Читать книгу Eleonora Lubomirski - J. O. Åberg - Страница 7

Sisällysluettelo

Mikolaiovissa. - Kaksi vieraissakäyntiä.

Kun Eleonora oli kadottanut näkyvistään Vilhon palasi hän hitain askelin saliin. Vanha kreivitär oli vielä siellä ja tuli Eleonoraa vastaan, sanoen pilkallisella äänellä:

"Mikä suosionosoitus Puolan tyttäreltä, valtiokansleri Josef Lubomirskin sisarelta, on että hän saattaa halpaa ruotsalaista upseria portaille asti."

Hetken hämmästyneenä katseltuaan vanhaa kreivitärtä, sanoi Eleonora:

"Onko tämä totta, vai puhutteko leikkiä?"

"Tämä on aivan totta", vastasi Katarina-rouva, antaen joka sanalle painon. "Sinun tulee muistaa, Eleonora", jatkoi hän vähän lempeämmällä äänellä, "että kreivi Stjernfelt on vihollisemme, ja meidän tulee pitääkin häntä sellaisena, vaikka…"

"Ei", huudahti Eleonora, "hän ei ole meidän vihollisemme!"

"Eikö hän ole vihollisemme?" kysyi vanha kreivitär. "Se on totta, että hän kaikessa ystävyydessä on käynyt meitä tervehtimässä, mutta annas, kun sotaa ruvetaan käymään näillä seuduin, niin voit olla varma siitä, että hän ei ole kaikkia muita parempi. Minä en juuri luota noihin ruotsalaisiin", jatkoi hän kiivaudella, "sillä heidän kuninkaansakin on siveettömin kuningas, joka milloinkaan on istunut valtaistuimella."

"Minä taasen olen aina kuullut päinvastoin", sanoi Eleonora, "kaikki kiittävät hänen viehättäväisyyttään, ja minä tahtoisin juuri tietää, keltä olette kuulleet kaiken tämän."

Katarina-rouva oli muutamia silmänräpäyksiä vaiti, hän ei voinut katsoa Eleonoran vakaisiin silmiin. Vaan kun tämä toisti kysymyksensä, vastasi kreivitär hiljaa: "Göran Czarneckilta."

"Kaikki hänen puheensa ovat pelkkää lörpötystä", sanoi Eleonora kylmästi.

"Eleonora!" huudahti vanhus, tuijottavin silmin katsellen uskaliasta tyttöä, "kenen luvalla uskallat puhua tällaista siitä, jonka Jumala, isänmaa ja vanhempasi ovat määränneet puolisoksesi? Onneksi ei ruhtinas nyt ole läheisyydessä."

"Minä kyllä uskallan toistaa sanani ruhtinaankin kuullen", sanoi Eleonora vakavalla äänellä. "Minulla ei ole mitään peljättävää hänen puoleltansa, sillä ruhtinas Göran Czarnecki on — pelkuri."

"Ruhtinas Göran pelkuri!" huudahti vanha kreivitär hehkuvin poskin. "Ruhtinas Göran on pelkuri!" toisti hän, antaen joka sanalle painon. "Hän, joka Donajekin luona kaatoi kahdeksan ruotsalaista, hän, joka aina on ensimäinen sodissa, häntäkö kutsut sinä pelkuriksi?"

"Minä en tarkoita sellaista pelkurimaisuutta", sanoi Eleonora äkkiä. "Voihan sitä näyttää muullakin tavalla. Ruhtinas ei uskalla katsoa minua silmiin, kun minä soimaan häntä jostakin, hän katsoo aina maahan, kun kiinnitän silmäni häneen. Minä kutsun tämänkin pelkurimaisuudeksi."

"Voiko sitä sanoa pelkurimaisuudeksi?" kysyi kreivitär hiljaa.

"Voi, sillä tämä on sielun pelkurimaisuutta. Totinen isänmaanystävä ja mies, joka hyvin tuntee itsensä, ei valloita naisen sydäntä miekalla, vaan osoittaa teoillansa olevansa sen ansainnut. Tahi voiko sitä sanoa muuksi kuin pelkurimaisuudeksi, kun ruhtinas kahdeksan päivää sitten ilman armoa antoi ampua kuoliaaksi kymmenen aseetonta ruotsalaista? Tällä hirveällä teolla hän näyttää, että kuitenkin pelkää näitä vihollisiaan, vaikka hän usein kerskailee teoistansa. Ennen en pitänyt ruhtinaasta väliä, nyt kammoksun häntä."

