Читать книгу Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta - Ahrenberg Jacob, Jacob Ahrenberg - Страница 3

Molemmat asioitsijat astuivat etehiseen. Ilma siellä oli kaupungin vanhassa osassa tavallisen Viipurin-ilman mehua. Haisi homeelle ja kostealle, kuten ainakin kolmannentoista vuosisadan linnassa. Laveata, kohtalaisen siistiä porraskäytävää myöten astuttiin ylös isoon konttorisuojaan, jonka pitkäpuoli oli varustettu useilla ikkunoilla, jotka kaikki kääntyivät pohjoiseen. Kuusi isoa kalttopöytää seisoi, kuten percheron hevoset hinkaloissaan, suojan pitkällä seinällä, kiilloitettujen mahonkipuisten ristikkojen välillä. Pöytien selkämät olivat sanomalehtien ja lukemattomien kirjetten peittäminä. Jotkut yksinäiset kärpäset huvensivat aikaansa ja karkoittivat nälänpuremat surisemalla ja hyppimällä harsoverhoisesta kaasuvarresta riippuvan paperipalasen ympärillä.

Konttorihuoneisto oli tyhjä, paitsi prokuuran kirjoittajan sija. Tuolla ylhäällä, korkealla istuimellaan ratsasti tuo väsymätön laskukone Schönfeld, selaillen isoja mollinahkaan sidottuja folianttejaan, verraten hintaluetteloja ja kirjeitä, huomioonsa ottamatta noita kahta sisään astuvaa. Matti ja Veikkoliini saivat häiritsemättä odottaa ovella hyvän aikaa.

Viimein kuultiin askeleita, ja tuskin sai Veikkoliini sanotuksi: "hän se on", ennenkuin ovi aukeni ja sisään astui Emil herra, laihana ja kalpeana, puettuna siniseen "pitsakki" nuttuun, jonka povitaskusta surureunainen nenäliina älykkäästi pisti ulos. Nyt karkasi herra Schönfeld seisaalle, muodosti sileäksi ajetun naamansa simaiseen hymyyn ja lausui murtevalla ruotsinkielellä:

– Kuinka herra konsuli voi?

Tuo niin sanottu konsuli näytti levottomalta.

– Valitettavasti en oikein hyvin, vastasi hän. Mutta mitenkä on, Schönfeld, oletteko ehtinyt katsella kirjoja, ja minkälainen on tulos…?

– Herra konsuli, tulos ei ole hyvä, vastasi toinen vakavasti ja matalalla äänellä. Mutta täällä on ihmisiä konttorissa.

Emil Blume käännähti itsensä. Hänen raukeat silmänsä ja veltot piirteensä elehtyivät äkkiä.

– Mitä miehiä nuo on? kysyi hän.

– Toinen on meidän vanha asioimisystävämme, tukkienostelija Veikkoliini, vastasi Schönfeld hymyillen ja pannen erityistä painoa määräyssanalle. Toista en tunne. Parasta olisi kai, jos herra konsuli itse puhuisi heidän kanssansa.

Emil herra teki niinkuin neuvottiin. Hän puhutteli Veikkoliiniä samalla alentuvaisesti ja ammattiveljellisesti, ojensipa vielä hänelle valkoisen kapean kätensäkin.

– Minä olen Emil Blume, uusi isäntä, koetan täyttää isäni sijan asiain hoidossa. Se on kyllä vaikeata, mutta luotan hänen vanhoihin apulaisiinsa. Kuinka Veikkoliini jaksaa, ja kuka on toverinne?

– Kiitoksia kysymästä, kyllähän terveenä nyt ollaan; tämä täällä on muutoin se Matti Kiiskilä Pielisjärveltä.

– Mikä mies Kiiskilä on? kysyi herra Emil kääntyen jättiläisen puoleen.

