Читать книгу Eleonora Lubomirski - J. O. Åberg - Страница 6

Sisällysluettelo

Seikkailu.

Hiljakseen lähestyi Vilho virran rantaa, ratsastaakseen sitä pitkin, luullen siten välttävänsä kaikki vaarat. Ennen oli ollut pimeä kuin säkissä, vaan vähitellen pilvet hajosivat, ja juuri vähää ennen sydänyötä nousi kuu aivan pilvettömälle taivaalle. Nyt voi Vilho helposti eroittaa hänestä etäämmälläkin olevat esineet. Vaan nyt voivat myöskin väjyvät viholliset helposti huomata hänet.

Mutta nyt ei Vilho ajatellutkaan petosta eikä pauloja; hänellä oli parempia seikkoja ajateltavana. Hän muisteli Eleonoraa ja noita ihania hetkiä, jotka olivat menneet; hän ajatteli epävarmaa tulevaisuutta, millaisia tauluja se toisi hänen silmäinsä eteen, eikä hän saattanut olla olematta vähän suruissaan, muistaessaan ruhtinasta ja hänen suhdettaan Eleonoraan.

Vaan toivo, tuo lohduttaja, kun murheet painavat mieltä, se vilkastutti myöskin Vilhoa ja enensi hänen rohkeuttaan. Hänellä oli mielestään voimia painiskella vaikka kohtalonsa kanssa, vaikkapa se olisi kuinkakin vihollismielinen häntä kohtaan.

Äkkiä pysähtyi hevonen, ja ellei Vilho olisi ollut niin taitava ratsastaja, olisi hän varmaan pudonnut selästä. Ajatuksiinsa vaipuneena ei hän huomannut, että oli ohjannut hevosensa päin virtaa, jonka aallot loiskivat.

Ainoastaan pari kyynärää hänestä. Hän kuunteli hetken ja säikähti, kun kuuli kavioin kopsetta. Äkkiä ohjasi hän hevosensa aina virtaan saakka, aikoen uiden mennä yli Vislokan, joka tässä kohtaa oli hyvinkin kapea, vaan muutti äkkiä päätöksensä ja ajoi läheiseen pensaikkoon. Takaa-ajajat tulivat aina lähemmäksi, he puhuivat äänekkäästi ja hyvin vilkkaasti sekä mainitsivat usein Czarnyn nimen.

"Ahaa", sanoi Vilho itsekseen, joka kuuli koko heidän puheensa, "se on tuo Czarny-lurjus, jota saan kiittää tästäkin seikkailusta, mutta kyllä sen hänelle vielä maksan."

Hänen täytyi nyt etsiä itselleen sopiva lymypaikka, mutta huomasi surukseen, että hänen oman pelastuksensa tähden täytyi jättää hevonen kohtalonsa nojaan. Pitkittä ajatuksitta hyppäsi hän maahan, paljasti miekkansa ja ryömi pensaikkoon, huolimatta terävistä oksista, jotka repivät sekä hänen vaatteensa että kasvonsa ja kätensä. Kun hevonen tunsi itsensä vapaaksi, hyppäsi se takajaloilleen, hirnui hurjasti ja syöksyä virtaan päin. Mutta äkkiä kääntyi se takasin, nosti korviaan ja katosi metsään. Muutaman minutin kuluttua tulivat takaa-ajajat pensaikon luo, ja Vilho kuuli selvästi yhden heistä sanovan: "Hän on päässyt pakoon; virta ei ole leveä, hän on uinut sen yli."

Vilho valmistautui kovimpaan vastarintaan, jos hänen piilopaikkansa keksittäisiin. Hän puristi miekankahvan käteensä ja tarttui karbiniin, voidakseen heti sen laukaista.

Eräs takaa-ajajista virkkoi taas: "Minä olen aivan varma siitä, että hän on uinut yli; nämä kirotut ruotsalaiset uivat kuin kalat. Vaan jos hän on piiloutunut tänne lähelle, saamme hänet pian käsiimme. Yksi mies jää tänne, me muut tutkimme rannan, sillä hän ei saa päästä meiltä pakoon!"

