Читать книгу Korpelan seppä - Heikki Meriläinen - Страница 5

III LUKU.

Оглавление

Sisällysluettelo

Niin kului muutamia vuosia. Tapani ei joutanut olemaan alituisesti sepän töissä, vaan täytyi aina väliin tehdä rohmuilla kotitöitäkin. Mutta keväiseen aikaan oli ihmisillä kiintein sepän tarvis, kun kaikki kesätyökalut piti ennen kesää saada kuntoon. Tänä kevännä Tapani aikoi keritä enempi kuin koskaan ennen, joten hän taloissa ennen kesätöitä laittoi kärryt, aurat, karhit ja kuokat kuntoon ja viikatteitten takomisen jätti siksi että kerkeisi ne takoa ennen heinän tekoa. Ja kun toukokuun helteiset päivät kuhisten sulattivat lunta että silmissä suurenivat pelloilla pälvet, niin ne yhä lisäsivät Tapanin mielessä kiirettä.

Niinpä hän nyt tänä päivänä Pehkolan pajassa kuumuudessa höyryten teki uutta auraa ja oli se valmistumaisillaan, mutta toisen saaran kärki venyi hiukan pitemmäksi toista, joten siitä täytyi leikata liika pois.

Nyt Tapani kuumenti ahjossa sen auran saaran kärjen, minkä tehtyään nosti sen alasimelle, otti toiseen käteensä varsiniekan leikkoraudan ja tarkasti katsoen asetti sen sille paikalle mistä sen piti katkaista se saaran kärki. Pajamies kun näki Tapanilla olevan kiireen, niin ei käskyä odottanut, vaan sieppasi moukarinsa ja tuimalla tempauksella iski leikkoraudan päähän. Mutta samassa silmänräpäyksessä Tapanilta pääsi sydäntäsärkevä kirkaisu; kaikki aseet putosivat käsistä, jotka hän nostalti silmiään painamaan ja pyörien yksissä jalkainsa sijoissa huusi: "Voi, voi, voi!"

Pajamiehelle tuli hätä ja hän alkoi huutaa: "Mikä teille tuli? Herra Jumala! Mikä teille tuli?" Mutta tuokion perästä vasta voivotustensa seasta sai Tapani sanotuksi: "Se raudan pala lensi silmään… Miten pääsemme taloon — en taida nähdä mitään."

Tapanin viimeisissä sanoissa kuului katkera epätoivo ja ne loppuivat nyyhkyttävään itkuun.

Nyt pajamies otti Tapania kädestä ja lähti taluttamaan taloon ja voivotteli ja tuskitteli hänkin: "Voi, voi, mikä piti tulla! No jotakin pitää nähdä! Voi tokiinsa että tuommoinen tapaus — Herra Jumala — että silmänräpäyksessä piti tuommoinen tapaus tulla!"

Talossakin syntyi hälinä ja jokainen tahtoi tietää, miten se tapahtui ja miten se oli mahdollista. Mutta kun Tapani sanoi: "Täytyy päästä kaupunkiin saamaan lääkärin apua niin pian kuin mahdollista, tuska on suuri", niin jokainen rupesi valmistamaan lähtöä ja kohta sai Tapani, lakanaan käärittyine päineen ruveta rekeen pehmeälle vuoteelle selkäkenoon pitkäkseen.

Silloin Pehkolan reipas isäntä hyppäsi ajajan istuimelle ja nykäsi oriinsa suitsia niin että humahdus vaan kuului, kun mentiin portista tielle ja reki rupesi soutelemaan irtonaisena alla.

Illan aurinko paistoi vielä korkealla kun tultiin kaupunkiin. Pehkolan isäntä ajoi suoraa päätä lääkärin kartanoon, ja sitaistuaan hevosensa kiinni katon räystästä vasten pystytettyyn tikapuuhun, juoksi sisälle ilmottamaan asiaa. Mutta lääkäri sanoi: "Huomenaamuna yhdeksän ja kymmenen välillä on vastaanottotuntini, tuokaa silloin tänne."

Tähän ei isäntä tyytynyt, vaan kertoi että asia on kiireellisempi. "Minäkin olen hevoseni ajanut puolikuolluksiin. Jos lähdette katsomaan miten vaahti juoksee sen lanteita alas vieläkin." Mutta isännän puhe suututti tohtoria, joka alkoi rönkyä että kuului kartanolle saakka: "Minäkö sinun hevostasi katsomaan! Johan sanoin että huomenaamuna kello 9 ja 10 välillä on vastaanottoaikani, tuokaa silloin tänne."

