Читать книгу Leppirannan Lauri: Romaani - Jaakko Nikkinen - Страница 4

Sisällysluettelo

Kituvaloinen lamppu paloi pöydällä.

Kalpea ja heikkorakenteinen nuorukainen istui pöydän ääressä kynä toisessa kädessä ja avattu kirjotusvihko toisen käden alla pöydällä.

Tämä päivä oli ollut hänelle merkkipäivä, ja senjohdosta oli hän päättänyt alkaa kirjoittaa muistiin ajatuksiaan ja tunnelmiaan. Päivällisaikana oli hän hakenut vinniltä kirstusta kansakoulun neljänneltä osastolta jääneen melkein puhtaan kirjoitusvihon. Sen nimilappuun hän kirjoitti: Päiväkirja. Ennestään siinä jo oli opettajan käsialalla hänen nimensä: Lauri Leppiranta.

Nyt, toisten jo maatessa, hän siihen kirjoitteli mietelmiään, silmissä surumielisesti uneksiva ilme.

"Tänään on ollut syntymäpäiväni. Olen nyt täyttänyt kahdeksantoista vuotta — —

"Päivä on ollut samallainen kuin kaikki muutkin päivät joulun alusviikoilla, pilvinen ja sumuinen, tuuleton ja valoton ja unettavan hiljainen. Olen ajanut Rutakorvesta havuja tunkioon koko päivän.

"Siinä suhteessa on päivä ollut muista päivistä eroava, että mieleni on kaiken päivää ollut niin herkkä ja aavisteleva. On tuntunut niin omituisen juhlalliselta, kun on ajatellut sitä että taasen on yksi viittaväli kulettuna kohti sitä elämän päämäärää joka on jossain.

"Ikäni puolesta alan siis olla täysi mies. Olenko muuten täysi mies?"

Tässä hän pysähtyi ja asettui käsi poskella miettimään. Sitten hän taas kirjoitti:

"Olen kummallinen sielu, epävakainen sielu. Toisinaan voin innostua niin etten tunne mitään rajoja. Hehkun ja vapisen. Näen itselläni niin äärettömän paljon tehtävää etten voisi saada kaikkia tehdyksi vaikka eläisin sata vuotta. Toisinaan taasen toivon kuolemaa. Elämä näyttää niin synkältä ja toivottomalta ja minä itse olen niin heikko ja voimaton etten jaksa mitään tehdä. Minulla ei ole maailmassa mitään tehtävää — muuta kuin sortua sen kiusauksiin ja kurjuuteen. — —"

"Nostan pääni ja katselen ympärilleni. Kaikkialla vain kolkkoa kurjuutta ja toivottomuutta. Kaikkialla vain sellaista mikä kaipaa parannusta ja on parannettava. Silloin joskus innostun. Kenties on minullekin varattu joku tehtävä tässä suuressa parannustyössä. Ja minä tahdon sen tehtävän suorittaa! Tahdon neuvoa, kehoittaa ja varoittaa ja itse olla hyvänä esimerkkinä! Innostukseni on ylimmillään. En tunne mitään rajoituksia. Voin tehdä vaikka mitä — —"

"Mutta mitä tekisin? — Tulevaisuusihanteissani olen epävakainen. Milloin näen itseni maanviljelijänä, joka mitään kaihoamatta rengin kanssa pellolla raataa, milloin runoilijana, joka pilvistä tätä maallista elämää katselee, milloin kansakoulunopettajana, joka lempeästi kylvää opin siemeniä vaaleatukkaisiin talonpoikaislapsiin — —".

Tässä ajatus pysähtyi. Ajatuksen aiheita kyllä pyöri päässä, mutta ne olivat niin löyhiä, että kun niihin tarttui niin ne hajosivat, tai niin lujia ettei niistä voinut mitään muovailla. Hän luki sen mitä oli kirjoittanut, mutta ei siitäkään ollut apua. Tähän se nyt täytyy tällä kertaa lopettaa.