Tämän sanottuaan he poistuivat. Neljäs jäi ja istui niin lähelle

Vilhoa, että tämä aivan helposti olisi voinut tarttua häneen kädellään.

Hetken odotuksen jälkeen, joka Vilhosta tuntui hirveän pitkältä, asetti puolalainen kiväärin viereensä, nojasi päänsä puunrunkoa vasten ja nukkui.

Tämä oli Vilhon pelastus. Tuskin 20 askelta hänestä lirisi pieni lähde, ja vasemmalla puolella oli ranta vapaa niin kauaksi, kuin silmä kannatti. Mutta silmänräpäystäkään ei nyt saanut hukata, jotta pelastus onnistuisi. Käärmeen notkeudella hypähti Vilho pensastosta nukkuvan puolalaisen luo, ottaen tämän kaikki aseet itselleen. Hiipien lähestyi hän nyt rantaa, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan paikalleen, huomattuaan vedenpinnalla mustan esineen, joka luikerteli sinne tänne. Hän huomasi heti, että se oli vene, vaan oliko siinä ystäviä vai vihollisia, sitä ei hän vielä eroittanut.

Tuskin oli Vilho poistunut piilopaikastaan, ennenkuin puolalainen hypähti ylös, olematta laisinkaan unisen näköinen. Hän katseli tarkasti ympärilleen ja jupisi itsekseen:

"Kyllähän ruotsalaiset ovat varovaisia, mutta me olemme kavalia kuin käärmeet. Tuo poikaraukka on nyt itse joutunut paulaan." Näin sanoen meni hän kiirein askelin samaan suuntaan kuin hänen toverinsakin. Venettä ei hän huomannut.

Vilhon silmät eivät eronneet veneestä; hänen sydämensä tykytti kuultavasti. Rapina, joka syntyi lehden pudotessa puusta, pelotti häntä. Hänen edessään oli vedenpinta ja takanaan synkkä metsä, vaikka hän kääntyisi minnepäin tahansa, täytyy hänen tavata vihollisia. "Kävi kuinka kävi", jupisi hän itsekseen, "minä en voi täällä kauemmin olla, täytynee lähteä tutkimaan, josko minulla on pelastuksen toivoa. Ell'en pääse pakenemaan ennen päivän koittoa, on se sitten jo liian myöhäistä."

Näin sanoen nousi hän makaavasta asennostaan ja aikoi juuri mennä alas rantaan, kun kuuli takanaan kovan paukauksen, ja luoti vinkui niin läheltä hänen päätään, että luuli itsensä haavoittuneen. Puoleksi houreissaan odottamattomasta päällekarkauksesta hän kaatui, mutta tuli kohta tuntoihinsa, kun viholliset ilohuudolla syöksyivät metsästä. Nyt riippui kaikki yhdestä hiuskarvasta. Vene lähestyi hyvin nopeasti, vaan huomaamatta, ja juuri kun puolalaisten piti ottaa Vilhon kiinni, pamahti kaksi laukausta, ja yhtä monta vihollista kaatui verissään.

Yhdellä hypyllä oli Vilho taaskin pystyssä, laukasi karbiininsa yhtä puolalaista vastaan, joka vaipui maahan metsänrinteessä. Neljäs, joka oli Vilhon entinen vartija, pyysi armoa, joka hänelle myönnettiinkin, ehdolla, että hän antautuisi. Senjälkeen meni Vilho nopein askelin veneen luo, jossa häneltä kysyttiin:

"Oletteko te luutnantti Stjernfelt?"

"Olen", vastasi Vilho, "kuka tässä veneessä on päällikkönä?"

"Kersantti Lundberg", vastasi eräs ääni, jonka Vilho tunsi olevan kersantin.

Vanki oli jo annettu sotamiesten käsiin, ja luutnantti oli juuri astumaisillaan veneesen, kun kersantti sanoi:

"Olettehan ratsastanut, luutnantti, missä on hevosenne?"