Tämän jälkeen isäntä ilmestyi tohtorin korkeille portaille ja kovalla äänellä porisi: "Luulisi että tohtori on ihminen, joka säälii kärsivää, vaan perkele näkyy olevan, perkele, vaikka porossa keittäisi. Jos olisit käden tilassa, niin heiluttaisin koiran piiskaa lanteillesi siksi paljon, että tulisit ymmärtämään mikä kipeä on, sen tuhannen tulinen tojohka!"

Tapanin, kun kuuli tohtorin kieltäytymisen, rupesi jokahinen jäsen värisemään kuin ankarassa vilussa ja yhä synkempi epätoivo täytti mielen. Mutta täytyihän siihen tyytyä.

Majapaikassaan Tapani koetti kylmässä vedessä kastetulla kääreellä hautoa sitä jo melkein umpeen ajettunutta silmäänsä. Se kylmä kääre vaikutti toiseen silmään hyvää, että sillä alkoi yön hämärässä saattaa katsella. Tapanin mielen täytti nyt ihastus, että toinen silmä kuitenkin on terve, vaikka tuska toisesta vaikutti ensin niin kovin, että ei voinut nähdä aivan mitään ja luuli tulleensa sokeaksi.

Huomenaamuna oli tohtorin vastaanottotunti tullut ja Tapani meni nyt tohtorin vastaanotto-huoneeseen. Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa, ennenkun viereisestä ovesta työntyi sisälle oven täyteinen olento, jonka leveät työkirveellä tehdyt risaiset kasvot olivat tavattoman turvotuksissa illallisesta humalasta.

Nyt se seisattui Tapanin eteen paremmin sotaherran kuin minkään tohtorin tapaan ja kysyi: "Mikä on silmässä?"

"Pajassa lensi tulen palava raudanpalanen", kuului Tapanin vapiseva ääni sen suun eteen asti riippuvan kääreen takaa, mitä hän käsillään painoi kipeää silmäänsä vasten.

Nyt tohtori tarttui kaksin käsin Tapanin päähän ja viskattuaan kääreen lattialle väänti pään niskoille että kasvot tulivat melkein ylöspäin. Sitten se kaksilla näpillään veti ne ajettuneet luomet auki, että näki silmän sisään. Siinä se sitten pitkän tuokion tähysteli ja kallisteli tavattoman suurta päätään puoleen ja toiseen, vaan kun silmästä rupesi pursumaan vettä, niin heitti pois ja vetäytyen selkäkenossa seisomaan sanoi: "Siinä on tehtävä leikkaus, jota ei täällä voida tehdä, vaan on mentävä merikaupunkiin."

"Leikkaus!" kuului Tapanin suusta tuskaisen surullinen huudahdus.

"Niin. Raudan polttama palanut osa täytyy leikata", kuului tohtorin jäykkä sana.

"Mutta miten on silmän laita, onko toivoa saada parannetuksi?"

"Riippuu leikkauksen onnistumisesta. Tervettä siitä ei koskaan tule."

Tohtorin viimeisissä sanoissa kuului sellainen kylmyys, että selvään huomasi hänen tahtovan lopettaa keskustelun, jonka tähden Tapanikin lopetti kyselynsä, otti lattialta kääreen, jota painoi käsillään silmäänsä vasten, ja rupesi lähtemään pois. Mutta samassa kuuli takanaan vihaisen ärjähdyksen: "Maksettava on kaksi markkaa!" Tämän sanan jälestä tohtorin hengitys kuului aivan röhisevältä.

Tohtorin repostelemisen takia Tapanin silmää karttoi aivan vihlomalla ja pani vapisemaan ihan jokahisen jäsenen. Nyt hänen vapisevasta kädestään tohtorille ojentaessa kahta markkaa putosi toinen lattialle ja pyöri tohtorin jalan sivulle. Tohtori potkasi sitä rahaa jalallaan Tapaniin päin ja piti kätensä ojennettuna saadakseen Tapanilta sen pudonneen sijaan. Tapani antoikin tohtorin käteen toisen markan ja kiirehti kaksin käsin painamaan silmäänsä, jota vihloi ja poltti kuni tulessa.

Veden vuotamisesta sokeana Tapani ei kyennyt pudonnutta markkaansa etsimään, vaan lähti haparoimaan ulos päästäkseen matkalle merikaupunkiin.

Merikaupungissa asui Tapanin serkku, jonka luokse hän ensiksi kiirehti.

Tämä nähdessään ja kuullessaan Tapanin kohtalon, sanoi varmasti:

"Täällä on kyllä yksi mainio silmälääkäri, mutta se on kallis."