Matti hämmästyi tämmöisestä kysymyksestä. Koko ikänsä oli hän ollut Blumen väkeä. Neljätoista kesää oli hän kuljettanut Luumen, Pluumen eli Spluumen – minkä nimisenä tämä kauppahuone oli tunnettu koko Karjalassa – neljätoista vuotta oli hän kuljettanut heidän lauttojaan ja lossejaan, maksanut metsänmyyjille ja uittajille kauppahuoneen rahoja kymmeniä tuhansia, nostanut palkkansa, ja nyt tämä herra Blume ei tietänyt, kuka hän oli.

Matin tätä itsekseen kummastellessa, vastasi Veikkoliini:

– Hän on Vellamon kuljettaja.

– Minkä Vellamon?

Matin alaleuka painui velttona alas. Blume ei tuntenut omaa, tammista, tasasaumaista, haaksirikkoutuneesta venäläisestä kruununaluksesta rakennettua Vellamoaan. Paljaalta kummastukselta ei hän nytkään ehtinyt vastata ennen Veikkoliiniä.

– Vellamo on yksi teidän, kauppahuoneen losseja. Kiiskilä on kuljettanut sen sekä tusinan muitakin lankuilla lastattuja losseja Uuraaseen. Hän on nyt paluumatkalla Suikkilan sahalle. Hän se on, joka ensi talvena tulee johtamaan tuota isoa metsänhakkausta Pallasvaaran ja Naulamaan erämaissa.

– Vai niin! Mitä muuta kuuluu sahalta, mitenkä metsänostot sukeutuvat?

Veikkoliinin laihat kasvot, jotka aamullisesta mielenliikutuksesta saakka olivat näyttäneet väsyneiltä ja veltoilta, elehtyivät nyt, ja valppaan tarkkaavaisuuden ilme kuvautui niihin.

– Hinnat ovat nykyjään ulkomailla alhaalla, sanoi Veikkoliini tutkien, mutta tietäähän herra, herra … herra sen paremmin kuin minä.

– Niin, kyllä sen tiedän, sanoi nuori Blume miettiväisestä. Mutta niiden ei pitäisi enään aleta, sanoo herra Schönfeld. Ja luoden apua pyytävän katseen herra Schönfeldiin lisäsi hän:

– Miten on, luulenpa uskaltavamme ostaa metsää taas, vai mitä ajattelette, herra Schönfeld? Kruunu on hakattavaksi leimauttanut kaksikymmentä tuhatta puuta jossain Pielisjärven takana; eikö Veikkoliini tahtoisi tavallisesta palkkiosta ottaa selkoa, minkä arvoinen se metsä on?

Ennenkuin herra Schönfeld ehti sekaantua keskusteluun, sanoi Veikkoliini:

– Tämä mies on juuri siltä seudulta, missä metsähuutokauppa on pidettävä; hänellä itselläänkin on vähäinen metsä tuolla Pielisjärven seudulla, ja hän aikoo juuri kysyä, mitä herra Blume voisi siitä tarjota.

– Niin, herra Schönfeld, mitähän nyt sopii tarjota? kysyi nuori Blume.

Herra Schönfeld, kynä korvansa takana, tuli nyt aidakkeelle. Molemmat herrat kumartuivat konttoripöytää vasten ja alkoivat ahkerasti laskemaan, josta Veikkoliini saattoi päättää, että Schönfeld tahtoi maksaa niin vähän, kuin suinkin oli mahdollista, tahi melkeinpä ei mitään. Puutavaran hinnat olivat alenneet Englannissa, ruotsalaiset ja norjalaiset tarjosivat kaikkien mahdollisten hintojen alle.

Lopputuloksena oli se, että Veikkoliini otti tutkiaksensa minkälainen metsän asema oli, minkä arvoinen metsä oli, ja lopullisesti sopiaksensa hinnasta ei puulta vaan koko metsästä, ja sen mukaan voitaisiin sitte toimia.

– Onko Veikkoliinilla muuta sanottavaa?

– Olisihan kyllä sitäkin, vastasi hän arvelevaisesti, silittäen kerta kerralta leukaansa. Kysyisin nöyrimmästi, voinko saada mitä minulla on Teiltä saatavana.

