Читать книгу Eleonora Lubomirski - J. O. Åberg - Страница 5

Sisällysluettelo

Eversti Kruse tekee päätöksen. — Neuvottelu.

Oli jo pimeä kun eversti Kruse rykmenttineen saapui Mielec'iin, jossa vallitsi suuri epäjärjestys tämän uuden tervehdyksen tähden. Sittenkun eversti oli kutsunut kokoon asukkaat ja pitänyt heillä ankaran puheen, uhaten heitä perikadolla, jos näyttäytyisivät tottelemattomilta, meni hän majataloonsa. Hänen isäntänsä, nimeltä Izrovitsh, oli yksi kaupungin kuuluisimmista miehistä.

Pidettyään muutaman minutin neuvottelun upseriensa kanssa, antoi eversti käskeä luoksensa Izrovitshin, ja, käskettyään häntä istumaan, sanoi:

"Voitteko sanoa minulle, josko puolalaisia kuljeskelee täällä metsissä?

Minä kehoitan teitä puhumaan totta, muuten… te tunnette sodan lait."

Muutamia minuuttia mietittyään vastasi puolalainen katkeralla äänellä:

"Minua ei laisinkaan kummastuta, että nyt puhutte tuolla tavalla, kyllä toisella tavalla puhuisitte, jos…"

"Minä en ole kutsunut teitä tänne kuunnellakseni valitusvirsiänne", keskeytti eversti häntä vihaisesti; "minä kehoitan teitä vielä kerran vastaamaan kysymykseeni, muuten tiedän kyllä keinon pakottaa teitä." Ja antaaksensa sanoilleen enemmän painoa, tarttui hän kiivaasti miekkansa kahvaan.

"Niin", sanoi Izrovitsh, "minä kerron teille siis, että Czarnekin joukot kuljeksivat täällä metsissä."

"Kuinka pitkälle ulottuvat heidän matkansa?" kysyi eversti taas.

"Niscoviin."

Eversti hypähti ylös tuoliltaan.

"Ovatko Rzochovin ympärystät myöskin täynnä vihollisia?" kysyi hän, selvästi osoittaen liikkeissään levottomuutta.

"Ovat!" vastasi Izrovitsh lyhyesti. "Ja Sanin luona seuraa kenraali Lubomirski tarkkuudella teidän kuninkaanne liikkeitä", lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen.

"Sinä olet uskalias, Izrovitsh", sanoi eversti, katsellen miestä läpitunkevilla silmäyksillä.

"Te käskitte minun puhumaan totta, ja minä olen nyt kertonut teille kaikki, mitä tiedän", vastasi puolalainen kumartaen.

Enempää eversti ei saanut tietää, ja hän käski Izrovitshin menemään, mutta antoi ajutantilleen salaisen merkin pitää silmällä puolalaista. Sittenkun hän yksinäisyydessä oli tutkinut saatuja tietojaan, kutsui hän jälleen sisään ajutantin ja sanoi:

"Valitse mielesi mukaan urhoollisimmat upseereista ja miehistöstä, minä tahdon tutkia, josko puolalainen puhui totta. Sitäpaitsi pelkään, että luutnantti Stjernfelt, joka juuri on paluumatkalla, voisi joutua noiden pensasryömiöiden käsiin. Luultavasti täällä ei enään ole veneitä jälellä?"

"On, herra eversti, neljä kappaletta."

"Ota ne heti takavarikkoon!" huudahti eversti innostuneena.

"Se on jo tehty."

"Hyvä! Lähetä siis kersantti Lundberg kahdeksan miehen kanssa suurimmalla veneellä virtaa ylöspäin, ja käske heitä suurimmalla tarkkuudella tutkimaan rantoja Rzochoviin saakka."

Ajutantti poistui, täyttääkseen käskyä.

