Читать книгу Laulu tulipunaisesta kukasta - Johannes Linnankoski - Страница 4

Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä. Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät lämpimään syliinsä otti.

Koko rinne riemuitsi.

Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat kumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa, ihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa.

Koko metsä korviaan heristi.

Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta riemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!»

Koko kukkula päätään nyökäytti.

Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaita kuusenrunkoja maassa makasi—sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistut punakukkaiset latvat vielä värähdellen.

Puun rungolla istui nuorukainen.

Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili kuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa oksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea, voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat, päivettyneet käsivarret.

Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukisti sitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja jänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät.

Nuorukainen hymyili.

Hän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaan suoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksi pari kertaa leikiten ilmassa.

Nuorukainen hymyili uudelleen:

»Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä vähääkään!»

Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan.

»Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet, ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.»

Hän istui hetkisen pää käden varassa.

»Kertovat etteivät ne enää näyttäydy… isoisä oli vielä itse nähnyt. Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä raastaa———.»

»Tprui Mansikki, tprui Mustikki, tprui piikain, ilta jo ois!»

Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella metsätiellä.

Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kiivaan tykinnän.

Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne, vai—?»

»Tprui Tähdikki, tprui Tiistikki, tprui tyttöin, tulkaa jo pois!»

Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta.

»Hän tulee! Hän tulee tänne!»

Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta hämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä kukkulan lakeen tähdättynä.

Jotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli liehutteli ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi vaalea pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame.

»Metsänneito!»

Tyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti kädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne viettävää rinteen syrjää alaspäin.

Nuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia askeleita tyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti kätensä kahden puolen suuta ja aikoi huhuta.

Mutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna. Hypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi kiinteästi tyttöön.

Tyttö kulki hiljalleen suuntaansa.

»Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.»

Tyttö kulki suuntaansa—kirves kohoutui…

»Tprui Mansik…»

Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja seisattui paikkaansa. »Olavi—?»

»Annikki!»

Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni.

»Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!»

»Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.»

He kättelivät—lämpimästi, toverillisesti.

»Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole niinkuin linna—Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat simapillillä tullessasi…»

Tyttö katsoi hämmästyneenä:

»Mitäs sinä nyt…? Mistäs sinä tuommoista…?»

Nuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi.

»Metsä sellaista puhelee», sanoi hän kuin selittäen. »Mutta nyt sinun pitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.»

He astuivat hakkauksen keskelle.

»Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut…?» Lämmin katse sattui nuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin: »Oletpa sinä vahva!»

Nuorukainen kiirehti askeleitaan:

»Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki—eikös se ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.»

»Ja isäntä…?» nauroi tyttö.

»Sivupenkille tietysti!»

He katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden ristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain.

»Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin—vehreillä havuilla ja punaisilla kuusenkukilla?»

»On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme viimeksi puhelleet—ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.»

»Niin, emme me tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet», puhui nuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä—»me jotka ennen oleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon emäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita ainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa lopussa?»

»Oi muistan, muistan!» Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta naurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös.

Metsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita ihmislasten talosilla-olosta.

»Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun tukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte avasin, muistatko—ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?»

»Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!»

Puut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet ikänä kuulleet.

»Ja rippikouluaika!» puheli tyttö lämpimästi. »En unohda koskaan noita kauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja…»

Puut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain kellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä varustetusta talosta—nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan mitä siellä tehtiin.

… »Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.»

»Entäs sinä?» Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys:

»Tuommoinen pitkä hongankaataja!»

Puhe katkesi.

Puut kallistautuivat—odottaen, henkeään pidättäen.

Nuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen aalto ennenkoskematonta rantahiekkaa.

Tytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi sen hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi. Kuuma värähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti tytön molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.

»Annikki!» kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta sai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: »Annikki…?»

Tytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi nuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti.—Lämmin kädenpuristus oli vastaus.

»Enemmän kuin kenestäkään muusta…?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi.

Uusi puristus, ensimäistä kiinteämpi.

Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleenkin rauhattomaksi ja hämmentyneeksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin—lämmintä ja kuohuvaa. Tai tehdä jotakin—heittäytyä maahan hänen eteensä, kietoa kätensä hänen polviensa ympäri … mitä tahansa. Vaan hän ei uskaltanut.