Blume loi pikaisen levottoman silmäyksen herra Schönfeldiin.

Veikkoliini huomasi hänen levottomuutensa, mutta näytti itse tyyneltä ja selittämättömältä tavallisuutensa mukaan.

– Katsokaa, sanoi hän, olen aikonut ostaa vähän maata nyt, kun hinnat ovat halvat, ja tahtoisin sentähden —

– Niin, tietysti, herra Schönfeld – ja nuori Blume kääntyi ensimmäisen konttorimiehensä puoleen, – laske selville Veikkoliinin saatava.

Veikkoliini otti esille kuluneen muistiinpanokirjansa.

– Se on 7,800 markkaa, sanoi hän vitkaan, pannen korkoa summalle.

– Niin, se käy yhteen, sanoi konttorinpäällikkö. Rahat ovat kyllä pantuina liikkeeseemme ilman irtisanomisaikaa, mutta eihän suinkaan Veikkoliini niitä heti tarvitse?

– Kyllähän minä ne tarvitsisin niin pian kuin mahdollista.

– No niin, siinä tapauksessa maksetaan ne teille kahden kuukauden perästä, sanoi herra Schönfeld päättäväisesti.

Veikkoliini näytti arvelevaiselta ja silitti taas leukaansa monta kertaa. Hän oli nähtävästi kahdella päällä.

– Vai niin, kahden kuukauden perästä siis. Maksetaanko rahat Suikkilan sahalla, vai kuinka?

– Tietysti Suikkilan sahalla, tahi missä vain tahdotte. Ja Blume laski molemmat miehet menemään jotenkin jyrkästi hirsienostelijan mielestä.

Veikkoliini ja Kiiskilä menivät ulos. Kahta tuntia myöhemmin lähdettiin matkalle pohjaanpäin. Mutta näinä kahtena tuntina kuljeskeli Veikkoliini huolestuneena. Olisiko kuitenkin jotain perää siinä, ettei kauppahuone Blume enään ollut niin vankka kuin ennen. Varmistuakseen asiasta kävi hän etsimässä vanhaa ystäväänsä Sergei Feodorovitschia, mutta tämä ei ollut kotona.

Matka Kiiskilään oli pitkällinen. Saimaan kanavaa ylöspäin vetivät hevoset heidän proomujaan. Avaroilla vesillä olivat kauppahuoneen hinausvenheet käytettävinä, mutta ei aina. Suuria varastoja piti vielä muutaman viikon kuluessa kuljetettaman alas Uuraaseen, ja höyryt olivat alinomaisessa työssä. Paikoittain täytyi sentähden varppaamalla, purjehtimalla tahi soutamalla päästä eteenpäin, taikka maattiin paikoillaan. Tällä ajalla ei Veikkoliini sanallakaan kajonnut metsäkauppaan. Ei Mattikaan puhunut asiasta, koska hän ei tahtonut näyttää liian hetaalta; hän muisti vaimonsa neuvoa.

Veikkoliini istui joka päivä tuntimääriä proomun ahtaassa kastarissa laskemassa ja kirjoittamassa.

Istuen oikein taidepajan valossa, joka kirkkaana ja puhtaana lankesi hänen kasvoillensa, käsillensä, toimi- ja konttorikirjoihinsa, jättäen muut esineet puolihämärään, olisi hän näin ollut oivallinen kaava hollantilaiselle laatumaalarille. Hänen kovat, ikäänkuin vaskeen piirretyt kasvonsa, vaaleat selittämättömät silmänsä, jäntevät kätensä, kaikki esitti sisällisen voiman ja valppaan älyllisyyden kuvan. Hän vertasi muistiinpanojaan, laski ja arvioitsi. Ja ennenkuin sahalle tultiin, oli hänellä asia selvillä. Jos niitä hintoja, joita nyt maksettiin Englannissa, Ranskassa ja Hollannissa, verrattiin siihen, mitä kauppahuone Blume viime aikoina oli maksanut metsästään ja sahoistaan, niin oli päivän selkeää, että liike ei voinut kauan kannattaa. Ja jos hinnat ensi keväänä vielä enemmän alenisivat, piti kauppahuoneen olla vankka pysyäksensä pystyssä.