"Olisipa vahinko, jos puolalaiset saisivat tuon vallattoman rakastajan kynsiinsä", mutisi eversti, heittäytyen pitkäkseen vuoteelleen, nauttiakseen muutaman minuutin lepoa. Peijakkaan soma oli tuo puolalaistyttö kuitenkin, enkä minä laisinkaan ihmettele, että meidän tulinen luutnanttimme on ilmi tulessa. Sanotaan, että tyttö on silmittömästi rakastunut häneen, ja minä lyön vaikka vetoa aimo miekkani sataan dukaatiin, ettei kukaan meistä tule viemään kotimaalleen niin ihanata saaliista. Hänellä on veli, tuo kenraali, joka itse on antanut itselleen arvonimen. Muuten hänestä ei taida olla sotapäälliköksi paljon enemmän kun minun huonommasta korpraalistani, mutta urhoollinen hän taitaa olla, ja aika työn saamme, ajaessamme hänet husaarineen ja kvartiaanineen takaisin soihin, josta he ovat tulleetkin. Nuori Czarnecki on kai määrätty hänen langokseen, mutta vielä voi kaikki muuttua, ja ell'ei asiat aivan hullusti mene, teen minä herroille tänä yönä kepposen, jota he eivät aivan pian tule unohtamaan. "Nyt tiedän, mitä teen", huusi hän ja hypähti ylös nuorukaisen vilkkaudella, "vaan kepponen pitää heti tehtämän, ennenkun rakastaja ennättää kiepata pois morsiamensa kehdosta!"

Eversti tuskin sai sanottua viimeiset sanat, ennenkuin ovi aukeni ja varteva sotilas astui sisään.

"Terve tuloa, majuri Berdan", sanoi eversti ja meni vastatullutta tervehtimään, "missä olette olleet ja minkälaisia uutisia tuotte?"

"Mikolaiov'in luona", vastasi majuri. "Minä tapasin siellä joukon Lubomirskin husaareja. Ilman muita mutkia hyökkäsin heidän päälleen ja ajoin koko parven Visiokaan. Muiden muassa, jotka joutuivat käsiimme, oli yksi hyvin epäiltävän näköinen, sillä hän vältti aina joutumasta taisteluun ja koetti useoita kertoja paeta. Tutkiessani häntä, löysin tämän kirjeen, joka oli ommeltu hänen takkinsa helmaan."

Majurin mentyä, avasi eversti kirjeen, sanoen itsekseen: "Olenpa varma, että tämä sisältää jotain saakelin vehkeitä. Arvasinpa oikein!" huudahti hän, luettuaan kirjeen, "veli on peloissaan ja tahtoisi siskonsa varmaan paikkaan. Saakelin mukavasti ajateltu nämä vehkeet, mutta peijakkaan paha oli, että minä osaannuin joutua väliin, tekemään tyhjäksi nämä hankkeet. Ha, ha, haa! Tahtoisinpa nähdä sekä veljen että aijotun sulhasen kasvot, kun he huomaavat tuon vanhan karhun, Kustaa Krusen, vieneen pois heidän saaliinsa. Nämä vehkeet kyllä ansaitsevat kävelymatkan, vaikkapa se olisikin kahta virstaa pitempi."

Näin sanoen solmi eversti miekan vyölleen, heitti ratsukaapun hartioilleen, pisti pari pistoolia nahkavyöhön ja kiiruhti ulos. Tuo pieni joukko seisoi jo valmiina, odottaen ainoastaan käskyä lähteäkseen liikkeelle.

"Majuri Berdan", huusi eversti, "vanki on kai takavarikossa?"

"On, ja varmassa". vastasi majuri.

"Älä päästä häntä karkuun, minä tutkin häntä palattuani." Tämän sanottuaan komensi eversti joukon liikkeelle, kannusti hevostaan ja kiirehti joukkonsa etupäässä etelään päin.

* * * * *

Noin neljännespenikulma itäänpäin Mielec'istä seisahtui Kaarlo Kustaa, antaakseen joukkojensa hengähtää rasittavien marssien perästä. Koko sotavoima, noin 8,000 miestä, oli majoittunut ympyrään, minkä keskukohdalla oli vanha, rappiolle joutunut luostari, jonka kuningas otti asunnokseen.

