Читать книгу Kahden nuoren aviovaimon muistelmat - Honoré de Balzac - Страница 8

Joulukuulla.

Rakkaani, nyt olen valmis astumaan suuren maailman piiriin; olenpa sentähden koettanutkin vielä parhaani mukaan hullutella, ennenkuin lopullisesti mukaudun uusiin seuratapoihin. Tänä aamuna olin vihdoin monien koetusten jälkeen asianmukaisesti nyörätty, kengitetty, vyötäisiltä puristettu, kammattu, puetettu ja koristeltu. Tein samoin kuin kaksintaistelijat ennen taistelua: harjoittelin suljettujen ovien sisällä. Tahdoin nähdä itseni asestettuna ja ilokseni keksinpä kuin keksinkin itsessäni pienen voittaja- ja valloittaja-ilmeen, jonka edessä täytyy antautua. Olen tutkinut ja arvostellut itseäni. Annoin kaikkein ominaisuuksieni rientää sarjana silmieni ohi täten toteuttaen itsessäni tuota muinaisajan kaunista ohjesääntöä: Tunne itsesi! Minusta oli äärettömän hauskaa tutustua itseeni. Griffith oli ainoa, joka tiesi tämän nukketeatteri-salaisuuteni. Olin yht'aikaa sekä nukke että lapsi. Sinä luulet tuntevasi minut? Et tunne laisinkaan!

Kas tässä, Renée, on valokuva sisarestasi, joka ennen kävi karmeliittinunnaksi naamioituna ja joka nyt äkkiä on muuttunut turhamieliseksi ja maailmalliseksi hienohelmaksi. Jos Provencea ei oteta lukuun, olen yksi Ranskan kauneimpia tyttöjä. Tämä on mielestäni lyhyesti tämän hupaisen luvun sisällys. Minulla on vikoja; mutta jos olisin mies, rakastaisin niitä. Nämä viat johtuvat niistä toiveista, joita herätän. Kun on kokonaista kaksi viikkoa ihaillut äitinsä käsivarsien hienoa pyöreyttä ja kun tämä äiti on herttuatar de Chaulieu, armaani, niin tuntuu totta tosiaan surulliselta katsella omia laihoja käsivarsiaan; mutta on kuitenkin lohduttavaa, kun huomaa omaavansa hienon ranteen, ja näkee eräänlaisen pehmeän joustavuuden kaikkien noiden kuoppien viivoissa, jotka vielä joskus silkkisen pehmeä, pyöristyvä ihopeite täyttää ja muotoilee. Käsivarren hieman kuiva piirros toistuu hartioissa. Mutta jos totta puhun, niin ei minulla ole ollenkaan mitään hartioita, vaan ainoastaan kaksi terävää lapaluuta, jotka muodostavat kaksi kulmikasta tasoa. Vartalonikin on vailla kaikkea pehmeyttä ja lantiot ovat jäykät ja suorat. Uh, nyt olen sanonut kaikki. Mutta ääriviivat ovat hienot ja kiinteät, terveys elävöittää puhtaalla liekillään niiden hermostuneita piirteitä, elämä ja sininen veri aaltoavat läpikuultavan ihon alla. Ja vaaleinkin Evan tytär on neekeri minuun verrattuna. Ja minulla on gasellin jalka! Ja kaikki muotoni ovat somat ja minulla on säännölliset piirteet niinkuin kreikkalaisella kuvalla. Ihon väri ei tosin ole tasainen, se on totta, neitiseni, mutta se on sensijaan eloisa: olen siis hyvin sievä viheriäinen raakula, ja minulla on juuri tuollaisen epäkypsän hedelmän kaunis elinvoimaisuus. Muistutan aivan erästä sinipunervan liljan kuvusta kohoavaa hahmoa tätini vanhassa rukouskirjassa. Minun siniset silmäni eivät ole tuhmat, ne katsovat ylväästi ja ylpeästi herkkien lihassyiden elähyttämistä helmiäiskehyksistään, joiden reunoista pitkät, tuuheat silmäripset riippuvat niinkuin silkkihetaleet. Otsani säteilee, tukkani kaarto on kaunis, se soljuu kelmeän-kultaisina pikku aaltoina ja on keskellä päätä hiukan tummempi kiertyen itsepäisiin kiehkuroihin, jotka hyvin selvästi todistavat, että minä en ole mikään helposti pyörtyväinen ja nöyrämielinen vaaleaverikkö, vaan etelämaalaisesti väkeväverinen vaalea kaunotar, jonka kanssa ei ole leikittävä. Tukankampaaja tahtoi kammata hiukseni sileästi kahteen palmikkoon ja kiinnittää otsalleni helmellä koristetun kultarivan, sanoen, että olisin silloin aivan keskiaikaisen näköinen. — "Tietäkää toki, etten laisinkaan ole vielä niin vanha, että sopisin keskiaikaan tai käyttäisin koruja, jotka nuorentavat." Nenäni on pieni, sieraimet sirotekoiset ja soman ruusuisen väliseinän erottamat, nenässäni on jotakin käskevää, pilkallista ja sen kärki on liian hermostunut tullakseen koskaan turpeaksi tai punaiseksi. Rakas hirveni, jos ei kaikella tällä ihanuudella saa tyttöä naitetuksi ilman myötäjäisiäkin, niin sitten en ymmärrä siitä asiasta mitään. Korvani muodostavat keimailevan pyörylän, helmi kummassakin nipukassa vaikuttaisi niihin verrattuna keltaiselta. Kaulani on pitkä, käärmemäisesti soljuva, ruhtinaallinen. Pimeässä sen valkeus parhaiten tulee esiin. Oi, ehkä on suuni liian suuri, mutta se on niin ilmeikäs, huulet ovat niin kaunisväriset, hampaat hymyilevät niin suloisesti. Ja sitten, armahaiseni, on kaikki keskenään sopusoinnussa. Minulla on hyvä ryhti ja miellyttävä ääni! Tulee muistaneeksi isoäidin puvun vaistomaista liikehtimistä hänen siihen milloinkaan koskemattaan. No niin, olen siis kaunis ja siro. Osaan mielin määrin sekä nauraa että olla kunnioitusta herättävä: onpa jotakin arvokasta noissa pienissä kuopissa, joita leikin henki keveillä sormillaan silloin tällöin painaa valkoisiin poskiini. Voin myös katsoa alas jäisin sydämin ja lumivalkein otsin. Voin myös esittää surumielisen joutsenkaulaista madonnaa, ja maalarien kuvaamat neitseet ovat silloin sata kertaa minua alempana; olen varmasti taivaallisempi kuin he. Ja silloin miehen täytyy puhutellessaan minua muuttaa äänensä musiikiksi.