Mutta oliko kauppahuone vankka? Syitä oli kyllä vastata tähän kysymykseen kieltämällä. Kun Veikkoliini liitti toisen toiseen ja muistellessaan ettei hänen rahojaan heti hänelle maksettu, kävi hän levottomaksi. Olivatko hänen työnsä hedelmät siis epävarmat? – Mutta toiselta puolelta, voisiko kauppahuone Blume olla epävakaa? Ei, se ei voinut olla mahdollista, satavuotinen, vankka, arvossa pidetty, luotettava kauppahuone – ja kuitenkin? Mitenkä hän saisi varman tiedon siitä, täydellisesti, selvästi, luotettavasti varman tiedon? Hänen täytyi se saada, maksakoon mitä tahansa.

Eräänä iltana, kun syksytuuli oli kovasti ravistellut proomua, sanoi hän "Vahvalle Matille": tänä-yönä makaamme Puumalan kylässä, minä tahdon nukkua kylläkseni yhden yön. En kauemmin kestä tätä jyskytystä proomussa.

– Niinkuin Veikkoliini tahtoo, vastasi Matti.

Puumalassa laskettiin siis ankkuriin, ja matkustajat menivät maihin levätäksensä ison kylän tilavassa keskievarissa. Veikkoliini käveli synkkänä kylässä koittaen varovaisesti kylän kauppiailta ja liikemiehiltä urkkia, olivatko hänen epäilyksensä mielikuvituksen luomia, tyhjiä houreita, vai oliko niissä perää. Hänen kysymyksensä olivat kuitenkin niin hienoja, ettei kenkään niitä käsittänytkään. Ja koska tavallisesti on niin, että luulemme mitä mielellämme tahdomme luulla, tunsi Veikkoliini itsensä levollisemmaksi, ja hiukan häpeissään itsestään, epäilyksistään ja mielikuvituksistaan, meni hän levolle.

Hänen maattuaan sikeästi ja tuskaisia unia näkemättä, herätti hänet auringon noustessa epäselvä, yksitoikkoinen jupina. Hän ei laisinkaan muistanut missä hän oli, nosti varovaisesti päätään ja katseli tähystellen ympärilleen.

Ja katsos, ikkunan edessä, mihin aurinko heitti jyrkeäpiirteisen, kellervän valoneliön tupaan, makasi mies kyykistyneenä vanhalla kuluneella viheliäisellä matolla. Hänen vieressään oli laattialla kirjaeltu lakki. Hän taivutteli kaljua päätään, joka oli paljaaksi ajettu, niin että iho tummansinisenä näkyi, ja korvat loistivat punaisina auringonvalossa, seitsemän kertaa laattialle, ja nousi sitte taas aamun valon vallassa. Hänen mustat silmänsä tuijottivat itäänpäin harrasta intoa hehkuvina. Näytti siltä, kuin katsoisivat ne kaukaiseen etäisyyteen, sadan maan ja sadan järven taakse, missä onnen ja autuuden kruunu oli saavutettavissa. Kummallisia sanoja, "Medsjid ei kooran, Medinet en Neebe" läksi kuiskinana hänen terävähuulisesta suustaan.

Yhä nopeammin liikkui hänen huulensa, yhä innokkaammin mies kumarteli. Nyt nosti hän kätensä, pani ne, täynnänsä kunnioitusta, rinnalleen, seisoi hetkisen äänetönnä, loi silmänsä taivaaseen, niin että silmänvalkeainen näkyi. Sen jälkeen otti hän laattialta pyöreän lakkinsa, kääri yhteen viheliäisen mattonsa, pisti sen suureen nahkapussiin ottaen samalla esille vähän sipulia, suolaa ja leipää sekä alkoi aamustella.

