Читать книгу Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta - Ahrenberg Jacob, Jacob Ahrenberg - Страница 5

Seuraavana päivänä tapasivat Veikkoliini ja Matti toisensa sopimuksen mukaan Kiiskilän keskievarissa.

Veikkoliini oli levoton; hän oli pyytänyt Hultilaa olemaan kiijoitusmiehenä ja todistajana. Toinen vierasmies oli Jaakko Trast, vanha kaartilainen, Vahvan Matin hyvä ystävä ja nykyinen ammattiveli. Mutta toistaiseksi ainoastaan vanha sotamies oli saapunut. Veikkoliini oli päättänyt tänään tehdä kaupan lopullisesti millä keinolla hyvänsä. Ja vaikka Matti rapisteli kuin kala Veikkoliinin nuotassa ja vieläpä lisäksi kuin vaikeasti suomustettava kala, niin veti Veikkoliini saaliinsa lopulta maihin, ja paljoa ennen, kuin Matti itse huomasikaan, olivat kaikki määräykset välikirjassa selvillä.

Yhdessä asiassa oli Matti kuitenkin peräytymätön. Veikkoliini tahtoi että jättiläinen ottaisi koko hakkauksen ja tukkien kulettamisen Veikkoliinin puolesta. Mutta Matti oli luvannut kuolleelle Blumelle hoitaa kauppahuoneen metsän hakkausta, joka oli ainoastaan muutaman peninkulman päässä pohjoiseen päin tästä; hän oli luvannut vielä enemmänkin: kaikki tukit uitettaisiin hänen omalla peräänkatsannollaan Pielisjärveä ja virtaista Pielisjokea myöten Suikkilan sahalle.

– Ja sen käsitätte, Veikkoliini, sanoi hän, että kun on luvannut niin täytyy pitää – "sanasta miestä, sarvesta härkää".

– Mutta, intti Veikkoliini, vanha Blumehan on kuollut ja…

– Niin on, mutta minä elän, vastasi Matti vihaisesti, ja minä pidän mitä olen luvannut.

Veikkoliini ei uskaltanut kauvemmin pysyä ehdotuksessaan, peläten menettävänsä kaikki. Tässä jättiläisessä löytyi omituinen sekoitus; kesyttämätöntä voimaa ja taipuvaista lapsellisuutta, joka näyttäytyi arvostelemattomassa luottamuksessa ja myöntyväisyydessä. Tämä myöntyväisyys saattoi kuitenkin, sen tiesi Veikkoliini, joskus loppua, etenkin jos Matti oli tyhjentänyt muutamia laseja liiaksi tahi tullut suututetuksi. Ja pikaisesti, ennenkuin aavistikaan, saattoi tuo myöntyväinen mielenlaatu kääntyä vastustavaksi yksipäisyydeksi, jota ei kukaan, ei edes Matin vaimokaan, joka muutoin kääri hänet sormensa ympärille, saanut taipumaan.

Veikkoliini antoi sentähden, viisaasti kyllä, viimeisen ehdotuksensa raueta, ollen tyytyväinen siihen, mitä hän oli voittanut. Kun hän kerran saisi metsänoston päätetyksi, niin kyllä hän saisi miehiä puita kaatamaan ja kuljettamaan. Ehkä Jaakko Trastin voisi taivuttaa siihen.

Jaakko Trast oli tavattoman ruma mies, mutta vartaloltaan oikea sotilas. Monta vuotta oli hän ollut sotamiehenä Suomen kaartissa, ollut Bulgarian vapauttamis-sodassa, ottanut osaa moniin tappeluihin, tullut haavoitetuksi Filippopolin luona ja maannut San Stefanon lasaretissa pitkiä kuukausia sen jälkeen, kuin pataljoona oli palannut isänmaahan. Mies, jonka nom de guerre oli Trast – oikeastaan nimeltänsä Torvikoski – oli pitkäkasvuinen vartaloltaan, varustettuna hyvin kippuralla nenällä, älykkäillä, harmailla silmillä ja pitkillä, riippuvilla, mongolilaisilla viiksillä, joiden väliin piippunykä oli kasvettunut ikuisiksi ajoiksi. Vaikeata oli ollut harjoitussääntöjen opettaminen hänelle, mutta sittenkuin hän ne kerran oli oppinut, niin ne olivat, samoin kuin piippukin, kasvettuneet häneen koko ijäksi. Sotilasmaisuus oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen. Hän liikkui itseliikkujan säntillisyydellä, niinkuin plutoona komennon mukaan. Sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa käytti hän "smirnaansa" ja tervehti, niinkuin ihmiset sanoivat, paljaasta kopeudesta sotilastavalla, kättä nostaen lakin laitaan. Lakki taaskin oli aina vanha väritön, vaalennut kappale, joka, ostipa hän sen sitte mistä tahansa, pian sai jonkunlaisen sotilasmaisen muodon.