"Jumalan pyhä äiti", huudahti vanhus, lyöden rintojaan, "kuka on sinuun tuonut nämä ajatukset?"

"Oma sydämeni", vastasi Eleonora.

"Tämä on ruotsalaisen kanssa seurustelemisen hedelmä", jatkoi Katarina-rouva liikutettuna, "ell'ei hän olisi tullut tänne, en olisi nyt kuullut hulluja puheitasi."

"Niin, Vilho Stjernfelt on todellakin istuttanut sekä nämät, että monta muuta hyödyllistä opetusta kokemattomaan sydämeeni", sanoi Eleonora ja nyykytti punehtuen kaunista päätään.

"Jumala ja kaikki pyhimykset varjelkoon minua!" huudahti vanhus, tehden ristinmerkin; "nyt täytyy minun kai vielä kuulla, että rakastat häntä ja…"

"Sitä teenkin, ja tulen aina tekemään", vastasi Eleonora ja katseli vakavasti vanhusta silmiin.

"Ah, tämä menee todellakin liian pitkälle! Sinä, jalosukuinen Puolan nainen, rakastat tuota ruotsalaista, joka ei taida ollakaan kreivi, vaan joku alhaissukuinen, joka vielä lisäksi on kerettiläinen. Sinä kysyit äsken, josko minä puhuin leikkiä, nyt voin minä kysyä sinulta samoin."

"Tällaisissa asioissa en minä puhu leikkiä", sanoi Eleonora.

"Mitä luulet veljesi sanovan, kun hän saa tiedon päätöksestäsi?"

"Jos hän rakastaa minua, hänellä on jalo sydän, eikä hän tahdo tehdä minua onnettomaksi."

"Ja ruhtinas Göran, joka…"

"Lörpötyksiä; hän tulee kuulemaan tämän sanoman hyvin levollisena, siitä olen varma; hän kyllä löytää yhtä jaloista suvuista puolison itselleen kuin minäkin olen."

"Sinä et siis tahdo ruveta ruhtinaan puolisoksi?"

"En", vastasi Eleonora päättävästi. "Minä en tulisi viihtymään siinä loistossa ja kunniassa, joka silloin minua ympäröitsisi. Kaikki olisi minulle vierasta. Ei mikään ilahuttaisi minua, ja juhlallisuudet hovin saleissa vaan kammoksuttavat minua." Näin sanoen nojasi hän päänsä kättänsä vasten ja vaipui syviin mietteisiin. Äkkiä nousi hän ylös, katseli hetkisen kreivitärtä ja sanoi sitten kuumeentapaisella kiivaudella: "Jos puolisoni nimi on loistavin Puolassa, voiko se parantaa sydämeni haavoja; jos hän osoittaa minulle hellyyttä, voinko tuntea siitä lohdutusta, kun hänessä aina näen rauhani ja onneni murhaajan; jos hän kiirehtii voitosta voittoon, voiko hän siitä iloita, kun minä en saa hänen iloansa. Ei, tuhannen kertaa onnellisempi on kuolla köyhänä, rakastetun rinnoilla, kuin kuihtua rikkaudessa, jalokiviä käsivarsien ympärillä."

Näin sanoen tarttui hän yhteen timantti-rannerenkaasen ja heitti sen ylenkatseella kauvas lattialle, ja oli juuri aikeessa tehdä toiselle samalla tavalla, kun ovi äkkiä aukeni, ja nuori puolalainen komeassa sota-asussa näyttäytyi kynnyksellä.

Molemmat naiset tuijottivat häntä, ikäänkuin olisi hän ilmestys henkien maailmasta, ja aivan eri tunteilla sanoivat he yht'aikaa: Göran Czarnecki!