Vasen poski nojautui samanpuoleiseen käteen. Oikea käsi hypähteli pöydällä hiljaisessa tahdissa.

Pöydällä oli vielä illallisen jäliltä puuvati ja siinä joka puoleltaan kolottu vuori vesipuuroa. Läkkiset pesemättömät maitokupit oli hiukan vain syrjään siirretty. Lamppu sihisi. Siellä täällä lattialla olevat tuolit, sivuseinällä oleva höyläpenkki ja vesikorvo muurin vieressä olivat kuin outoja kummituksia, jotka tulivat sysimustasta tyhjyydestä. Vuoteilta kuului nukkuvain kuorsaamista, kähmimistä ja yskäisten rintain korinaa.

Alakuloinen orpouden tunne hiipi Laurin mieleen. Iti siellä ja kasvoi epäilyksi, että ehkei hän oikeastaan kuulukaan tähän ympäristöön. Kenties on hän jonkun erehdyksen kautta eksynyt tänne niinkuin pesästään pudonnut linnunpoika — —?

Ajatus pysähtyi kuin vastausta odottamaan.

Lamppu vain hiljaa sihisi.

Toisille on kuin itsestään selvää mitä he rupeavat tekemään elämässään. Hallimäen Jussi on seminaarissa, Nummen Tuppu on kauppakoulussa, Mattilan Jussi Amerikassa, Korpisen Heikki on kaupungissa puotimiehenä, Lahden Kustaa on nikkarinopissa, Hymmyniemen Antti maanviljelyskoulussa, Harjun Jussi lukkarikoulussa, Nurmikorven Matti on talonisäntänä ja naimisissa, ja monelle muullekin on kaikki selvää. Hän vain ei ole mistään selvillä. Ajattelee milloin yhtä milloin toista uraa itselleen, eikä saa valmista mistään.

Toiset ne hummaavat, ja elämä on heille kuin kirkas kesäpäivä. Hän ei voi sitäkään tehdä. Ei hän osaa itselleenkään selvittää mikä häntä siitä oikeastaan estää. Ehkäpä se, että se tuntuisi jonkinlaiselta jonkun pettämiseltä. — — Ja niin on elämä kuin alituisessa syyssumussa kulkemista — —

Sellaista se on hänen elämänsä ollut aina. Ei koskaan mitään remahtelevaa riemua. Kun joskus on toisten mukana sellaista yrittänyt, on se tavallisesti päättynyt jonkun tyhmyyden tekoon, jota on sitten saanut katua monta aikaa. Se on tehnyt araksi ja umpimieliseksi.

Ainoa valopilkku hänen elämässään oli kansakouluaika. Silloin hänkin oli jotain. Silloin hän kykeni johonkin paremmin kuin moni toinen. Kelpasi auttamaankin toisia. Kuta vaikeampi laskutehtävä ja kuta suurempia henkisiä ponnistuksia kysyvä läksy, sitä parempi. Yhden ainoan kerran hän muisti olleensa osaamatta läksyään. Se tapahtui ensi osastolla. Ja silloin hän itki melkein koko päivän.

Kansakouluajan jälkeen on elämä sitten ollut ainaisen pakosta tukahutetun opinhalun kalvamaa mielialaa.

Yksi tapaus rippikouluvuoden jälkeiseltä talvelta on pysyväisesti jäänyt hänen mieleensä. He olivat isän kanssa Hoissinpalolla tuulenkaatamia puita kokoilemassa. Päivä oli kylmähkö ja puolisen ajoissa rupesi tuulemaan ja harvakseltaan pyryämään. Käsiä ja jalkoja alkoi paleltaa. Lopulta jalkopohjia ihan kirveli, niin ettei voinut mitenkään pitää jalkojaan rauhassa. Kyyneleet vääntyivät silmiin — kuusitoista vuotiaalle miehelle — ja ennen iltaa täytyi hänen lähteä pois metsästä.

