Читать книгу Leppirannan Lauri: Romaani - Jaakko Nikkinen - Страница 7

Sisällysluettelo

Iltamamatkan Laurille aiheuttamissa mielenkuohuissa pysytteli ylimpänä pinnalla katkera katumuksen ja kirvelevä häpeän tunne sen johdosta mitä siinä riihen edessä maantiellä oli ajatellut. Kaikki tuntui tahratulta ja särkyneeltä.

Siellä karjatiellä edestakaisin astellessa hänelle muistui mieleen muuan päivä kansakouluajoilta. Uskontotunnilla opettaja puhui niistä vaaroista ja kiusauksista, jotka ihmistä, ja varsinkin nuorta ihmistä maailmassa väijyvät. Hän puhui niin elävästi ja sydämeenkäyvästi, että vallattomimmatkin pojat istuivat hiljaa ja kuuntelivat. Hänellä oli kova työ pitäessään silmiin tunkevia kyyneleitä muilta piilossa, niin syvästi opettajan puhe häneen vaikutti. Kyynelten salaaminen onnistui kuitenkin jotakuinkin. Mutta illalla hän sängyssä hiljaa rukoili, että Jumala antaisi hänen ensi yönä kuolla ja siten pelastaisi hänet maailman kiusauksilta ja vaaroilta.

Nyt oli hän joutunut kiusaukseen ja — langennut — —

— Mikset sinä Jumala antanut minun silloin kuolla! Silloin olisin sinulle kelvannut. Nyt en enää kelpaa.

Silloin tuntui kuolema suloiselta pelastajalta. Nyt jo pelkkä ajatus kuoleman mahdollisuudestakin tuotti sydäntä hyydyttävää pelkoa.

Hän alkoi tehdä tuskallista kauppaa omantuntonsa kanssa. Pyysi, ettei tätä nyt vielä huomioonotettaisi. Eihän hän oikeastaan vielä mitään tehnytkään. Lyhyt ajatuksen väläyshän se vain oli. Unhotetaan nyt tämä! Toista kertaa ei hän enää sellaista tee!

Mutta omatunto oli taipumaton. Se ei suostunut mitään unhottamaan, eikä sallinut mitään pois pyyhkiä. Se lyhyt ajatuksen väläys oli tahra hänen sielussaan, ja siksi se myöskin jäi. Ja omatunto piti huolen että hän tahran olemassaolon muisti.

Hän näki sen tahran, katsoi siihen ja itku kurkussa teki pyhän lupauksen, että toista kertaa ei hän sellaista tee! Tämän suuremmaksi hän ei tahraa päästä!

Hän odotti omaltatunnolta hyväksymisen ilmausta tämän lupauksen johdosta. Mutta omatunto oli ikäänkuin piilossa. Sen sijaan oli kuin olisi joku vain välinpitämättömästi nyökännyt päätään, kuin sanoakseen:

— Sopiihan tuota koettaa.

Katumuksen ja häpeän tunteen rinnalle pyrki kaiken aikaa tunne, että Anni on suuressa vaarassa ja että hänen — Laurin — pitää yrittää hänet siitä pelastaa ja — se tuntuikin hyvin tärkeältä — jollain tapaa saada Anni ymmärtämään ettei hän ole vallan samallainen kuin Jussi ja Tuppu. Millä tavalla sen vain saisi tehdyksi niin, ettei kukaan sitä huomaisi eikä syntyisi puheita?

Kirje siinä suhteessa tuntui varmimmalta ja parhaimmalta.

Uudenvuodenaattona saunasta tultua hän vetäytyi kamariin ja alkoi kirjoittaa Annille. Sydän sykki ja posket hehkuivat.

Samassa Niilo avasi hiljaa oven ja kurkisti kamariin.

— Uu'u — — Plikoillenko sä kirjotat — — ihihi — —

Vasta nyt huomasi Lauri Niilon ja säikähti.

— Mene pois sieltä! Aina sun pitää olla — —

— Ihihi — — kuului vielä kun ovi pantiin kiinni.

Lauri jatkoi keskeytynyttä kirjoittamistaan.

Kun kirje oli valmis luki hän sen. Posket kuumenivat yhä enempi ja silmiin ilmestyi hämmästyneesti tuijottava sävy.

Hän nousi kävelemään. Hetken käveltyään pysähtyi ja katsoi miettien eteensä. Istahti pöydän ääreen ja käsi poskella luki kirjeen uudelleen.

Jäi taas eteensä tuijottamaan.

— Pössö! murahti sitten itselleen ja liikahti hermostuneesti.

Kirjeestä oli tullutkin kokonaan toinen kuin hän oli aikonut.

Siitä oli tullut rakkauskirje — —

Hän oli jo rutistamaisillaan kirjeen kouransa sisään, kun samassa houkutteleva ajatus tuli mieleen.

