Читать книгу Kahden nuoren aviovaimon muistelmat - Honoré de Balzac - Страница 10

15 p:nä joulukuuta.

Eilen kello kahden aikaan lähdin ajelemaan Champs-Elysées'lle ja Boulogne-metsään. Oli tuollainen kaunis syyspäivä, jollaisia olemme yhdessä ihailleet Loiren rannoilla. Olen siis vihdoinkin nähnyt Parisin! Ludvig XV:n tori on todellakin kaunis, mutta sen kauneus on sitä lajia, joka on ihmisten käsistä lähtöisin. Olin hyvin puettu, surumielinen, vaikkakin mieleni teki nauraa. Kasvoni soman hatun alla olivat tyynet, istuin käsivarret ristissä. En saanut osakseni pienintä hymyä, en saanut ainoatakaan nuorukaisparkaa tenhollani pysähdetyksi, ei kukaan kääntynyt minua katsomaan, ja kuitenkin vierivät vaununi hitaasti, täysin levollisen asentoni arvoisella tavalla. Erehdynpä sentään hiukan: muuan komea herttua, joka ratsasti ohitseni, käänsi äkkiä hevosensa. Tämä mies, joka täten yleisön silmissä pelasti turhamaisuuteni kunnian, oli isäni, jonka ylpeyttä minun kaunis ilmestykseni, niin hän sanoi, oli miellyttävästi hivellyt. Kohtasin myöskin äitini, joka sormensa päällä lähetti minulle pienen, lentosuukon tapaisen tervehdyksen. Miss Griffith, joka ei osannut varoa ketään, katseli oikealle ja vasemmalle. Minun mielestäni on nuoren ihmisen aina tiedettävä, mihin hän suuntaa katseensa. Olin raivoissani. Eräs mies tarkasteli sangen tutkivasti vaunuani kiinnittämättä minuun mitään huomiota. Tuo ihailija oli varmaankin joku vaunuseppä. Olen pettynyt, sentähden että arvioin ansioni liika suuriksi: kauneus, tuo harvinainen etuoikeus, jonka Jumala yksin voi antaa, on siis Parisissa tavallisempi kuin mitä luulin. Keikailevia hienohelmoja tervehtivät miehet kohteliaasti. Hehkuvin kasvoin he sanoivat itsekseen: "Kas tuossa hän on!" Äitiäni ihailtiin aivan suunnattomasti. Tässä piilee jokin arvoitus, jonka perille tahdon päästä. Miehet, rakkaani, näyttivät minusta täällä ylimalkaan hyvin rumilta. Ne, jotka ovat kauniita, ovat meidän kaltaisiamme pahassa. Mikähän pahansuopa haltia onkaan keksinyt heidän pukunsa: se on hämmästyttävän kömpelö, jos vertaa sitä edellisten vuosisatojen pukuihin; siinä ei ole loistoa, väriä eikä runoutta; se ei miellytä aisteja, sielua eikä silmää, ja se kuuluu olevan epämukavakin, se on ahdas, ja typistetty. Etenkin kiinnitti huomiotani hattu, joka on kuin katkaistu pylvään kappale eikä laisinkaan mukaudu pään muodon mukaan; mutta on helpompi, niin on minulle sanottu, saada aikaan vallankumous kuin hatut kauniimmiksi. Ranskalainen uljuus kavahtaa pyöreää huopahattua, ja niinpä käydään koko ikä hullunkurisessa päähineessä mieluummin kuin voitetaan tämä pelko edes päiväksi. Ja sitten sanotaan ranskalaisia kevytmielisiksi! Miehet ovat sitäpaitsi muutenkin vallan kauhistuttavia, oli heidän päähineensä sitten millainen tahansa. En ole nähnyt kuin väsyneitä ja kovia kasvoja, joissa ei ole tyyneyttä eikä rauhaa; piirteet ovat kulmikkaat ja rypyt ilmaisevat pettynyttä kunnianhimoa, tyydyttämätöntä turhamaisuutta. Kaunis otsa on harvinaisuus. — "Oh, tuollaisiako parisilaiset siis ovatkin", sanoin miss Griffithille. — "He ovat erittäin miellyttäviä ja henkeviä", vastasi hän minulle. Vaikenin. Kolmenkymmenen kuuden vuotiaan tytön sydämessä on tietenkin jo paljon suvaitsevaisuutta.