Suurista saleista ei enään kuulunut munkkien eikä nunnain ykstoikkoisia lauluja, ja pienissä, vankilan tapaisissa kopeissa vallitsi haudan hiljaisuus. Salaiset huokaukset ja kyyneleet eivät häirinneet hiljaisuutta, eivätkä myöskään tukahutetut hätähuudot ihmisparkoja kidutettaissa muistuttaneet keskiajan tyrannisuudesta ja suuremmasta jumalanpelosta; ainoastaan rumpujen äänet ja sotamiesten naurut muistuttivat, että toinen sukupolvi polki jumalisten isäin entistä asuntoa.

Ajatuksiin vaipuneena läheni Kaarlo Kustaa luostarin muurin porttia.

Hänen rinnallaan käveli eversti Kaarlo Sparre.

"Teidän majesteettinne", sanoi tämä, juuri kun kuningas astui rikkoutuneelle kynnykselle, "täällä täytyy olla varovainen, sillä juuri tällaisissa paikoissa ryövärit ja salamurhaajat mieluummin oleskelevat."

"Rakas Sparre", vastasi Kaarlo Kustaa ja laski kätensä everstin olalle tuolla tavallisella hymyllään, jolla hän lumosi jokaisen, joka tuli hänen läheisyyteensä, "tämähän on asumukseni, enkö uskaltaisi sinne? Kas niin, herrani", sanoi hän iloisesti muille päälliköille, jotka seurasivat häntä, "nyt olemme nykyisessä kodissani, jonka täten uudistan."

Näin sanoen astui kuningas ensiksi sisään, pysähtyen keskelle lattiaa, johon oli asetettu kiviä ympyrään. Yhdelle näistä istui kuningas ja käski seuransa noudattamaan hänen esimerkkiään. Kaarlo-kuninkaan äsken niin iloiset kasvot näyttivät nyt murheellisilta, suuret, kirkkaat silmänsä katsoivat tutkistellen kaikkiin ja jäivät vihdoin majuri Kaarlo Kristeri Liljenberg'iin.

"Herrani", alkoi kuningas, "tämä sotaneuvottelu on päättävä sekä meidän että Puolan kohtalon. Näissä soissa kadotamme tuhansittain urheita sotilaita ilman sanottavaa edistystä. Kenraali Lubomirskin johtamana kokoontuvat puolalaiset ja Czarnecki koettaa kukistaa siipeämme. Tämän täytyy muuttua, minä en voi nähdä, että urhoolliset poikani tulevat pelkojen vihollistemme saaliiksi; vielä kerran: tämän täytyy muuttua." Kaarlon silmät säihkyivät ja hän aikoi jatkaa, mutta näki, että majuri Liljenberg aikoi puhua.

"Puhukaa, majuri", sanoi hän, "me tahdomme kuulla ajatuksenne."

"Teidän majesteettinne", alkoi majuri, "sekä minun että muiden neuvosta pitäisi meidän niin pian kuin mahdollista murtaa tämä kolmio, jonka rajana ovat Veiksel ja San. Edellisen luona seisoo Czarnecki, jälkimäisen litvalaiset, ja heillä on kyllin ruokavaroja kummallakin. Minä en sano tätä pelosta, vaan nälkä, tämä vihollinen, joka on tulta ja miekkaakin kamalampi, on kintereillämme. Sandomirin luona on Cronlod, mutta hänkin on elatusvarojen puutteessa, ja jos puolalaiset monta kertaa tekevät väkirynnäkköjä, luulen minä, että tämäkin linnoitus pian antautuu."

"Teidän sananne eivät juuri ole iloittavia", vastasi kuningas, vaipuen ajatuksiinsa, "mutta minä ymmärrän aivan hyvin, että te olette oikeassa. Noh, hyvä siis!" huudahti hän muutaman minuutin mietittyään, "seuratkaamme majurin neuvoa. Sandomirin luona menemme Veikselin yli, sieltä heti marssiaksemme Varsovaa kohden. Pitäkää joukkonne kunnossa, ja te, Sparre, antakaa käsky eversti Kruselle, että hän kuta pikemmin, sitä parempi, yhtyy meihin." Näin sanoen nousi kuningas paikaltaan, hänen silmänsä säihkyivät ja hän sanoi itsekseen: "Juhana Kasimir, vartioitse nyt pääkaupunkiasi!"