Mutta sitte hänen katseensa sattui vieressä olevaan kuusenlatvaan. Hän irrotti toisen kätensä ja taittoi pienen tulipunaisen kukkatertun.

»Etkö ottaisi tätä—muistoksi että olet käynyt Tapion linnassa?»

»Olavinlinnassa!» nauroi tyttö.

Se oli kuin vapautuksen sana. He katsoivat toisiaan hymyillen ja nauroivat niin, että metsä raikui.

Nuorukainen siirtyi tytön viereen ja alkoi kiinnittää kuusenterttua hänen rintaansa. Mutta kumartuessa koskettivat hänen hiuksensa tytön kiharoihin. Se tuntui ensin kuin vieno, salaillen hyväily, jota hän ei uskaltanut itsekkään todeksi uskoa, mutta sitte se meni kuin kuuma ilmavirta hänen lävitsensä ja pysähtyi polttavina kipeninä suoniin. Niinkuin hengitys olisi lakannut ja sydän tahtonut hypätä rinnasta. Hän kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja vetäsi hänet syliinsä.

Tyttö karahti punaiseksi. Hän ei vastustanut, vaan kätki hämillään kasvonsa pojan olkapäätä vasten.

Nuorukainen puristi häntä yhä lujemmin itseensä. Hän tunsi tytön veren kuumotuksen ohuen puseron läpi rintaansa vasten. Hän huumautui ja hänet valtasi äkkiä pakottava pahantuntemus, ikäänkuin hän olisi kuristumaisillaan ja hänen pitäisi tehdä joku kiivas liike, voidakseen taasen hengittää. Vyötäisille soljunut vasen käsi puristausi kuumeisesti ja hän kohotti oikealla tyttöä leuvasta.

»Annikki!» kuiskasivat hänen lähenevät huulensa. »Yksi ainoa…?»

Tyttö kohotti väistäen päätään ja katsoi hämmästyneenä:

»Kuinka voit minulta semmoista tahtoa? Tiedäthän ettei se ole oikein.»

»Sinä et pidä minusta niin paljo, kuin olet sanonut!» kuohahti nuorukainen kuin lupauksen rikkomisesta syyttäen.

Tyttö purskahti itkuun ja hänen hennot hartiansa värisivät liikutuksesta. Irtautunut kukkaterttu vierähti maahan.

»Minun kukkaterttuni…» nyyhkytti tyttö.

Häpeän häive lensi nuorukaisen poskille. Hänen kätensä irtautuivat syleilystä kuin iskun herpasemina ja hän antoi tytön soljua viereensä.

Tyttö yhä värisi. Nuorukainen katseli neuvotonna, kuin pahantekijä, joka ei ollut tahtonut pahaa tehdä.

»Annikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä. »Anna minulle anteeksi, Annikki! En minä tiedä itsekkään mikä minun tuli. Jos tietäisit kuinka minun mieleni on paha!»

Tyttö kohotti vaipuneen päänsä ja hymyili kyynelten välitse:

»Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla paha minua kohtaan.»

»Ja oletko taas niinkuin ennenkin, niinkuin ei mitään semmoista olisi koskaan ollut—oletko?»

Hän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat.

»Saanko panna tämän jälleen rintaasi?» kysyi hän arasti, nostaen kuusentertun maasta.

Tyttö hymyili, kuusenterttu hymyili.

»Ja sitte minun täytyykin heti lähteä—äiti odottaa lehmiä!»

»Nytkö jo?»

He nousivat ja nuorukainen kiinnitti kuusentertun tytön rintaan.

»Kuinka sinä olet hyvä!» sanoi hän tuntien sanomatonta iloa ja kiitollisuutta.

»Ja sinä… Hyvästi, Olavi!»

»Hyvästi—Metsänneito!»

Nuorukainen seisoi hakkauksen keskellä ja katseli niinkauvan, kun tyttöä vähääkään näkyi.

Tyttö kääntyi vielä kerran ja kuusenterttu paloi kuin iltarusko vaalean puseropilven keskellä.

»Tänään minä en kaada enää ainoatakaan puuta», sanoi nuorukainen, istuutuen rungolle pää käsien varaan.