"Kallis! Se on mitätön asia", huudahti Tapani.

"Sitä kun et säikähdä, niin kaikki on hyvin. Tohtori Lisitzin asuu yksi risti tuonne rantaan päin juuri tuossa valkeassa rakennuksessa, minkä nurkka tuosta näkyy. Ovi on tältä kadulta suoraan, jossa sinisellä maalilla kirjotettuna näkyy hänen nimensä. Nyt onkin juuri hänen vastaanottotuntinsa."

"Hänen vastaanottotuntinsa ", sanoi Tapani hieman säpsähtäen.

Nyt hän ei viivytellyt, vaan kiirehti lähtemään ja pelätessään vielä jäävänsä huomeneen meni hän tohtorin asunnolle ihan juosten. Odotushuoneeseen tultuaan näki hän lähes satakunta henkeä, melkein kaikki herrasväkeä, istuvan ympäri huonetta asetetuilla penkeillä. Tästä hän huomasi kerinneensä oikeaan aikaan ja rauhallisena istui oven pieleen ja kyynäspäänsä polviinsa varaten käsillään painoi silmänsä päällä olevaa käärettä. Siinä hän käsillään käärettä painaen toisella silmällään tirkisteli joukkoa, joka enimmäkseen näytti tulleen aikansa kuluksi vaan rupattelemaan toistensa kanssa eikä missään tohtorin tarpeessa. Mutta Tapanin vierellä istuva mies kysyi: "Mistä kaukaa olette?"

"Olenpahan tuolta Tuhertajan kaupungin takaa", kuului Tapanin suusta hiljainen sana.

"Tuhertajan kaupungin takaa! Sinnehän on matkaa! Mutta Tuhertajassahan on lääkäri, miksi ette sinne jääneet?"

"On siellä lääkäri, vaan ei se voinut tälle kipeälleni mitään."

"Mikä se sitten on sellainen kipeä?"

"Kuuma raudanpalanen lensi pajassa silmään."

"Kuuma raudanpalanen silmään!" kuului perältä huonetta naisten joukosta, ja melkein kaikkien naisten kasvot vetäytyivät kärsivän näköiseen puristukseen ja kaikki heiluttivat päätään kauhistuksensa merkiksi ja pitkän tuokion perästä kuului kysymys: "No, onko se yhäkin siellä silmässä se raudan palanen?"

"Ei se kokonaan ole, vaan joku kuona siellä kuitenkin lienee, kun siinä on tuska niin kova."

Tapanin viimeisessä sanassa kuului jotakin tuskaisen äänen värähdystä ja muutenkin Tapanin kasvoissa oli kolmen yön ja päivän valvomisen takia silmään pistävä kurjuuden leima. Nyt erään huoneen perällä istuvan leveän rouvan suusta kuului ystävälliset sanat: "Mutta sinun, Siiri, täytyy antaa vuorosi tuolle miesparalle, että hän pääsee saamaan lääkärin apua; sinulla on ensiksi vuoro."

"Mutta minä jään sitten viimeiseksi ja näin paljon ihmisiä. Tuskin koko päivänä kerkiää ottaa vastaan kaikkia."

Samassa aukeni tohtorin vastaanottohuoneen ovi, josta työntyi nainen paksu, valkea kääre kaulassa ja kädessä kaitanen paperiliuska. Naisen jälessä ihan kantapäitä hippoen tuli ovelle keski-ikäinen ja keskikokoinen, tummaviiksinen mies. Lennätettyään palavan silmäyksensä yli huoneen ja hieman nyökäyttäen itseään naisjoukkoa kohti sanoi hän: "Olkaa hyvä."

Silloin se Siiriksi mainittu hieno rouva hieman punastunein kasvoin hyppäsi ylös ja kiirehti tohtorin huoneeseen. Samassa lupsahti ovi kiinni niin kiireesti että koko rakennus jumahti vastaan, jolloin kaikki jäivät äänettöminä istumaan.

Tapanin mielessä tuntui kuuma väristys kun kuuli sen tohtorin huoneeseen menneen rouvan sanovan: "tuskin kerkiää ottaa vastaan koko päivänä" — vieläkö sittenkin täytyy jäädä huomeneen! — Viimein hän vapisevalla äänellä kysyi: "Luuletteko todellakin ettei tohtori tänä päivänä kaikkia näitä ottaisi vastaan?"

