Читать книгу Laulu tulipunaisesta kukasta - Johannes Linnankoski - Страница 6

Sisällysluettelo

Kevätyön hämärä oli astunut tupaan ja istuutunut peräpenkille. Kaikki oli hiljaista.

»Onko se siinä taasen?» kysyivät suuren astiakaapin hyllyillä etunojossa lepäävät lautaset. Sillä he olivat ylemmillä hyllyillä ja heillä oli muutenkin huonompi näkö.

»On!» vastasivat alihyllyillä olevat lusikat surullisesti.

He tarkottivat harmaata miehen hattua, joka lepäsi hyllyn, ruokakaapiksi ulkonevan alaosan kansilaudalla. »Se on nyt jo toinen yö», jatkoivat lautaset.

»Niin on!»

»Yöllä tulee ja yöllä menee—ei täällä ole ennen sellaisia näkynyt?» ihmettelivät taasen lautaset.

»Se on tyttö nyt siinä ijässä!» hymähti kerma-astia, joka seisoi kahvilautasten takana eikä voinut mitään nähdä, mutta tiesi hyvin mistä oli puhe.

»Ja poika kanssa!» lisäsi sokeriastia merkitsevästi.

Lautaset kohauttivat paheksuen olkapäitään: kerma-astia ja sokeriastia olivat tunnetut kevytmielisistä puheistaan.

Sitte oltiin hetkinen vaiti.

»Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?» virkahtivat taas lautaset.

»Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat», vastasivat lusikat.

Sitte kukin painautui omiin mietteisiinsä.

»Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Minä niin pelkäsin että jos sinä et tulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.»

»Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi tulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin—minä en tiedä miksi äiti oli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.»

»Vaan jospa…» alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen huulensa.

»Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken päästä, »kuinka minä olen sinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä asti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.»

»Niinkö, Olavi?» Tyttö puristausi lujempaan.

»Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä? Minä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin sinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut aina salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä kukaan tietäisi mitään.»

»Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!»

»En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on tällaista. Se on niin kummallista—tiedätkö, minä tahtoisin…»

»Mitä sinä tahtoisit? Sano!»

»Puristaa sinut kuoliaaksi—tällälailla!»

»Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla—nyt, tähän paikkaan!»

»Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin—yhteen ainoaan loppumattomaan suudelmaan.»

Hämärä räpäytti silmiään—ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin joku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut.

Kaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä.

Ja taasen uudelleen, selvemmin—niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen.

Nuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen käteensä.

Ja nyt jo aivan selvästi—askeleita, jotka lähenivät. Raskaita, viivähtäviä askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai epäilisi astuakko eteenpäin vai palata.

Veri pakeni nuorukaisen kasvoilta. Se oli kuin uskomatonta unta, ja kuitenkin hän tunsi nuo askeleet pettämättömästi—olisi tuntenut tuhanten joukosta.

»Minun täytyy nyt lähteä!» Hän puristi tytön kättä niinkuin olisi tahtonut sen musertaa ja tarttui hätäisesti hattuunsa. Astiat hyllyillään vavahtivat.

Nuorukainen hoiperteli ovea kohti, vaistomaisesti, mitään näkemättä.

Tarttui kädensijaan, mutta ei ollut voimaa avata.

Sitte tuntui niinkuin hänen kuitenkin pitäisi mennä—hänen tähtensä, joka vuoteessa värisi, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka eteisessä seisoi. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni.

Hämärässä eteisessä seisoi vanha vaimo. Hän seisoi liikkumatonna kuin patsas, kasvot näyttivät ryppyihinsä kivettyneiltä ja katseessa kuvastui sellainen suru ja tuska, että nuorukainen tunsi lyyhistyvänsä kokoon kuin raskaan painon alla.

Kului hetki ja toinen, kumpikaan ei liikahtanut.

Vanhan piirteet näyttivät häipyvän ja sulavan pois—jälelle jäi ainoastaan katse. Se näytti äkkiä värähtävän, ja sitte ei nuorukainen nähnyt enää mitään, vaan tunsi kuuman virran tulvahtavan luomiensa välitse.

Vanha vaimo kääntyi sanaa sanomatta ja astui raskaasti portaita alas.

Nuorukainen seurasi jälessä.

Vanha vaimo kulki tietä pitkin, pää painuksissa ja kädet hervottomina sivuilla. Hän näytti tuona lyhyenä hetkenä muuttuneen isoäidiksi.

Nuorukaisen olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen ja heittäytyä hänen eteensä maantielle polvilleen. Mutta hän ei uskaltanut, eivätkä hänen jalkansa olisi totelleet.

He tulivat Kankaalan riihirakennuksen kohdalle.

Riihenikkuna käänsi äkkiä mustan silmänsä ja katsoi kummastellen kulkijoita. Nuorukainen säpsähti ja hänen korvansa alkoivat humista.

»Mitä ne nuo ovat?» kysyi riihenikkuna. »Eikö se ole Koskelan emäntä? Ja mikä se tuo toinen on, joka kulkee pää riipuksissa jälessä? Eikö se ole hänen poikansa?»