— Jos lähettäisikin tällaisen kirjeen — —

Hän luki sen vielä kerran.

— Kyllähän se oikein oli tämäkin ja kauniisti — mutta — —

Ulos katsoen, huulet tiukasti suljettuina hän rutisti kirjeen kouransa sisään ja pisti taskuunsa.

Hetkisen istuttuaan hän alkoi kirjoittaa uutta kirjettä, huolellisesti varoen, ettei siitä vain tulisi samallaista kuin äskeinen oli.

Juuri kun hän oli lopettamaisillaan huusi äiti tuvasta:

— Tule nyt Lauri vähäksi aikaa tätä puuropataa hämmentämään! Mun pitää mennä hakemaan jauhoja lehmänjuotavaan, ja isäsi on navettaa luomassa, enkä mä tiedä minne se Niilokin on tästä kadonnut.

— Kyllä, vastasi Lauri ja pisti kirjeen ja kirjoitusvehkeet pöytälaatikkoonsa, jonka huolellisesti lukitsi.

Sen edellisen kirjeen hän poltti ryynipuurovalkeassa ja huolellisesti hajoitti siitä syntyneen keveän karren.

Seuraavana aamuna läksi Niilo kirkkoon kynttilöitä katsomaan, isä ja äiti olivat navetassa ja Lauri jätettiin tupaan valkean vahdiksi. Silloin hän haki kamarista sen eilisen kirjeensä, luki sen ja luettuaan pusersi sen palloksi ja heitti vesipadan alle.

Tuollaista saarnaa hän nyt ei ainakaan Annille lähetä! Ennen on kokonaan kirjoittamatta!

Päivällä tuli Maija miehineen — Nummismäen emäntä ja isäntä — vieraisille.

Lauri istui miesten kanssa kamarissa paksun sinisen tupakansavun seassa. Miehet juttelivat vuodentuloista ja valittelivat kun maanviljelys ei tahdo kannattaa. Viljan hinnat ovat alhaiset, ja palkat ja kaikellaiset ulosteot vain nousevat aivan ylöttömiin.

— Ja se on niin merkillistä sekin, jotta minä olen monta kertaa sitä ajatellut, kun ei ne vuodetkaan ole enää sellaisia kuin ne oli ennen, yltyi isä sanomaan. Ennen tapasi tulla rukiltakin kahdeksastakin kuhilaasta tynnöri. Nyt menee kaksitoista kuhilasta, ja kun oikein hyvä vuosi on niin kymmenestä saa. Mutta sitten taas on paljon sellaisiakin vuosia että menee viisikintoista kuhilasta tynnöriin.

— Ennen on ollut niitä kytöjä niin paljon. Niistä ne niitä jyviä ovat koonneet. Mutta nyt ei kannata enää niitäkään teettää, totesi Nummismäki. Ei sitä kannata, eikä kehtaakaan kuokkurille kaksia ja kolmia markkoja päivältä maksaa. Ennen antaa maan maata siellä ja rääpystää sen mitä itse ehtii.

— Kuka hullu sitä sellaisia palkkoja maksamaan rupeaa! yhtyi isä siihen. Ennen, kun minäkin aloin, niin sai päivämiehiäkin alle markan päivältä. Silloin sitä teetti ja silloin sitä sai aina vähän kokoonkin. Mutta nyt ei tule mitään kokoon. Saa vain tarkasti katsoa jos mielii kohdallansa pysyä.

— Mutta siellä luentokursseilla ne esitelmänpitäjät sanoivat, että kun vain oikealla tavalla osataan maata viljellä ja oikealla tavalla kaikki järjestää, ja kun oikein tarmokkaasti vain otetaan asiaan kiinni, niin maanviljelys kannattaa nyt aivan yhtä hyvin kuin ennenkin, sekaantui Lauri keskusteluun.

— Mitähän sä niitä sellaisia vedät! nuhteli isä. Työtä sitä on saanut tehdä ja saa tehdä koko ikänsä. Mitä ne sellaiset kamariherrat maan asumisesta tietävät! Ovat sen nyt vain ottaneet urakaksensa, kun ei muu kukaties enää oikein vetele.

— Mutta maanviljelys on kuitenkin kaikkein jalointa ja runollisinta työtä, ja se on se joka kaikki muut elinkeinot — — alkoi Lauri, mutta huomasi että isä ja Nummismäki jo jatkoivat äskeistä puheluaan aivan kuin ei häntä olisi ollutkaan.

Lauri hiukan loukkaantui. Nummismäkikin, nuori mies vielä, ja kehtaa tuollaisia oikottaa! Olisi tullut edes yhtenä päivänä esitelmiä kuulemaan. Mutta mitä! Tainnut penkillä vain maata nekin ajat.