Ihan itketti, kun yksin kirves olalla laahusteli kotiin päin. Miksi ei hän saa mennä kouluun? Mitä varten häntä rääkätään tällaisilla? Elinkautiseen kuritushuoneesen syyttömästi tuomittu varmaankin tuntee samallaista kuin hän tunsi silloin.

Rannan suutari oli heillä silloin neulomassa, ja illalla, kun isäkin jo oli kotona, hän sanoi:

— Antakaa Laurin mennä kouluun! Kyllä niitä on tyhmempiäkin maantöitä tekemään.

Kunpa tuo suutari olisi minun isäni! ajatteli hän silloin. Ja siitä alkaen joku lämmin tunne liitti häntä Rannan suutariin. Suutari oli ainoa ihminen joka oli lausunut osanoton ja ymmärtämyksen sanan hänen puolestaan. Muut ihmiset vain ivailevat ja moittivat häntä ja surkuttelevat isää, jolla on tällainen poika. — Nyt on Rannan suutarikin kuollut.

Pesästään pudonneen linnunpojan tunnelma hiipi taas mieleen ja silmät sumenivat.

Lamppu sihisi; kello löi kymmenen. Isä kurottautui sängystä uutimien takaa lattialle ja katsoi Lauria. Lauri ei sitä huomannut.

— Eikös Laurikin jo mene nukkumaan! Siellä vain öljyä tuhlaat, sanoi isä viimein, vetäytyi takaisin uutimien taakse ja huokasi.

— Kyllä menen, vastasi Lauri hiukan säpsähtäen, pisti vihkon ja kynän takin povitaskuun ja sammutti lampun.

Äiti oli hänelle luovuttanut kamarin pöydän lukollisista laatikoista yhden. Siellä hän aikoi päiväkirjaansa tallettaa, mutta nyt ei hän uskaltanut sitä sinne viedä. Se olisi pian herättänyt liian paljon huomiota.

Ulkona hohti ohuen lumen peittämä maa kirkkaassa täyden kuun valossa. Tuvassa oli lauhkea puolivalaistus ja lattialla kaksi pehmeäpiirteistä ikkunankuvaa, joissa puitteet näkyivät paksuina ja epämääräisinä.

Kuin keveästä horroksesta havahtuen silmäsi Lauri ympärilleen. Nousi ja meni katselemaan ikkunasta ulos. Lumikiteet kimaltelivat kuin hopea tuvan takana leviävillä pelloilla, joiden takana näkyi kiiltävänä nauhana juokseva maantie. Maantien tuolla puolen levisivät pellot kuin valkea lakana ja korkea-äyräinen joki oli kuin tälle lakanalle vedetty paksu musta viiva.

Oikealle katsoen rajoitti näköalaa heidän oma riihensä maantien vieressä ja Valliniemen kylän epäselvinä häämöittävät rakennukset joen tuolla puolen. Mutta vasemmalle ja suoraan eteen oli näköala vapaa.

Yhä enempi ja enempi hämärtyen se jatkui ja jatkui, kunnes viimein hiljaa häipyi sinne jonnekin kaukaisuuteen.

Oli niin omituisesti mieltä kiehtovaa nähdä näköalan loppuvan ja samalla kuitenkin tietää ettei oikeastaan mikään lopukkaan, vaan jatkuu aina vain. Aivan niinkuin oma itse, joka tuntuu niin vähäpätöiseltä, mutta samalla kuitenkin niin käsittämättömältä.

Hiljalleen antoi hän katseensa liukua takaisin, ja vihdoin se taas pysähtyi pelloille tuvan taakse, missä lumikiteet kimaltelivat niinkuin hopea.

Hän katseli hohtavaa lumivaippaa, joka peitti pellot, joilla hän joku viikko sitten ojia perkasi. Kääntyi ja katsoi uuni-ikkunasta pihalle. Näki siellä harmaat lumikattoiset ulkorakennukset, jotka loivat tummia varjoja pihaan. Huonekalut tuvassa tuntuivat nukkuvan, seinät ja suuri takka olivat vienon hohteen peittäminä. Eikä nukkuvain kuorsauskaan enää häirinnyt. Ne olivat vain isä ja äiti ja Niilo veikko, jotka siellä nukkuivat hyvin suoritetun päivätyön jälkeen.