Päälliköt erosivat. Ainoastaan Liljenberg ja kenraalimajuri Bülov menivät samaan suuntaan leirin pohjoisosaan. Viimein sanoi Bülov katkeralla äänellä:

"Kuinkahan tämäkin päättyy. Kuningas sanoo menevänsä Veikselin yli, mutta sehän tie on suljettu."

"Suljettu", huudahti Liljenberg hämmästyksellä, "te puhutte leikkiä!"

"En, se on täyttä totta."

"Minkätähden ette sitä ennen ole ilmaisseet?"

"Minä en nyt tahtonut vastustaa teitä", vastasi Bülov röyhkeästi, "sillä minä tiedän, että kaikki neuvomiseni nyt olisivat menneet kuuroihin korviin. Kaarlo Kustaa on sekä sotapäällikkö että sankari, mutta kun hän on valmis rynnäkköön, on hän liian hätäinen."

Liljenberg ei vastannut.

"Minä olen varma asiastani", jatkoi Bülov, "hän ei olisi päättänyt mennä yli Veikselin; semminkään ei nyt."

"Selittäkää selvemmin!"

"Heti. Tunti sitten tuli tänne airut eversti Cronlodilta. Tämä urhokas mies on jo lyönyt takasin kolme väkirynnäkköä, ja useita pienempiä kahakoita on tapahtunut, kun puolalaiset ovat koettaneet valloittaa linnan. Vihollisen laumat lisääntyvät aina enemmän ja enemmän. Sandomir on jo monta kertaa sytytetty palamaan, ja jos kaupunki antautuu, täytyy myöskin linnan ennen tahi myöhemmin joutua puolalaisten käsiin. Vaan tässä ei vielä ole kaikki mikä vielä enemmän vaatii varovaisuutta, on se, että Czarnecki, tuo viekas partioretkeläinen, on arvannut hankkeemme, ja nyt on hänen tarkoituksensa pakottaa meitä vielä kauemmaksi kolmion kärkeen, voidakseen sitten yhdellä iskulla hävittää meidän pienen sotavoimamme."

"Helpommin sanottu kuin tehty", jupisi Liljenberg. "Me emme anna turkkilaisten eikä barbaarien vangita itseämme." Ääneensä sanoi hän: "Minkä neuvon te, kenraalimajuri, antaisitte?"

"Jospa tässä", vastasi Bülov, osoittaen Veikseliä, "olisimme menneet yli ja marssineet Czarneckia vastaan, ennenkuin hän olisi joutunut kutsumaan avukseen litvalaiset. Hänen lyömisensä olisi ollut hyvin helppo, ja Cronlod olisi myös tullut vapautetuksi heidän rynnäköistään. Lubomirskin joukot ovat liian heikot vastustamaan meitä, ja Juhana Witebski, joka on sijoitettu virtojen yhtymäpaikoille, ei myöskään olisi joutunut omaisiensa avuksi. Ainoastaan täten olisi tie Varsovaan nyt ollut auki. Tämä olisi ollut minun neuvoni."

Nyt pysähtyi keskustelu, mutta ikäänkuin sattumalta katsoi Bülov taaksensa ja seisahtui. Muutaman silmänräpäyksen katseli hän tarkasti luostarin harmaita muuria, jotka hämärässä näyttivät jättiläiskummituksilta.

"Tuo vanha luostari näyttää minusta niin salaperäiseltä", kuiskasi hän Liljenbergille; "aina siitä asti kun tulimme tänne, olen sitä katsellut epäilyksellä. Minä olen varma, että jotain salaista on siellä kätkettynä. Katsokaa, katsokaa", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, ja tarttui majurin käsivarteen, "luuloni ovat toteutuneet. Siellä on vakoojia aikalailla, ja jos teillä on hyvät silmät, voitte helposti nähdä pään, joka liikkuu edestakaisin tuolla seinällä. He ovat olleet siellä piilossa, jo ennenkuin me tulimme tänne, mutta minä vangitsen koko joukkion. Älkää kadottako heitä näkyvistänne, majuri, minä tulen heti takasin."