Mieleen muistui se aika, kun tämä Nummismäki, silloinen Nummismäen Samppa, alkoi Maijalla kulkea — Lauri nytkäytti otsaansa "kulkea" sanalle —. Hän tapasi siihen aikaan hyvin usein aamuyöstä maata valveillaan, ja silloin hän, varsinkin pyhäöisin, kuuli porstuasta kolinaa, aivan kuin joku olisi mennyt ulos. Heti sen perästä tuli Maija tupaan ja kiipesi toiseen yläsänkyyn. Jostain syystä oli Lauri niin hiljaa kuin suinkin, ettei Maija vain kuulisi hänen olevan valveilla. Aamusin, toisten vielä maatessa, äiti sitten takan luona kuiskaili isän kanssa hyvin salamyhkäisen ja hyvämielisen näköisenä.

Vihdoin oli Maija aivan aamuun saakka kamarissa, ja kun tuli sieltä, kuiskaili ensin äidin kanssa ja sitten laittoi kahvikuppeja tarjottimelle ja vei tarjottimen sekä kahvipannun kamariin. Äiti näytti olevan entistäkin paremmalla tuulella. Naureskellen ja kylkeään hieroskellen kuiskaili Maijan kanssa, ja kun Maija meni kamariin, yritti äiti suu maireassa naurussa kurkistaa sinne.

Tätä kaikkea seurasi hän ovisängyssä maaten. Kun hän sitten ehti pukeutua ja oli menossa talliin, sattui hän porstuassa yhteen kamarista tulevan mieshenkilön kanssa. — Kamariin oli nimittäin Maijan ripille päästyä tehty porstuastakin ovi.

— Talliinko pitää? kysyi kamarista tulija.

— Talliin, vastasi Lauri hämillään.

Hän ei tuntenut kuka se oli. Mutta se oli mies. Ja siitä selvisi hänelle kaikki.

Voi, kuinka hän silloin häpesi Maijan takia! Yksin ollessaankin painoi päänsä alas, eikä ole sen jälkeen voinut Maijaa suoraan silmiin katsoa. Ja kun hän sitten päivällä sattui kuulemaan kun äiti Muikkulan emännälle hymysuin kertoi, kuinka "Nummismäen Samppa on alkanut Maijalla kulkea aivan vasite", ei hän enää tiennyt mitä pitäisi ajatella. Kiiruhti vain ulos ja purskahti nauramaan.

Saman päivän iltana oli koululla esitelmätilaisuus ja siellä esitelmänpitäjä puhui siveellisyysasiasta, tuomiten yökosinnan häpeällisimmäksi, inhottavimmaksi ja turmiollisimmaksi tavaksi nuorisomme keskuudessa. Ja sanoi, ettei osaa keksiä kyllin rumaa nimeä jolla sen harjoittajia kutsuisi. Maijakin oli siellä ja Samppa myös. Ja aamulla Maija taas tuli kamarista puoliksi pukeutuneena ja vei Sampalle kahvia.

Hänen mielestään oli Maija auttamattomasti kadotettu.

Ja silloin hän itsekseen päätti, ettei ikinä rupea tällaista harjoittamaan. — — Enkä rupeakkaan!

Hän löi nyrkillään reiteensä ja havahtui. Toiset olivat kuitenkin niin omiin juttuihinsa vaipuneina, etteivät he mitään huomanneet.

— Kun täällä on savua! sanoi Lauri ja ruumistaan oikoen nousi seisaalleen.

— Avaa hiukan peltiä, käski isä.

Lauri avasi pellin ja meni tupaan.

Tuvassa äiti keitti ryynipuuroa ja Maija istui takan luona lapsi sylissään.

— Missä Niilo on? kysyi Lauri jotain sanoakseen.

— Missäs kauha on muualla kuin padassa. Kylällä Niilo on. Ei se ole sellainen kuin sinä. Joka kaiket pyhätkin kotona istuskelet niiden kirjain parissa, vastasi äiti.

— Ainako Lauri vain on yhtä hyvä kotona pysymään? kysyi Maija, yhtä paljon Laurilta itseltään kuin äidiltäänkin.

— Tässähän se vain kotona istuskelee, vastasi äiti ja valkeaa perunapannun alle kohennellen lisäsi:

— Ei ole vielä yhtään yötäkään kotoa poissa ollut, muuta kun mitä joskus vieraisilla on ollut.

Lauri katsahti vihaisesti äitiinsä.

— Alkakaa nyt taas.

— Ka — Älä nyt — Enhän mä mitään — —

— Mitäs te aina — — kivahti Lauri ja meni ulos.