"Riippuu siitä miten vaikeita tutkimuksia on tehtävä", kuului leveän rouvan sanat. "Usein kyllä, varsinkin näin lauvantai-päivänä kuuluu jäävän, ettei ehdi kaikkia. Vaan kyllä te pääsette. Minä annan vuoroni teille, kun voin jättää käyntini huomiseksi. On yksi tässä välissä enää, niin sitten pääsette."

"Kiitos, kiitos!" virkkoi Tapani ja sydän hytkähti ilosta.

Nyt oli tullut leveän rouvan vuoro. Mutta samassa kun tohtorin huoneen ovi aukeni, kiirehti hän sanomaan: "Olen antanut vuoroni tälle miehelle." Silloin tohtorinkin suusta kuuluivat sanat: "Olkaa hyvä."

Tapani hyppäsi seisaalleen kiirehtiäkseen sisään ja samassa kuulikin oven tulevan jälkeensä kiinni sellaisella painolla, että se ilmaisi kiirettä. Samassa tarttui tohtori Tapania kyynäspäähän ja talutti suuren akkunan edessä olevan korkeataustaisen tuolin luokse ja istutti siihen. Samassa hän sievästi repelehti Tapanin silmän päältä kääreet irti ja sitten vasta ystävällisesti kysyi: "Mikä silmään on tullut?"

"Kuuma raudanpalanen siihen lensi pajassa."

"Kuuma rauta! Ai, ai", sanoi tohtori ja punalti päätään, mutta samalla asetti suurennuslasinsa silmäänsä ja varovasti aukaisten aivan yhteen ajettuneita luomia, katsoi silmään ja kohta sanoi: "Juuri silmäteräsen laidassa on pienen pieni raudan siru, joka on saatava pois. Mutta voittekohan pysyä niin vakavana että saisimme pois ilman kutsumatta toista lääkäriä, joka tulisi teille kalliiksi."

"Koetan parastani", sanoi Tapani, ja sanoissa kuului itseensä luottamus.

Nyt tohtori asetti Tapanin pään sen istuimen taustan päälle niin takaraivolleen, että suuresta akkunasta vapaasti tuleva toukokuun keskipäivän valo sopi parhaiten näyttämään tehtävään. Sitten tohtori asetti suurennuslasinsa silmäänsä vieläkin tarkemmasti, otti sitten oikeaan käteensä pienet kirkkaat pihtinsä ja vasemman kätensä sormilla aukasi ja piti auki ajettuneita luomia. Nyt hän nähtävästi jämistäytyi oikein vakavaan asemaan ja sanoi: "Katsokaa vaan minua silmiin niin vakavasti, ettei vähintäkään liiku silmänne puoleen eikä toiseen." Tapani pani nyt itsensä määrättyyn jännitykseen ja pidättäytyi hengittämästä. Mutta samassa tuokiossa tuntui silmässä kipeä vihlaus ja kumpasestakin silmästä rupesi vettä pursumaan, joten silmäkuopat täyttyivät aivan tulvilleen.

Nyt tohtori pani pihtinsä pöydälleen ja rauhallisesti sanoi: "Kyllä siitä lähti, mutta lähtikö kaikki, täytyy tarkastaa vielä." Sitten tohtori pyyhki Tapanin silmäluomet kuiviksi, asetti taas Tapanin pään entiseen asentoon ja suurennuslasinsa avulla tarkasteli. Mutta tuokion tarkasteltuaan hän hieman punalti päätään ja sanoi: "Rauta siitä on lähtenyt, vaan siinä on jotakin, josta emme saa selvää ennenkuin sulatamme ajetuksen ja tuon verhon mikä on syntynyt kivun johdosta." Sen sanottuaan teki pieneen pulloon lääkettä, jolla kostutti käärettä ja asetti sen kostutetun kohdan Tapanin kipeän silmän kohdalle ja sitoi kääreen nenät pään ympäri. Nyt hän ojenti pullon Tapanille ja sanoi: "Kastelkaa tällä aina väliin käärettä ja huomenna yhdeksän aikana tulette tänne." Sen sanottua tohtori kiirehti aukaisemaan oveaan, josta liikkeestä Tapani huomasi taas olevan kiireen ja koetti joutua ja pujahti jo ulos kun tohtori sai oven siksi auki että sopi syrjittäin tulemaan ja sitä tietään lähti kiirehtimään majapaikkaansa. Mutta kadulle tultuaan Tapani töllähti seisomaan kuni ukkosen lyömä ja itsekseen hätäili: "Voi, voi, että jätin kysymättä tohtorin palkan! Voi minua hölmöä! Voi, voi, jos se luulee minua joksikin petturiksi! Voi, voi!"