Iloa osoittaen meni vanha kreivitär ruhtinasta vastaan, sanoen häntä tervetulleeksi, mutta Eleonora tuskin katsahtikaan häneen. Tämän nähtävän välinpitämättömyyden huomattuaan, levisi vihan puna ruhtinaan kauniille kasvoille, ja itsekseen ajatteli hän: "Aika ja tapahtumat kyllä taivuttavat mielesi, ylpeä kaunotar." Vihdoin kysyi Eleonora:

"Mikä on syynä, että ruhtinas Czarnecki tähän aikaan käy tervehtimässä näitä yksinäisiä seutuja: ehkä kunnianosoituksien toivo!"

Ruhtinas ei huomannut ivaa Eleonoran äänessä, vaan vastasi, lähestyen häntä:

"Halu nähdä teitä; ihana Eleonora. Sodan tähden saamme ainoastaan harvoin tavata toisemme, ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että nuo verenhimoiset kerettiläiset vetäytyisivät takaisin vuorimaahansa, sillä sitä ennen ei meidän yhtymisemme voi tapahtua."

"Sitä saatte odottaa kauemmin kuin sodan päättymiseen asti", vastasi Eleonora, "ja jos tulette tänne sanomaan ainoastaan tätä, niin minä esitän, ett'ette enään väsytä hevostanne vaarallisilla marsseilla ruotsalaisten rivien läpi."

"Minä matkustaisin vaikka tuhannen kertaa vaarallisempia teitä myöten, jos ne veisivät minua teidän tykönne, Eleonora. Ei metsät, ei suot eikä vihollisten keihäät voi estää minua tulemasta sen luokse, joka…"

"Kuinka voipi Josef?" keskeytti Eleonora häntä äkkiä. "Ajatteleeko hän vielä siskoraukkaansa, joka jokainen silmänräpäys on peloissaan hänen tähtensä?" Ruhtinas ei vastannut tähän kysymykseen. Harmissaan kääntyi hän Eleonorasta vanhan kreivittären puoleen, kun tämä taaskin kysyi:

"Kuinka käy sodassa, ruhtinas Göran? Onko Juhana Kasimir jo rohkaissut mielensä, julkisesti vastustamaan Ruotsin kuningasta?"

"Kreivinna", vastasi ruhtinas punehtuen, "onneksenne olette valtiokanslerin sisar, muutoin… Mutta me emme enään puhu onnettomasta kuninkaastamme. Ruotsalaiset ovat nykyään sellaisessa hädässä, ett'ei meidän tarvitse muuta kuin solmita kiinni säkki, saadaksemme heidät kaikki vangiksi." Tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulilleen, leikitellessään jalokivillä koristetun miekkansa kanssa. "Nyt heidän on mahdoton päästä pakoon", jatkoi hän ylpeästi, "ja pian täytyy koko kerettiläisjoukon antautua vastuksitta, siliä se on kokonaan ympäröitty."

"Oletteko aivan varma, ruhtinas, ett'ei tuossa säkissä ole reikiä?" kysyi Eleonora pistelevällä äänellä. "Epäilemättä tiedätte, että Ruotsin kuninkaalla on hyviä saksia."

Ruhtinas punehtui, huomattuaan Eleonoran tarkoittavan hänen käytöstään Donajeckin luona, jossa hän pikaisuutensa tähden päästi koko ruotsalaisen rykmentin pakenemaan, joka jo oli melkein ympäröitty.

"Te ette punnitse sanojanne, ihana Eleonora", vastasi ruhtinas taaskin tointuen. "Mutta", jatkoi hän, näyttäen aivan välinpitämättömältä, "ette luultavasti ole kuulleet, että tuo ruotsalainen upseeri, kreivi Stjernfelt, jota te niin uskollisesti hoiditte, tänä yönä on otettu vangiksi, ja vakoojana…"

Eleonora ei kuullut enempää. Kiljahtaen vaipui hän tuolilta maahan ja pyörtyi.

Tätä ei ruhtinas ollut odottanut. Hän huomasi nyt menneensä liian pitkälle ja koetti hellällä huolenpidollaan peittää varomattomuutensa. Kaikin keinoin koetettiin nyt herättää Eleonoraa, vaan turhaan.

"Ruhtinas, te olette tappanut hänet", valitti vanha kreivitär, "te olitte liian ankara sanoissanne."

"Turhuuksia", vastasi ruhtinas ivallisesti hymyillen, "nainen ei kuole niin vähästä. Mutta ihmeellistä, ett'ei palvelijani jo ole tullut, hänen pitäisi tuoda mukanaan kirje valtiokanslerilta, jossa tämä käskee teitä heti seuraamaan minua leiriinsä."