Nyt nousi Veikkoliini, haukotteli ja liikutti jäseniään; toinen ei näyttänyt edes huomaavan häntä.

– Hyvää huomenta, vieras, kuinka asiat käyvät?

– Kiitoksi, vastasi tataarilainen, ei paljo hyvin. Olen tämä vuosi lähteny liikkeelle aikaisemmin, kuin olisi pitäny. Sianteurastus ei olla vielä alkanu, harjakset tahto pysyy korkeassa hinnassa.

– Vai niin, te olette harjaksenostelija! Kuinka voitte saada kaikki harjakset myydyiksi. Ompa teillä kauhea määrä niitä, kun ajatte niitä haltuunne näin pitkin koko Karjalaa. Ja minkätähden ette osta harjaksia Venäjällä.

– Niin, jupisi tataarilainen, asia olla se, että kaikki tehtaat Tallinnassa ja Pietarissa tahto suomalaisi harjaksi. Sergei Feodorovitsch Viipuris osta minult kaikki harjakset.

– Vai niin, te tunnette siis Sergei Feodorovitschin, kuinka hän jaksaa?

– Minu vanha ystävä ja tuttava Sergei Feodorovitsch voi hyvin, olla vain levoton, ku minä viime kerta näin häne; olla kaupas nuore Blume kans, se olla huono kauppa, Blumen kauppa.

Veikkoliini karkasi äkisti seisaalle. Hän ei voinut hillitä itseään, vaan vaaleni kovasti. Siis hänkin, Sergei Feodorovitschkin aavisti pahaa. Ja Sergei Feodorovitschilla oli hyvät haistimet, hän vainusi paremmin kuin karhukoira.

– Jäättekö kauaksi aikaa tänne, kysyi Veikkoliini nopeasti.

– Minä mene pois tämä päivä, mutta tule takasi ensi viikko.

– Kuulkaa, sanoi Veikkoliini epäillen ja kuiskaten, luotuansa silmäyksen Mattiin, joka makasi rahilla; tahdotteko luvata minulle yhden asian – olla puhumatta tuosta asiasta tänään tässä kylässä, tarkoitan tuosta Blumesta.

Tataarilainen näytti kummastuneelta.

– Niin, ei minu tarvite puhu se, ei se minu koske, Jumala kiitos.

– Kiitoksia, sanoi Veikkoliini, meni pois Matin luo, herätti hänet ja sanoi: nouse heti ja lähtekäämme matkaan.

Matti heräsi, katsoi kummastuneena ympärilleen ja teki niinkuin Veikkoliini oli sanonut.

Veikkoliini meni suurimman levottomuuden vallassa alas proomulle. Hänen täytyi olla yksin, ihan yksin saadaksensa miettiä tätä asiata. Matin häärätessä köysien ja kaapelien kanssa meni Veikkoliini alas ahtaaseen kastariin. Olihan siis perää kuitenkin siinä, ettei Blume ollut luotettava, ja hän, hänpä oli pannut kaikki vaivalla ansaitut rahansa siihen liikkeeseen! Hiki tihkui hänen otsallensa, koko hänen sisuksensa hehkui, oli kapinassa. Hän ei tuntenut nälkää, hän ei kuullut hinauslaivan räikeitä vihellyksiä, hän ei huomannut, että proomu leiskui kuin täydessä myrskyssä, hän ei kuullut että sade hakkasi proomun kantta. Mikä onneton kohtalo vainosi häntä? Pitikö hänen siis menettää vaimonsa, lapsensa ja nyt omaisuutensa, kalliin säästörahansa, kaikki mitä hän oli haalinut kokoon monen pitkän vaivalloisen vuoden ajalla.