Tapani palasi monet askelet takasin, mennäkseen tohtorilta kysymään, mutta seisatti siihen taas ja punalteli päätään ja sipitti: "Voi, voi! No kaikkia sitä!"

Viimein hän kuitenkin lähti kiirehtimään majapaikkaansa, jossa serkulleen rupesi kertomaan tyhmyyttään.

Mutta serkku hymähti ylenkatseellisen naurun ja sanoi: "Kerkiättehen sen moneenkin kertaan kysyä, mutta kysymättäkin se määrää sitten kun se päästää lähtemään kotiinne. Jos nyt olisitte kysyneet, niin tohtori olisi pitänyt pahana. Se olisi luullut teidän pelkäävän häntä liian ahneeksi, mutta nyt se tietää että te luotatte häneen kaikessa suhteessa, ja siitä riippuu verrattoman paljon, tunteeko tohtori että sairas häneen luottaa täydellisesti. Aivan toisenlaisella innolla hän silloin hoitaa sairasta."

"Siis se erehdykseni oli paljas hyvä", sanoi Tapani ilostuneena.

"Niin kyllä tässä tapauksessa. Minä kyllä neuvoisin teitä ettette puhuisi mitään palkasta ennenkun tunnette olevanne tarpeeksi terve lähtemään pois."

"Mitäpäs minä kiirehdin, kun vaan pääsen tajuuni, että minua ei tohtori epäile petturiksi", sanoi Tapani tyytyväisenä. Sen sanottuaan otti laukkunsa päänsä alle ja rupesi majahuoneensa lattialle makaamaan. Samassa menikin tiedottomaan uneen, jotta kuorsaukset ja puhkailut rupesivat tulemaan niin voimakkaina että koko ruumis nytjähteli mukana, kirkkaitten hikihelmien kohotessa punottaville kasvoille.

Huomenaamun päivä oli jo valkeimmillaan kun Tapani vasta heräsi tästä unesta. Hänestä tuntui kuin koko olentonsa olisi kappaleina kukin eri paikassaan ja sen köyhän lesken ahtaan asunnon likaiseen lattiaan kiinni tarttuneet. Mutta hiljalleen hän kuitenkin sai kuontumaan ja yhden ja toisen kätensä ja jalkansa tuntumaan omakseen. Hän ei nyt enää tuntenut suurta kipua kipeässäkään silmässään ja terve silmä oli nukkuessa saanut entisen kirkkautensa.

Maria, Tapanin kohtalosta tiedon saatuansa, oli alituisessa hädässä. Viikkokauteen ei hän saanut unta ja oli puolipyörryksissä Tapanin kohtalosta, josta aina uudet kulkupuheet tiesivät pahempaa ja pahempaa. Sekin seikka ettei Tapanilta tullut kirjettä, vakuutti hänen luuloaan että tuskinpa hän lienee hengissäkään.

Eräänä aamuna kuitenkin kirjeenkantaja toi Marialle kirjeen, minkä kuoressa hän nukkumattomuudesta ja itkemisestä hämärtyneillä silmillään näki Tapanin käsialan. Sen nähtyään Maria moneen kertaan suuteli kirjettä. Sitten vasta hän sen aukaisi ja rupesi kovalla äänellä lukemaan:

"Rakas Mariani.

Hyvin tiedän että nämä viisi päivää ovat olleet sinulle tuskallisin aika mitä elämä tähän asti on sinulle antanut. Mutta sille en minä ole voinut mitään, sillä tähän asti sitten silmäni särkymisen on elämäni ollut kuin unennäköä, tuskaista hourailua, josta ei ole ollut mitään tietoa mihin se päättyy. Mutta nyt sanoi lääkäri että silmäni paranee, mutta kestää kaksi viikkoa ennenkun pääsen lähtemään pois.

Arvaan että tämä tieto tekee sinutkin enemmän kuin iloiseksi. Sillä minulle se tieto oli enemmän kuin koko elämä, kun luulin kerrassaan menettäneeni toisen silmäni. Ja muutenkin on täällä hyvä olla. Olen täällä iloisen serkkuni luona, joka kyllä osaa pitää minut hyvällä tuulella. Jään tyytyväiseksi kohtalooni.

Oma rakas Tapanisi."

Kirjeen viimeistä sanaa Maria suuteli moneen kertaan ja tuli mielihyvästä levottomaksi, että käveli sinne ja tänne huoneessaan, ja kasvoissa näkyi mieluinen hymy. Yhä uudelleen luki hän kirjeen alusta loppuun ja päästyään loppuun suuteli aina viimeistä sanaa.

Korpelan seppä

Подняться наверх