"Hevoseni", sanoi Vilho ikäänkuin itsekseen, "niin", lisäsi hän ääneensä, "tuo uskollinen eläin ei saa joutua puolalaisten käsiin; kersantti, ottakaa muutama mies mukaanne ja seuratkaa minua, me menemme noutamaan hevoseni takaisin. Ja sinä", jatkoi hän, kääntyen vankiin päin, joka hänen käskystään oli päästetty irti, "sinä osoitat meille tien, vaan jos vähänkään näytät petoksen merkkiä, olet kuoleman oma. Eteenpäin!"

Vanki ei vastannut sanaakaan, mutta hänen yhteen-purruista hampaistaan ja hurjista silmäyksistään huomasi aivan selvästi, että viha kiehui hänessä.

Pian saapuivat he siihen paikkaan, johon hevoset olivat sidotut. Vilho tunsi heti omansa, ja hyppäsi keveästi satulaan. Sotamiehet ottivat kukin hevosen itselleen, niin pitkältä kuin riitti, ja kun vanki oli pakotettu istumaan erään sotamiehen eteen satulaan, komensi Vilho hiljaa: "eteenpäin!"

Tukahutettu huuto keskeytti samassa hiljaisuuden, eräs sotilaista haparoitsi muutamia silmänräpäyksiä käsillään ilmassa ja kaatui sen jälkeen maahan, leveäteräinen puukko rinnassaan. Puolalainen oli myöskin kadonnut. Muutamia korahduksia kuului, ja sotilas oli kuollut. Tämä salamurha vihastutti kaikkia, samalla kun se kiihoitti heitä kostamaan toverinsa kuoleman. Silloin kuului ylt'ympäri tuota pientä joukkoa hurja sotahuuto, ja joka pensaasta tuikahti esiin painetti.

"Me olemme petetyt!" huudahti Vilho, vetäen miekan tupestaan, "puolustakaamme itseämme kuin urheat sotilaat ainakin!"

Sotamiehet, jotka olivat tottumattomia ratsastajia, astuivat alas ratsuilta, asettuivat jääkäriketjuun ja odottivat rynnäkköä.

Tätä ei heidän tarvinnutkaan kauan odottaa; vaan ruotsalaiset ottivat ryntääjiä vastaan tunnetulla kylmäverisyydellään. He huomasivat myös pian, että puolalaisten luku ei ollutkaan niin suuri kuin alussa näytti. Nyt kysyttiin, kummatko ennen ehtii veneen luo, sillä puolalaisten selvä aikomus oli päästä ruotsalaisten edelle. Mutta tämä aikomus havaittiin ajoissa. Vihollisen luodit vinkuivat ruotsalaisten korvissa, riistivät kuoren puista ja nakkelivat puun oksia sinne tänne, vaan yhtään miestä kadottamatta pääsivät ruotsalaiset metsästä.

Mutta nyt tuli kysymys, miten hevonen saataisiin viedyksi yli. Pitkää miettimisen aikaa ei ollut, sillä puolalaisten yhä enenevät laumat tunkivat päälle. Jokainen näki, että hevonen täytyi jättää, ja Vilho itsekin oli samaa mieltä. Muutamia sekuntia hyväiltyään uskollista sotatoveriaan, löi hän sitä keveästi lanteelle. Hevonen hirnahti, pani korvansa nujuun ja nelisti virran rantaa käyvää tietä myöten Mieleciin.

Suuritta vaikeuksitta saapuivat ruotsalaiset veneen luo.

Viivyttelemättä sysättiin vene rannasta ja he astuivat pian maalle

Mielecin luona.

Ensimäinen, jonka Vilho tapasi, oli majuri Berdan. Tältä sai Vilho kuulla sekä everstin partioretkestä että myöskin vangin kiinniottamisesta Mikolaiovin luona.

"Saattakaa minut vangin luo", sanoi Vilho, '"minä ymmärrän jotensakin hyvin puolan kieltä, ja koetan parastani, saadakseni häneltä kiskotuksi totuuden."

Majuri myönsi tämän, ja muutaman minutin kävelyn jälkeen seisahtuivat he talon eteen, jossa vanki säilytettiin. Sittenkuin upserit olivat toisilleen jättäneet hyvästi, aukaisi Vilho matalan oven ja astui sisään.