Näin sanottuaan Bülov katosi. Liljenberg ei ottanut silmiään vakoojasta seinällä, ja hän näki nyt selvästi, mitä Bülov ei ollut huomannut, että siellä oli useita päitä. Suurimmalla levottomuudella odotti hän toverinsa takaisintuloa. Neljännestunnin kuluttua tulikin Bülov takaisin, kuiskasi muutaman sanan majurin korvaan ja veti hänen mukanaan.

Hiljaa hiipien lähestyivät he nyt sitä osaa muurista, jossa varjo oli näkynyt, ja ilokseen huomasivat he siellä ikkunan, josta voivat paremmin nähdä, mitä sisällä oli tekeillä. Bülov nousi varpailleen ja koetti katsoa sisään, mutta tässä epämukavassa ja väsyttävässä asennossa ei hän voinut olla niin kauan, että olisi mitään nähnyt.

"Tukekaa minua olallanne", kuiskasi hän Liljenbergille.

Tämä teki hänen pyyntönsä jälkeen.

"Kuinka monta heitä on?" kysyi Liljenberg hiljaa kuiskaten.

"Kymmenen minä olen lukenut", vastasi Bülov, "ja yhden näistä luulen tuntevani; tahtoisin kuitenkin nähdä hänen kasvonsa; vartalo on samallainen kuin hänelläkin, mutta hän istuu selin tännepäin, ja takin kaulus on nostettuna ylös, melkein silmiin asti."

"Hän on siis merkittävä henkilö?" sanoi majuri, puoleksi kysyen.

Bülov ei vastannut.

Noin puolentunnin vaitiolon jälkeen sanoi kenraalimajuri, astuessaan alas.

"Nyt näyttää heidän neuvottelunsa päättyneen, mitähän nyt seurannee?"

Tämän sanottuaan vetäytyivät he muutamia kyynäriä muurista ja aikoivat juuri piiloutua erään suuren kivilohkareen taakse, kun äänekäs "wer da!" kaikui yön hiljaisuudessa.

Vielä kerran kuului tämä röyhkeä kysymys ja senjälkeen kova laukaus, jonka kaiku monenkertaisesti kertoi luostarin saleissa. Samassa silmänräpäyksessä kuului kavioin kopse aivan vakoojien takana, Bülov hypähti heti sivulle, mutta Liljenberg, joka oli kömpelömpi, ei kerinnytkään väistymään. Salaman nopeudella kiiti eräs ratsastaja esiin, ja ennenkuin majuri sai ajatelluksikaan vastustusta, makasi hän jo melkein tainnotonna maassa. Juuri silloin pilvet haihtuivat, ja kuu loi kirkkaan valon kaikkiin esineihin. Tuntematon ratsastaja kääntyi Bülovin puoleen, paljasti kasvonsa ja huusi pilkallisesti hymyten:

"Kiitos viimeisestä Donajekin luona, herra kenraalimajuri!"

"Tuhat tulimmaista", jupisi Bülov, hakien innokkaasti pistoolejaan, vaan samassa laukkasi ratsastaja tiehensä.

Liljenbergin tainnottomuus ei kestänyt kauvan; tuntemattoman huudosta hän jo heräsi, nousi ylös ja sanoi Büloville:

"Tuo veijari näkyy tuntevan teidät, ja minä muistuttelen myöskin kuulleeni tämän äänen ennenkin."

"Hiljaa", kuiskasi Bülov, katsoen ympärilleen, "ei kukaan saa tietää, että meillä on ollut tällainen seikkailu Göran Czarneckin kanssa."

Samassa astui eräs korpraali esiin, ilmoittaen että kuusi puolalaista on vangittu.

"Vartijoitse heitä hyvin", käski Liljenberg, "huomenna tulen minä heitä tutkimaan."