"Täytyykö meidän lähteä pois täältä?" huudahti Katarina-rouva, selvästi tyytymättömyyttä osoittavalla äänellä.

"Täytyy. Ja tunnin kuluttua pitää teidän olla valmiit matkalle. Minä menen nyt tekemään valmistuksia, ett'ei mikään hätä olisi meille tarjona."

Tämän sanottuaan poistui ruhtinas kiireesti.

Monien koetuksien perästä sai vanha kreivitär vihdoin Eleonoran hereille. Mutta kuinka hän oli muuttunut! Silmien äsköinen loiste oli himmentynyt. Hän katseli aivan välinpitämättömänä ympärilleen ja sanoi, huomaamatta Katarina-rouvaa, joka etäämmällä huolestuneena häntä katseli:

"Onko tämä kaikki unta, vai puhuiko ruhtinas totta? Ei", jatkoi hän tuskallisesti, "Vilho ei ole vangittu, hän ei ole mikään vakooja! Ruhtinas puhui vaan ilkeätä leikkiä, sanokaa, eikö niin ole?"

"Minä en tiedä mitään tästä seikasta", vastasi vanha kreivitär vältellen. "Eleonora, ole nyt levollinen! Ruhtinas on tullut tänne, viedäkseen meitä veljesi luo, tunnin kuluttua pitää meidän olla valmiit."

"Lähteä täältä? Ruhtinas on tullut saattamaan meitä veljeni luo!" toisti Eleonora melkein kuiskaten. "Ei, seuratkaa te ruhtinasta, minä jään tänne!"

Vanhus hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vastustusta. Hän koetti hyvällä saada Eleonoraa myöntymään, hän kuvaili hänelle kaikkia niitä vaaroja, kun hänellä täällä olisi tarjolla, ja koetti vihdoin saada häntä myöntymään rakkaudesta veljeensä. Mutta kun tämä kaikki oli turhaa, ja Eleonora pysyi vaan päätöksessään, sanoi Katarina-rouva kiivaudella:

"No, niin, tyttö-houkka, nyt annan minä Göran Czarneckin pakottaa sinua: ajattelepas, mitä siitä voi seurata, ett'et kuule veljesi käskyjä."

Eleonora ei vastannut. Hänen päänsä oli vaipunut alas, ja kyyneleet valuivat hitaasti hänen lumivalkeille käsivarsilleen. Katarina-rouva ei häntä häirinnyt, vaan meni pois hiljaisilla askeleilla. Eleonora ei kuullut mitään, hän ei kuullut kolinaa, kun palvelijat juoksivat sinne tänne, valmistaen lähtöä, ei vartijain aseiden kalsketta, eikä ruhtinaan lyhyitä, vaan äänekkäitä käskyjä. Eleonora rupesi itkemään ja itki, kunnes uni, tuo "laupias samarialainen" ummisti silmäluomet…

Päivänkoitto alkoi jo näkyä idästä, kun piti lähdettämän matkalle. Eleonoran uni oli milloin rauhatonta, milloin rauhallista, ja usein oli Vilhon nimi hänen huulillaan. Katarina-rouva oli ruhtinaan käskystä useita kertoja käynyt Eleonoran luona häntä herättääkseen, vaan joka kerta oli ikäänkuin näkymätön voima olisi estänyt häntä. "Nukkukoon vielä hetken", ajatteli hän, "matkalla täytyy hänen valvoa."

Ruhtinas tuli sisään kiirein askelin, ja silmissään näkyi selvästi levottomuus. Hänen kätensä puristi miekan kahvaa, ja hänen huulensa vapisivat, kun hän huudahti:

"Teidän viivytyksenne on tullut minulle suureksi hämmennykseksi; ruotsalaiset ovat kintereillämme, ja ell'emme nyt heti lähde, on tie tunnin kuluttua suljettu."

"Ruotsalaiset", huudahti vanha kreivitär, "kuinka se on mahdollista?"

"No, pian saatte itse nähdä, puhunko totta", sanoi Göran Czarnecki tulistuneena, vieden vanhan kreivittären ikkunan luo. "Näettekö tuota joukkoa, joka lähestyy tuolla tiellä? He ovat ruotsalaisia ratsumiehiä. Voi, vielä on tie meille avoinna, kiiruhtakaa!"

