Читать книгу Leppirannan Lauri: Romaani - Jaakko Nikkinen - Страница 5

Sisällysluettelo

Kun Lauri aamulla heräsi, olivat isä, äiti ja Niilo jo ylhäällä. Hänenkin olisi pitänyt nousta, mutta tuntui niin suloiselta loikoa vielä hetkinen. Eikä hän hennonutkaan vielä nousta, vaan painoi hetkiseksi silmänsä kiinni.

Alhaalta kuuluva hiljainen puhelu muuttui hänen korvissaan vienoksi lauluksi, joka sai hänen mielensä lainehtimaan. Hän tekasi pari runonpätkää, — Niinilän Anni tuli häntä vastaan.

— No mutta — eikös Lauri aio nyt ollenkaan ylös nousta? kysyi isä nuhtelevasti.

Se kuului Laurin korvissa kuin ukkosen jylinä. Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään.

— Ei saisi iltasin niin kauan istuskella. Kun ei sitten jaksa aamulla ylös nousta, jatkoi isä.

Lauri kiepsahti lattialle. Vilkasi kelloon. Se oli koht'ikään kuusi. Hät'hätää sipasi hän vaatteet päällensä, hörppäsi kahvin ja kiiruhti talliin, mennessään asetellen lakkia päähänsä.

Elämän harmaa, kiduttava todellisuus oli taas alkanut.

Valopilkkuna tässä harmaudessa oli takin taskussa oleva ja siellä muiden huomaamattomana säilynyt päiväkirjavihko. Se oli kuin lipas, johon hän oli talteen pannut kallisarvoisen helmen.

Näitä helmiä oli elämä jo hänellekin lahjoittanut paljon, mutta hän oli ne kaikki hukannut. Tästä alkaen hän ei enää anna ainoankaan helmen joutua hukkaan, vaan korjaa kaikki tarkasti talteen. Näissä elämän luomissa ajatus- ja tunnehelmissä, niissä se on elämän arvo, ja niiden talteen panossa elämän tarkoitus.

Näin mietti Lauri tallista lantaa tunkiolle kantaessaan.

Aamiaisen syötyään läksi hän yksin molemmilla hevosilla heinään Pikkuviidasta. Isä jäi havuja tunkiolle hakkaamaan ja Niilo meni kouluun.

Kun sitten puolinen oli syöty ja heinäkuormat purettu, sanoi isä:

— Antaa nyt hevosten lopun päivää seisoa tallissa, ja koettaa yrittää valmiiksi sitä korvoa, ettei se jää jouluhiirten kasteltavaksi!

Savua piipustaan tupruttaen ja kintaita käsiinsä vetäen meni hän ulos, tunkiolle havuja hakkaamaan.

Lauri tunsi piikin isän sanoissa, ja se vaikutti kuin uusi pisto paikkaan, jota vielä entisten pistojen jäliltä kirveli. Se vihlasi ja herpaannutti.

Olihan hän jo niin monta kertaa kuullut, että "kaksikin korvoa päivässä tehdään", mutta minkäs hän sille voi kun ei luoja ole häntä puumieheksi luonut — —!

Kurkussa kakerteli ja silmät kävivät kosteiksi, ja kuin jotain peläten haki hän pihalta vanneaineksia ja alkoi niitä veistellä.

Ajatus ei jaksanut liikkua. Jäi vain paikalleen muhjottamaan ja pöhöttyi siinä niin että ohimoita pakotti ja päälakea kirveli.

Äidin rukki surisi yksitoikkoisesti, ja äiti itse hyräili unettavaa virrennuottia. Ilma oli raskasta ja tympäsevää, ja tylsästi irroitteli kirves lastuja vanneaineksesta.

Toisinaan näin kahdenkesken äidin kanssa ollessaan tunsi Lauri voimakasta halua avata äidille sydämensä. Mutta kun sitä yritti, niin heti huomasi ettei äiti ymmärrä häntä. Eikä hän itsekään ymmärrä itseään. Eihän hän osaa itseään muuten vanhemmilleen tulkita, kuin että haluaisi mennä kouluun. Ja siitä puheen tullessa he aina itsepintaisesti vaikenevat. Nyt ei hän ajatellut tästäkään asiasta mitään. Antoi vain aivojen muhjottaa.

Vasta sitten hän havahtui kun ensimäinen vanne sitä korvon päälle taivutettaessa rapsahti poikki. Oli tullut epätasaisesti veistetyksi. Toisin paikoin jäänyt liian paksuksi, toisin paikoin kulunut liian ohueksi. Lauri hakkasi vanteen pieniksi palasiksi ja heitti palaset puuloukkoon.