Illalla olin tanssiaisissa ja pysyttelin äitini vierellä, joka tarjosi minulle käsivartensa tullen tästä ystävällisyydestään erittäin hyvin palkituksi. Hän niitti kaiken kunnian, minä olin ainoastaan noiden miellyttävien imartelujen tekosyynä. Hänellä oli erikoinen taito antaa minut tanssitettavaksi pelkille pölkkypäille, jotka kaikki puhuivat minulle kuumuudesta, aivan kuin olisin ollut jäässä, ja tämän tanssitilaisuuden kauneudesta, aivan kuin olisin ollut sokea. Eikä kukaan laiminlyönyt ilmaista ihastustaan sen omituisen, ennenkuulumattoman, harvinaisen, oudon, erikoisen tapauksen johdosta, että minut nähtiin täällä ensi kerran. Pukuani, joka yksin teiskaillessani omassa, valkean- ja kullanvärisessä salongissani minua niin miellytti, tuskin huomasi täällä kaikkien noiden ihmeellisten koristusten keskellä, joita useimmilla naisilla oli. Jokaisella oli omat uskottunsa, jotka heitä salassa ihailivat ja pitivät silmällä; monet loistivat kauas voitokkaassa kauneudessaan, näihin viimeksimainittuihin kuului äitini. Tanssiaisissa ei nuori henkilö merkitse mitään, hän on vain jonkinlainen tanssikone. Miehet, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, eivät täällä ole sen parempia kuin Champs-Elysées'lläkään. He ovat kuluneita, heidän piirteensä ovat luonteettomia tai oikeammin, heillä on kaikilla sama luonne. Noita ylpeitä ja voimakkaita ilmeitä, jotka ovat ominaisia esi-isiemme muotokuville ja jotka todistavat ruumiillista ja henkistä voimaa, ei näe enää missään. Kuitenkin oli tuossa seurassa yksi erittäin lahjakas mies, joka kauniiden kasvojensa puolesta erosi kaikista muista, mutta hän ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin hänen olisi pitänyt. En tunne hänen teoksiaan, eikä hän myöskään ole aatelismies. Olkoon porvarin tai aateloidun ansiot ja nerollisuus kuinka suuret tahansa, ei minun veressäni ole pisaraakaan myötätuntoa häntä kohtaan. Sitäpaitsi näytti hän olevan niin huvitettu itsestään ja niin vähän huvitettu muista, että tulin siihen käsitykseen, että me mahdamme olla vain olioita eikä mitään olentoja noille suurille ajatusten metsästäjille. Kun nerokkaat ihmiset rakastavat, ei heidän pitäisi kirjoittaa mitään, tai muuten he eivät enää rakasta. Heidän aivoissaan on jotakin, joka on heille tärkeämpää kuin heidän rakastajattarensa. Kaikkea tätä olin huomaavinani tuon miehen käytöksessä ja olemuksessa, joka on, niin kerrotaan, opettaja, puhuja, kirjailija ja josta kunnianhimo tekee kaikkien suuruuksien palvelijan. Määräsin heti kantani: minusta oli arvotonta kiukutella seuralle vähäisestä menestyksestäni ja niinpä rupesin tanssimaan sen enempää siitä asiasta välittämättä. Minusta oli sitäpaitsi hauska tanssia. Kuulin tuntemattomista henkilöistä kaikenlaisia juoruja, joilla ei ollut mitään kärkeä; mutta ehkäpä on välttämätöntä voidakseen ymmärtää niitä tietää paljon asioita, joita minä en tiedä, sillä näin, että moni nuori herra ja nainen oli kovin huvitettu saadessaan kertoa tai kuunnella joitakin vihjauksia. Maailma on aivan täynnä arvoituksia, joita on vaikea selittää. Monenlaisia juonia on ilmassa. Minulla on terävät silmät ja hieno korva; mitä taas käsityskykyyni tulee, niin tehän tunnette sen, neiti de Maucombe.

Tulin kotiin hyvin väsyneenä ja onnellisena siitä, että olin väsynyt. Kerroin aivan vilpittömästi äidilleni, jonka seurassa olin, sieluntilani, ja hän antoi minulle sen neuvon, etten uskoisi sellaisia asioita kenellekään muulle kuin hänelle. — "Rakas pienokaiseni", lisäsi hän, "sopiva käytöstapa riippuu yhtä paljon siitä, että tietää, mistä asioista on vaiettava, kuin siitä, että tietää, mitä on puhuttava." Tämä neuvo sai minut ymmärtämään millaiset tunteet meidän on peitettävä maailmalta, niin, ehkäpä omalta äidiltämmekin. Siinä silmänräpäyksessä tajusin myös, kuinka laaja naisellisten salaisuuksien ala on. Voin vakuuttaa sinulle, rakas hirveni, että me molemmat viattomassa avomielisyydessämme olisimme kaksi erittäin valpasta juorusisarta. Kuinka paljon asioita onkaan sormessa, joka painetaan huulille, yhdessä sanassa, katseessa! Aivan äkkiä vallan kauhistuin. Ajattelehan, ettei edes saisi antaa ilmaisua niille ilon vaistoille, jotka tanssin liikkeet tuovat mukanaan! Mutta, huokasin itsekseni, miten käy sitten meidän tunteittemme! Kävin surullisena levolle. Minulla on vielä sielussani tuskallinen tunne tästä avomielisen ja iloisen luonteen ja suuren maailman ankaroiden lakien ensimäisestä yhteentörmäyksestä. Olen ikäänkuin jo kadottanut osan valkoisesta villastani tien okaisiin pensaisiin. Hyvästi enkelini!