Kun myrsky hänen sisässään viimein oli tyyntynyt, alkoi aprikoiminen päästä oikeuteensa. Mitä tuli hänen tehdä? Ainoastaan yksi keino tarjountui. Mutta oliko oikeaa, oliko kunnollista valita se? Hän ikäänkuin tunsi, että se päätös, jonka hän oli tekevä, jo valmiina asui hänen sisässään. Se oli siinä siemenenä, se paisui, itui, kehitti lehtensä, ja oli kyllä aikanansa puhkeava kukkaan, toimeen, toimeen, joka hänet pelastaisi.

Mutta hän ei tahtonut jouduttaa tätä päätöstä, sen piti tulla noin itsestään, hänen tahtomattaan, hän oli toimiva ikäänkuin tarkoittamatta. Jos siis se, mitä hän oli tekevä, olisi pahaa, niin oli siinä puolustusta itse tapauksessa. Ken ei ole hairahduksen ja pikaistumisen alainen! Hän mietti miettimistään, ja jota enemmän hän mietti, sitä vahvemmaksi ja päättäväisemmäksi hän tunsi itsensä. Viimein sai hän kiinni oikeasta näkökohdasta. Olihan hänen velvollisuutensa pelastaa omansa, valvoa omia etujansa; hänen piti niin tehdä. Ja sen hän olikin tekevä. Jos siksi tuli, niin kyllähän hän pelastuisi kuivalle maalle; kuinka toisten kävi, niin, se oli heidän asiansa.

Tätä hän istui hautomassa monta tuntia. Vihdoin viimeinkin, kun jo alkoi olla iltapuoli, nousi hän kannelle. Oli nyt tultu Pyhäselän yli ja lähestyttiin verraten tasaista maata. Tuolla vasemmalla oli Joensuu vinoine taloineen, mataloine aidakkeineen, jotka kävivät aaltoihin, kaupunki kun on rakennettu ohuelle maakerrokselle, jonka alla on kahdenkymmenen jalan paksuinen liejupohja.

Hinausvene vihelsi. Pielisen kanavan sulku avasi mustan, mahtavan kitansa ja nielaisi hämärään pimeyteensä sekä Vellamon että sen hinaajan. Nyt nousi vedenpinta tuossa mustassa syvyydessä. Sulun ovet avattiin, ja höyryvene oli jälleen vapaa.

Joensuussa oli Veikkoliiniä odottamassa sähkösanoma, joka peräytti aiotun metsäkaupan. Hän tuli iloiselle mielelle, sillä tämä helpotti suuresti hänen omia tuumiansa.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa pitkin kanavoitettua jokea, kolkkojen vesiperäisten nevojen ja autioiden hietakankaitten välillä.

Kun yö saavutti, loikoi proomu ankkurissa syvässä lahdessa korkeain Kolinvuorien jyrkkien haaraketten välillä.

Oli tultu mahtavalle Pielisjärvelle, joka seuraten harjujen suuntaa luoteesta kaakkoon levittää vesipintaansa kymmenen peninkulman pituuteen. Ankara länsimyrsky vinkui ja raivosi ylhäällä ilmassa, mutta vedenpinta oli verraten tyyni. Matkustajat höyrysivät näet eteenpäin niitten valtavien vuorien ja harjujen suojassa, jotka kohoavat järven länsipuolella jopa kahdeksansadan viidenkymmenen jalan korkeuteen vedenpinnasta. Vasta silloin, kun oli sivuttu Marttilan niemeke, alettiin tuntea Pielisjärven huikentelevaa vettä, sillä tähän päättyivät harjut. Ja nyt, nyt nuokkui ja survoi proomu, kuten lastu vedellä. Ja kuitenkin, sanoi Matti, ei tämä ole mitään verrattuna siihen, kun myrsky tulee pohjasta tahi etelästä puuskuen pitkin koko pitkää järveä saarien ja rannan harjujen välitse. Jumal'armahtakoon sitä lauttaajaa, joka silloin ei suojaan sopivaan paikkaan ehdi. Myrsky repii hänen lauttansa rikki ja hän itse musertuu pirstaleitten välille.