— Katkesiko vanne? kysyi äiti.

Lauri ei vastannut mitään. Alkoi vain uutta vannetta veistellä, vakaasti päättäen nyt pitää ajatuksetkin työssä mukana. Ja niin myöskin teki.

Mutta siinä sivussa alkoi jo ennenkin tuttu ajatus kohota ja vallata sijaa aivoissa.

Kun pääsisi vapaaksi näistä tällaisista — —!

Ensin se oli vain arka toivomus, mutta vähitellen se kasvoi uskoksi, että nyt se on tulossa hänen vapautuksensa hetki. Ja usko kehittyi pinnistyneeksi odotukseksi.

Nyt, juuri nyt se on tulossa, se joka vapauttaa hänet näistä tällaisista — —. Postista tulee kirje, jossa joku hyväntahtoinen ihminen ilmoittaa lahjoittavansa hänelle suuremman rahasumman, että hän voi mennä jonnekin. Vaikkapa seminaariin. Tai on sanomalehdessä jotain sellaista joka hänet vapauttaa — tai mitä vain. Mutta jotain sellaista kuitenkin on tulossa.

Hän alkoi taivuttaa viimeistä vannetta korvon ympärille — ja silloin huomasikin, että vanteen molemmat hampaat olivat tulleet samalle puolelle veistetyiksi. Vanne oli siis pilalla.

Kun hän vihdoin älysi mitä oli tehnyt, herpautti hän kätensä ja päästi vanteen suoraksi. Ilma patoutui keuhkoihin ja pusertui sieltä pitkään pihisten ulos. Tämä oli kaikkein parhain vanne; hän oli aikonutkin sen asettaa pohjanuurroksen kohtaan. Ja noinko sen nyt pitikin käydä — —!

Silloin tuli isä tupaan.

Laurista tuntui kuin alkaisi maailma pimentyä.

* * * * *

Isä oli siellä tunkiolla havuja hakatessaan hautonut omia ajatuksiaan. Ja tuskastunut itseensä.

Kun ei saa itseään hallituksi! Kun aina pitää sille Laurille puhua niin pisteliäästi! Eihän se Laurin syy ole. Mutta kun se aika on tullut sellaiseksi, että pitää olla kaikki kirjat ja sanomalehdet, nuorten seurat ja kummikalossit ja kaikki villitykset, niin että lopuksi eivät kelpaa muuta kuin koreilemaan ja turhanaikaisia lorukirjoja lukemaan! Joka aamu pitää pestä kasvonsa ja kammata tukkansa niinkuin oltaisiin vihille lähdössä. — Hm — — Kurkotellen korea työhön ottaa! Nälkään ne vielä kuolevat joka sorkka, elleivät tapojaan paranna!

Hakorauta iski pölkkyyn tiuhassa tahdissa ja lujemmin kuin oikeastaan olisi tarvinnutkaan. Hampaat puristuivat piipun luuhun niin että piippu tärisi, ja silmissä oli tuikea ilme.

— Mutta onkos se Laurin syy? kysyi hän taas itseltään. — Eihän hänenkään kovin paljon sovi muista erota — muiden mukaanhan sitä täytyy olla. Ja tuskin se Lauri vielä kaikkein hulluin onkaan. Mutta työmiestä hänestä ei tule koskaan. Millä tuo ruvennee itseään elättämään.

Silmäin tuikea ilme lauhtui ja suupielet vavahtelivat.

— Ei tiedä. Mutta työnteosta ei sen tahdo mitään tulla. On vain sellaista saamatonta ja lahjatonta nuhajamista. Mikä häneen sitten lie syynä — lahjain puuteko vai tahdonko puute? Siihen lukemiseen vain on niin kova ahneus että — — Kun ei vain, kaiken muun hyvän päälle, lukisi itseään vikaan.

— On sekin vähän kummallista, kun niillä ihmisillä pitää olla niin suuri ero. Veljeksilläkin. Niilo ei välitä lukemisesta, ei kahta pärettä. — Kansakoulussakin jo toista vuotta toisella osastolla, eikä lupaa enää ensi talvena mennäkään. Mutta työmiehen lahjat sillä pojalla on, niinkuin on Maijallakin. Saakin jäädä pois koulusta. Parempi työmies siitä vain sillä tulee.