Ja Laurista tuntui kuin repäisisi itsensä juuristaan irti jos täältä pois lähtisi. Oli kuin olisi ilmestynyt jonkinlainen verkko, joka pidätti häntä.

Ja kuitenkin — — Joku salainen ihmeen väkevä voima kutsui häntä ulos maailmaan. Ja hänen teki niin hartaasti mieli sen kutsua noudattaa.

Mutta sittenkin, jos kävisi niinkuin hän on joskus toivonut että annettaisiin käsky: mene! ja vielä annettaisiin pullea rahakukkaro käteen — uskaltaisikohan hän lähteä — —?

Tuskin.

Taitaisi jäädä seisomaan käsi oven kahvassa ja taakseen katsomaan. — —

Hän katsoi kuuta ja syvän sinistä taivasta, jolla muutamia keveitä hattaroita hiljalleen purjehti. Sieltä puhui elämän käsittämätön syvyys ja hiljaisuuden onni. Mieli herkistyi ja mielen kaiho kasvoi koko olemusta väräytteleväksi.

Oli aivan kuin olisi jotain ollut syntymässä. Ja vihdoin syntyikin.

Kaksi sanaa — —

Niinilän Anni.

Niiden alku oli viime kevättalvelta, kun he eräänä sunnuntaina menivät Alasen Eeron kanssa lainakirjastolle. Likellä seurahuoneen tienhaaraa tuli heitä vastaan kolme tyttöä, arvattavasti kirjastolta hekin, koska jokaisella oli kirjoja. Yksi tytöistä tervehti Eeroa. "Kuka tuo oli, joka sinua tervehti?" kysyi Lauri Eerolta. "Niinilän Anni", vastasi Eero. Lauri katsahti taakseen, ja juuri samassa katsahti Annikin taakseen. Heidän katseensa sattuivat yhteen. Pari silmänräpäystä he niin katsoivat toisiinsa ja jälleen kääntyivät kumpikin suunnalleen.

Mutta sen jälkeen Laurin sydän aina sykähti ja poskille kohosi vieno lämmittävä puna, kun kuuli Annin nimeä mainittavan. Sen jälkeen hänestä oli alkanut tuntua, kuin olisi joku häntä kotiin kiinnittänyt. Ja Niinilän Anni se oli, jonka pettämiseltä se tuntui jos alkaisi hummata niinkuin muut pojat.

Kaksi kertaa oli hän sen jälkeen Annin nähnyt. Silloin siellä

Naattiniemen mutkassa, kun vei kauroja asemalle, ja toisen kerran

Paupin kankaalla, kun oltiin maantietä hiekoittamassa.

Viime Juhannuksena oli Anni ensi kerran ripille laskettu. Sen oli Lauri kuullut. Eikä Anni vielä ottanutkaan varsinaiseen nuorison elämään osaa, mutta ei hän uskovainenkaan kuulu olevan, niinkuin monet muut viimevuotiset rippikoulutytöt. Muuten vain kerrottiin lueskelevan, hyvin ahkerastikin. Se tieto omituisesti ilahutti Lauria. Lukumieheksihän häntä itseäänkin puhuteltiin.

Sängystä kuuluva isän haukotus havautti hänet. Hän luuli että sieltä tullaan lattialle, ja kyyristyi seinää vasten. Ketään ei kuitenkaan tullut lattialle. Mutta sittenkin hän pitkän aikaa seisoi seinää vasten kyyristyneenä ja odotti että isä jälleen nukkuisi. Sitten alkoi hiljaa riisua vaatteita päältään, kiipesi ylisänkyyn ja pujottautui peiton alle Niilon viereen.

Kello löi jo kaksitoista, kun hän yhä vielä oli valveilla.