Olen siis kaikin tavoin asestettu ja voin käydä läpi keimailun koko koskettimiston matalimmista äänistä korkeimpiin huilu-ääniin asti. On tavaton etu, että ei ole yksitoikkoinen. Äitini ei ole leikillinen eikä tyttömäinen; hän on kaikin puolin arvokas, kunnioitusta herättävä; jos hän tästä asenteestaan luopuu, voi hän muuttua leijonaksi; jos hän haavoittaa, ei hän kernaasti paranna iskemäänsä haavaa; minä, minä tahdon osata sekä haavoittaa että parantaa haavoja. Olen ainakin vielä kokonaan toisenlainen kuin äitini. Senpätähden ei mikään kilpailu meidän välillämme voi tulla kysymykseenkään, ellemme mahdollisesti alkaisi väitellä raajojemme suuremmasta tai vähemmästä täydellisyydestä, sillä ne ovat tosiaan meillä hyvin samanlaiset. Tulen isääni, joka on hieno ja älykäs. Minulla on isoäitini käytöstapa ja hänen suloinen äänensävynsä, joka muuttuu pää-ääneksi, kun sitä pingoitetaan, mutta joka kahdenkeskeisessä keskustelussa pysyy sointuvana, puolimatalana rintaäänenä. Minusta tuntuu kuin olisin vasta tänään jättänyt luostarin. En kuulu vielä suureen maailmaan. Olen sille aivan tuntematon. Mikä ihana hetki! Kuulun vielä kokonaan itselleni niinkuin puhkeamaisillaan oleva kukka, jota ei vielä kukaan ole nähnyt. Niin, enkelini, kun kävelin salongissani katsellen kuvaistani ja kun näin hyljätyn luostarihoitolaispukuni, tunsin jotakin omituista sydämessäni: menneisyyden kaipausta, tulevaisuuden levottomuutta, oudon maailman pelkoa, jäähyväiskyyneleitä noille valkeille papinkauluksille, joita me lapsellisessa viattomuudessamme poimimme ja huolettomina nypimme rikki; kaikkea tätä oli sydämessäni, mutta lisäksi vielä jotakin muuta; niiden haavemaisten mielikuvien karkeloa, jotka asuvat syvällä sieluni pohjassa, johon en edes uskalla kurkistaa.