Pihalla oli Nummismäkisten reki, aisat tallin seinää vasten pystyyn nostettuna. Reki näytti mukavalta ja sirolta. Oli topattu ja suojusnahalla varustettu. Lauri tarkasteli sitä, nosti suojusnahan pois ja istui rekeen. Mukavahan tällaisella olisi ajella — —

— Annin kanssa — tuli mieleen aivan kuin joku veitikka olisi sen kuiskannut.

Siitä aivan itsestään kehittyi sydäntä kokoava kuva, kuinka he ajelevat Annin kanssa virkulla hevosella lauhkeana, kuutamoisena talvi-iltana, hiljaa puhellen ja vapaasti kertoen toisilleen kaikki — —

Kaikkiko?

Senkinkö mitä silloin siinä maantiellä riihen edessä — —?

Hän nousi nopeasti reestä pois ja meni talliin hevosille apetta tekemään.

* * * * *

Loppiaisena aamuaskareista selvittyä alkoi Leppirannan isäntäväki hommata Nummismäkeen lähtöä. Muuttivat vaatteita ja muutenkin itseään siistivät. Äiti siinä sivussa selitteli kotimieheksi jäävälle Laurille minkälaisia heiniä millekin lehmälle puoliseksi annetaan.

Niilolla oli talitiainen häkissä ja hän touhusi sen kanssa. Mutta juuri kun Lauri meni hevosta valjastamaan hän sanoa poksautti:

— Minä lähden kuskiksi.

Päästi tiaisen vapaaksi ja läksi.

— Muista nyt vain mennä puolipäivänavettaan! varoitti äiti vielä kun hevonen jo meni.

— Kyllä.

— Illalla sitten jos vesipadan laitat takalle niin et muuta tarvitse tehdä. Kyllä me siksi tulemme, huusi äiti vielä.

— Menkää nyt vain!

Lauri oli hyvillään tästä lähdöstä. Nythän hänelle suorastaan tarjottiin niin mainio tilaisuus kirjoittaa Annille! Ja nyt hän myöskin kirjoittaa.

Tällä kertaa oli hän viisaampi kuin edelliskerroilla. Ei kirjoittanutkaan suoraan postipaperiarkille vaan kyhäsi ensin konseptin jollekin käärepaperiliuskalle.

Joskus täytyi pysähtyä miettimään sopivinta sanamuotoa ja kuuntelemaan kellon rauhallista nakutusta. Sitten kirjoitti jonkun rivin, veti viivan toisen rivin ylitse ja kirjoitti uuden sen päälle, tai sai se rivi jäädä kokonaan pois.

Hän teki huolellista työtä. Ja kun konsepti vihdoin oli valmis, oli myöskin puolipäivänavetan aika tullut.

Hän meni navettaan ja antoi lehmille vihot niin kuin äiti oli käskenyt, pitäen suostuttelevia puheluja uutta ruokkijaansa oudosteleville lehmille, lampaille ja vasikoille. Kanoillekin antoi ohria ja sialle hyppyytti äidin valmiiksi laittaman puolisen. Kävi vielä ruunallekin ruokaa antamassa ja jälleen tupaan tultuaan nosti kaapista pöydälle voipytyn, leipäkorin, siankinkun, vadillisen eilen illalla keitettyä mannaryynipuuroa sekä maitovadin ja vielä haki uuniseinältä naulasta särvinkuppinsa. Sitten alkoi itsekin syödä puolista.

Tällaisessa yksinäisessä itsekseen puuhailemissa oli jotain huvittavaa ja tyytyväisyyden tunnetta herättävää.

Juuri kun hän sai ruokalaitteensa pöydältä pois ja pöydän pyyhityksi, tuli Antin Tiina tupaan. Kyseli emäntää.

Hetkisen juttelua yritettyään läksi Tiina pois; hänen mentyään Lauri kirjoitti kirjeensä puhtaaksi:

Alaiskylä 6/1

Hyvä Anni!

Suo anteeksi tunkeilevaisuuteni, kun ilman syyttä häiritsen sinua tällä vähäpätöisellä kirjeelläni! Mutta on eräs asia, jonka johdosta tahtoisin jonkun rivin sinulle kirjoittaa. — En kirjoita niinkuin nuori mies neidolle vaan niinkuin tuttava tuttavalleen, ystävä ystävälleen.

Viime iltamasta tultaessa sinä tulit saamaan osaksesi loukkaavaa, raakaa, hävytöntä kohtelua, minä ainakin sen sellaiseksi käsitän, sen mukaan kuin jonkun sattuman kautta sain tietooni. — Se oli pahasti se. — —

En tiedä mitä se lie, mutta minusta tuntuu että minun olisi pitänyt sinua puolustaa, suojella. Olisin sen tehnytkin, mutta kaikkialla kuiskuttelemisen aihetta vartovat silmät estivät minua sitä tekemästä ja pakoittivat minut pysymään syrjässä. Sinä ymmärrät mitä tarkoitan.