— Olisikin tässä niissä varoissa että jaksaisi Laurista kouluttaa herran, niin antaisi sen mennä. Sille on elämä täällä niin tuskallista. Murjottaa vain ja nuhjottaa eikä saa sanaa suusta muuten kuin kangella vääntämällä. Kiusaa niin ihmisen ettei tiedä mitä kulloinkin ajattelee! Ei sille osaa enää oikealla tavalla puhuakaan — —.

Hermostunein liikkein riuhtoi isä havuja kasasta ja hakkasi kuin vihoissaan.

— Sitten varmaankin luulee että hänelle vain ilkeydestä sellaisia puhutaan. Heinäaikanakin siellä Pikkuviidassa ladon takana itkeä kyhnytteli — —. Eihän tässä nyt kukaan ilkeä tahtoisi olla — — omalle pojalleen — — mutta — —

Vähitellen kehkeytyi siitä ajatus, että pitäisi mennä Laurille sanomaan ettei hänelle suinkaan ilkeitä olla eikä pahaa tahdota — — Kun oikein sanoisi mitä sydämessä liikkuu, niin ehkä Laurikin sanoisi! Ja kenties asiat eivät olisikaan niin huonosti kuin nyt näyttää! Tiedä — vaikka tästä vielä syntyisi hyväkin elämä! Laurikin vilpastuisi. Ja vaikkapa sen nyt ei työntekokaan parantuisi, niin olisi jo sekin parempi kun olisi edes iloisempi. Pääsisivät tässä toisetkin niinkuin irtonaisemmiksi!

Kuta enempi hän sitä ajatteli, sitä selvemmäksi se tuli, että hänen pitää mennä tupaan Laurin kanssa puhumaan.

Vihdoin hän läksi. Ja sitä varten hän nyt oli tuvassa, että pitäisi avata sydämensä Laurille. Seisoi hetkisen Laurin edessä ja katsoi pilalle veistettyä erinomaista vanneainesta. Hymähti. Meni kaapille. Täytti piippunsa ja siihen valkean saatuaan läksi jälleen havuja hakkaamaan. Hakkasi vähän aikaa kuin vihoissaan. Sitte vaipui käsi poskella miettimään. Havahtui siitä kun tunsi kylmän väreitä ruumiissaan. Huokasi ja alkoi jälleen hiljalleen hakata.

* * * * *

Kesti vähän aikaa ennenkuin Lauri ehti toipua isän käynnin aiheuttamasta hämmingistä. Ensimäinen selvä tunne oli jäykistyttävä kiukun ja epätoivon puuska, joka pusersi hampaat yhteen ja kädet nyrkkiin. Se meni ohi, ja vavisten jäi hän odottamaan sitä vapauttajaansa, jonka nyt täytyy tulla.

Niilo toi sanomalehden koulusta tullessaan. Mitään kirjettä ei hän Laurille tuonut, ei puhunutkaan siitä mitään, ei edes ihmetellyt kun ei sitä tullut — —! Huolettomasti vain viskasi sanomalehden höyläpenkille ja korville käännettyä lakkia päästään kiskoen komensi:

— Ruokaa!

Söi hotkeltamalla ja nenäänsä nuhistaen. Sitten läksi kylälle. Se oli

Niilon jokapäiväinen tapa, mutta sittenkin Lauri ällistyi.

Että Niilo nytkin voi noin vain olla huoleton, vaikkei hänelle,

Laurille, tullutkaan kirjettä — —!

Sanomalehdessäkään ei ollut mitään. Eikä mitään muutakaan tapahtunut — ja jännitys laukesi.

Ja Lauri ymmärsi ettei mitään sellaista voikaan tapahtua — hänelle. Eihän hän ole mitään yrittänytkään! Eihän hänen hätäänsä kukaan tunne! Ja onnenpotkaukset — ne eivät kuulu hänelle.

Hän tunsi valjua kyllästymistä kaikkeen ja halusi päästä nukkumaan — nukkumaan ja unhotusta saamaan! Hän oli niin perin väsynyt — ruumiillisestikin, mutta vielä enempi henkisesti.

* * * * *

Illalla ennen maata menoaan hän luki sanomalehden oikein valmiiksi. Olihan siinä yhtä ja toista. Maamiesseura ja nuorisoseura näkyvät yhteisesti toimeenpanevan kolmipäiväiset maataloudelliset luentokurssit heti ensimäisinä arkipäivinä tapaninpäivän jälkeen —. Hän haukotteli, taitteli lehden, pani sen pöydälle, sammutti lampun, riisuutui ja meni nukkumaan.