Oma Renée'ni, minulla on kapiot kuin morsiamella. Kaikki on erinomaisessa järjestyksessä soman pukukaapin seetripuisissa laatikoissa, joihin on lisäksi siroiteltu hajuaineita. Minulla on nauhoja, jalkineita, hansikoita kuinka paljon tahansa. Isäni on ystävällisyydessään lahjoittanut minulle kaikenlaisia nuorelle tytölle sopivia koruesineitä: laukun, pukeutumispöydän tarvekaluinensa, suitsutusastian, viuhkan, päivänvarjon, rukouskirjan, kultakäädyt, kasmirihuivin; hän on luvannut, että saisin oppia ratsastamaan. Nyt osaan vihdoin jo tanssiakin! Huomenna, huomen-illalla tulen esitetyksi uudelle seurapiirille. Tulen esiintymään valkoisessa musliinipuvussa. Tukkakoristeenani on valkoisista ruusuista punottu, kreikkalaismallinen seppele. Otan päälleni madonnamuodon: tahdon esiintyä yksinkertaisena ja voittaa naiset puolelleni. Äidilläni ei ole kaukaisinta aavistusta kaikesta tästä, mitä nyt sinulle kirjoitan, hän luulee, etten ollenkaan osaa harkita enkä ajatella. Jos hän lukisi tämän kirjeeni tulisi hän hämmästyksestä sanattomaksi. Veljeni kunnioittaa minua syvällä halveksinnalla ja osoittaa minua kohtaan edelleen välinpitämättömyydestä johtuvaa hyväntahtoisuutta. Hän on kaunis nuori mies, mutta oikullinen ja raskasmielinen. Minä tiedän hänen salaisuutensa, jota eivät herttua eikä herttuatar ole arvanneet. Vaikkakin hän on herttua ja lisäksi nuori, on hän kateellinen isälleni; hän ei merkitse mitään valtiollisessa elämässä, hänellä ei ole virkaa hovissa, hän ei saata sanoa: nyt lähden eduskuntaan. Koko talossa olen minä ainoa, jolla on kuusitoista tuntia aikaa miettimiseen: isäni ajan vievät valtioasiat tai huvitukset, äitini ei myöskään ole yhtään hetkeä vapaana; kukaan talossa ei tee tiliä itsensä kanssa, ollaan aina ulkona, aika ei tahdo riittää elämään. Olenpa harvinaisen utelias näkemään, mikä on se voittamaton viehätys, joka suuressa maailmassa noin kietoo ihmiset pauloihinsa joka ilta kello yhdeksästä kello kolmeen aamulla, jonka vuoksi he tuhlaavat niin suuret summat rahaa ja kestävät niin uuvuttavia ponnistuksia. Toivoessani suurmaailmalliseen seurapiiriin en kuvitellut välimatkaa niin suureksi, enkä sen huumausta niin väkeväksi; mutta totta tosiaan, enkö unohdakin olevani nyt Parisissa. Olen tullut huomaamaan, että täällä vallan hyvin voidaan asua yhdessä, kuulua samaan perheeseen laisinkaan tuntematta toisiaan. Ja sitten saapuu eräs pieni nunnankokelas, joka parissa viikossa huomaa paljon sellaista, jota ei valtiomies näe kodissaan. Tai ehkäpä hän sentään näkee ja vain eräänlaisesta isällisyyden tunteesta pysyttelee tahallisesti sokeana. Tulenpa ottamaan selvän tästä hämärästä kohdasta.