"Tässä tilassa ei Eleonora voi seurata teitä", vastasi kreivitär, "minä pelkään, että hän tulee oikein sairaaksi, katsokaa, kuinka hänen kasvonsa hehkuvat!"

"Kirous", jupisi ruhtinas ja läheni ovea kiirein askelin. "Hyvästi, kreivinnani, minä en anna ruotsalaisten viedä itseäni pois. Mutta pian palaan takasin, ja olkaa silloin valmiit seuraamaan minua. Haa, he ampuvat jo", huudahti hän, kuullessaan pyssyjen paukkeen, "minun täytyy jo lähteä, jääkää hyvästi, armollinen kreivitär!"

Näin sanoen syöksyi hän ulos, ja oli tuskin lyönyt oven kiinni, ennenkuin luoti lensi eräästä ikkunasta sisään ja lävisti oven. Katarina-rouva säikähti kovin, jalat eivät enään jaksaneet häntä kannattaa, ja hän vaipui tunnottomana eräälle sohvalle.

Laukaukset herättivät Eleonoran. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä paloi outo tuli. Huomattuaan Katarina-rouvan kalpeat kasvot, kysyi hän: "Onko ruhtinas vielä täällä?"

"Ei", vastasi vanhus vapisevalla äänellä, "hän on taistelussa. Ruotsalaiset ovat karanneet päällemme, he hävittävät linnamme; oi pyhä neitsyt, me olemme hukassa!"

"He eivät tee meille mitään pahaa", sanoi Eleonora luottamuksella, "he kunnioittavat kuitenkin surua ja kahta turvatonta naista."

Katarina-rouva ei vastannut. Joka ampumasta kiljahti hän, ja nyt oli Eleonoran vuoro lohduttaa ja rohkaista vanhusta. Sodan melske taukosi pian ja myrskyä seurasi tyyneys. Eleonora oli juuri aikeissa Katarina-rouvan rukousten tähden mennä tiedustamaan taistelun päättymistä, hän olikin jo ovella, mutta pysähtyikin siihen ikäänkuin kiinni naulattuna, kun eräs ruotsalainen soturi seisoi kynnyksellä. Tämä oli lyhytläntä mies, avarassa ratsukaapussa.

"Suokaa anteeksi, että tulen näin kutsumatta", alkoi hän. "Kreivitär

Lubomirskiä ja kreivitär Eleonoraahan minun on kunnia nähdä?"

"Niin", vastasi Eleonora, tointuen hämmästyksestään. Katarina-rouva ainoastaan tuijotti vastatullutta.

"Minä pyydän anteeksi, että tulen näin sopimattomalla ajalla; mutta sota-ajalla ei saa olla niin tarkka", jatkoi ruotsalainen, astuen muutamia askeleita eteenpäin. "Nyt tahdon vaan viedä naiset parempaan olopaikkaan, ja lisään ainoastaan, että kiire olisi tarpeen, sillä minä en halua enään saada Czarnecki-veijaria niskaani."

"Ihminen, minne tahdotte meidät viedä!" huudahti Katarina-rouva, joka vihdoin rohkaisi mielensä ja meni ruotsalaisen eteen. "Ettekö tiedä, että me olemme sukua Puolan valtiokanslerille, ja te voitte siis pelätä hänen kostoansa?"

"Minä en pelkää kahtakaan valtiokansleria", sanoi ruotsalainen partaansa silitellen.

"Kuinka hirveän raaka mies", sanoi Katarina-rouva itsekseen, "nuo ruotsalaiset eivät edes ole oppineet siveitä tapoja."

"Kunnioitan suuresti tapojanne, kreivinna", vastasi vieras, joka oli kuullut vanhuksen puheen, "tämän ajan paras tapa on sota-tapa, ja eihän minun tarvitse tietää, miten se muuten kuuluu." Näin sanoen pyörähti hän ympäri ja poistui.

Tässä oli nyt toteltava, tämän tiesi Katarina-rouva kyllä, ja monta minuuttia ei kulunutkaan, ennenkuin he täydessä matkapuvussa jättivät salin.