»Poikapa poika!» virnisti leveä luuvanikkuna koko seinän pituudelta.

»Koskelan poika käy kosintaretkillä, hah hah haa! Ja äiti hakee kotiin.»

»Hm», virkahti siihen riihenikkuna. »Eipä sen äidin ole ennen tarvinnut poikiaan yöjalasta hakea.»

Olavin pää painui yhä syvempään.

Vanha vaimo astui raskaasti Seppälän-mäkeä ylös.

»Mitä ne nuo yöllä kulkevat, äiti ja poika?» helähti Seppälän kaivokiulu rautaisessa kahlassaan. »Onko poika pahaa tehnyt—?»

Nuorukainen tunsi tien huojahtelevan jalkainsa alla.

Kotiportilla tuli Musti vastaan, lyykistellen ja iloisesti häntiänsä heilutellen. Mutta sitte se painautui äkkiä nurmeen liikkumattomaksi:

»Miksi emäntä niin murheellinen on? Ja missä sinä olet ollut—yöllä?»

Olavi käänsi päätään toisaanne ja astui varpasillaan ohi.

He olivat saapuneet portaitten eteen.

»Mitä?» hyrähti väkkärä piha-aidan seipäässä. Se oli Olavin itsensä tekemä tuulihyrrä—poikavuosien muisto. Eikä sanonut muuta, vaan hyrähti vielä toisen kerran: »mitä?»

Vanha vaimo nousi portaita ylös. Ei sanonut mitään eikä edes katsahtanut taakseen, mutta nuorukainen astui kuitenkin hänen jälessään, askel askeleelta. Ei olisi mieleenkään juolahtanut mennä nyt omaan kammariinsa saunarakennuksessa.

Vanha vaimo kulki porstuan läpi perikamariin, astui ikkunan luo ja lysähti hervotonna tuolille. Nuorukainen tuli jälessä aivan lähelle ja jäi hattu kädessä seisomaan.

Kului pitkä, äänetön hetki.

»Enpä minä luullut tarvitsevani koskaan näitä askeleita ottaa», sanoi vanha vaimo syvään huokaisten ja ikäänkuin kauvas katsellen.

Nuorukaisen polvet vavahtivat, hän tunsi niiden aivankuin herpoutuvan.

»Minä häpesin, kun sinä synnyit, sillä minä synnytin sinut vanhalla ijälläni. Merkitsikö se, että minun täytyy sinun tähtesi suureksi tultuasikin hävetä…?»

Se putosi kuin lyijypuntti, painaen nuorukaisen polvilleen.

»Äiti!» sopersi hän. Eikä saanut muuta sanotuksi, vaan painoi päänsä äidin helmaan ja nyyhkytti että hartiat vavahtelivat.

Äiti tunsi kuin suuren lämmön syttyvän sydänalaansa ja soutelevan sieltä suonia myöten joka haaralle.

»Äiti!» sanoi poika. »Minä lupaan ettei sinun tarvitse enää toista kertaa minun tähteni sellaisia askeleita ottaa—ja…»

Lause katkesi.

Äiti tunsi lämmön kohoovan aina silmiinsä saakka ja pyrkivän sieltä ulos.

»Ja—?» kysyi hän lempeästi. »Mitä aijoit vielä sanoa, poikani?»

Nuorukaisen otsa oli syvissä kurtuissa, niinkuin hän olisi yhä ankarasti miettinyt sitä, mitä aikoi sanoa. Mutta sitte hän nosti päättävästi päänsä ja lausui: »Ja minä tahdon naida hänet!»

»Naida…?» Äiti tunsi jäykistyvänsä jääpuikoksi ja hengityksensä salpautuvan.

»Olavi», sanoi hän vapisevalla äänellä, »katso minua suoraan silmiin! Onko … onko jotain huonoa jo tapahtunut?» Sanoi ja jäi henkeään pidättäen vastausta odottamaan.

»Ei», vastasi nuorukainen katsoen avoimesti äitinsä silmiin; »mutta minä rakastan häntä!»

Äidin kädet vavahtivat ja hän huokasi syvään. Mutta hän ei puhunut pitkään aikaan mitään, vaan näytti ikäänkuin taasen katselevan kauvas ja kyselevän sieltä, mitä hänen nyt pitäisi sanoa.

»Niin se onkin», sanoi hän vihdoin, »että se on otettava, jota rakastaa; se eikä kukaan muu. Sinä kuitenkin tiedät, ettei tähän sukuun ole vielä koskaan piikaa naitu … ja mitä rakkauteen tulee, niin siitä asiasta sinä et tiedä vielä mitään.»

Nuorukaisen veri kuohahti ja hän aikoi sanoa jotakin, mutta näki äitinsä kasvoilla sellaisen arvokkuuden ja vanhemmuuden ilmeen, että ajatus kuoleutui sanoiksi syntymättä.

»Mene sinä nyt maata!» sanoi äiti lempeästi. »Me puhumme joskus toiste näistä asioista enemmän.»