Читать книгу Laulu tulipunaisesta kukasta - Johannes Linnankoski - Страница 9

Pilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen vierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja. »Antaa tulla!» huusi alhaalta pitkä, voimakas koski.

Kosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen ympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli parahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan, ennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut ruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki.

»Talonpojalla lämmin sänky ja pehmeä pumpulipeitto; tukkipojalla turvetuutu ja taivaan kasteesta peitto. Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais, vaikka saataisi sata markkaa; kun tukkipojan rinnalla se talonmies on parka!»

Koski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla tukkikasoilla, »kossilla», istuvat vahtimiehet liikahtivat.

»Kun tukkipojan rinnalla

se talonmies on parka!»

kertasivat lähinnä olevat vahtimiehet. Ja sitte vieri laulu kuin vauhtiin viskattu kiirikka kossalta kossalle, rannalta toiselle, aina kosken alapäähän saakka, jopa siitäkin eteenpäin allaolevien sumansoluttajien joukkoon.

Sitte oli taas kaikki hiljaa, sillä sydänyö ei pidä laulusta, vaikka sietääkin tuommoisen lyhyen, miehestä mieheen kulkevan tervehdyksen. Se kuuntelee mieluummin virran tarinoita joenhaltijasta, joka vaatii joka vuosi uhrin, lapsen tai aikuisen, mutta joka vuosi ainakin yhden.

Silloin valtaa juhlallinen hiljaisuus mielet. Miehet istuvat kuin kirkossa ja tuijottavat veteen, raaimmankin huulilla kuoleutuvat sanasutkaukset. Useimmat muistelevat omia näkemiään, kuinka mies katoo kuin näkymättömän käden tempaamana, kuinka leski vääntelee vaikeroiden käsiään rantatörmällä, taikka orporaukat epätoivoissaan nurmella viereksivät. Ovatpa nähneet haltijan sormenjälkiäkin vainajan vyötäisillä, jalassa tai kaulassa, taikka itsensä haltijan jonakuna sydänyön hetkenä uida viilettävän virtaa pitkin veden alla, niin että vain kohisevat aallot sen kulkua osottavat. Kenenkä nyt taasen on vuoro? Kenkään ei tiedä, mutta kaukana ei onnettomuus silloin ole.

Pieni nuotiotuli lekotti laskupaikalla, koski alensi ääntään. Miehet istuivat sanaa sanomatta, veteen tuijottaen ja virran sydänyön tarinoita kuunnellen.

Silloin kuuluu äkkiä kosken alapäästä voimakas huuto. Miehet säpsähtävät.

»Puomi kiinni, puomi kiinni!» jatkaa huuto.

»Jumalan kiitos!» huokaavat tarinamaailmasta havahtuneet miehet, joista ääni ensin kuului hätähuudolta. Kaikki ponnahtavat pystyyn, keksit nousevat poikkipuolin päiden yläpuolelle, merkiksi että väylä on tukossa, ja »puomi kiinni, puomi kiinni», vierii viesti miesryhmästä miesryhmään koskea ylös aina laskupaikalle saakka.

»Puomi kiinni!» vastaavat laskumiehet ja syöksähtävät nuotionsa äärestä joenrantaan. Puomivarppi irrotetaan patsaasta ja puomin pää vedetään rantaan.

»Kyllä jo pysyvät!» virkahtaa muuan. »Mutta pelkäänpä että siitä tuli pitkä kahvitunti koko sakille. Ei nyt lähde kukaan ruhkalle, jos se vaan lie vähääkään tiukempi. Käydään katsomaan!»

Laskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin.

Heihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan sikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse.

»Missä se oikein on?»

»Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä vasten!»

»Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!»

Pyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla.

»Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!» selittivät alapään koskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle, koetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan.

Pyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta kohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa suvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit enimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut tavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti poikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta kummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi vähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka. Se oli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja rannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta. Tavallisesti tultiin kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen kiire veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta pois.

»Vieköön minut se ja se», kuului uittopäällikön ääni rannalta, »ellen ensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme nyt mennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.»

»Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa—jos sen hyvinkin voisi lauaista?» kuului joukosta nuori, reipas ääni.

»Sitä minä en usko», sanoi tukkipäällikkö, »vaan eihän ole haitaksi katsoa.»

Nuori mies hypähti ruhkalle ja kiisi kuin sukkula kiveä kohti, keksi koholla ja vartalo vasempaan kaartuneena. Perille päästyään hän kumartui ja puuhaili siellä kotvan.

»Hohoi!» kuului hetkisen päästä kiveltä. »Kaikki riippuu yhdestä ainoasta puusta, ei se tarvitse kuin kirvestä niskaansa.»

»Sitäpä!» vastattiin rannalta. »Kuka sen niskassa nyt sydänyönä kirvestä heiluttaa?»

»Eikö sitä voi varpilla vetää?» kysyi päällikkö.

»Ei, ei käy varppipeli laatuun!»

Nuorukainen palasi rannalle.

»Saako kirves jäädä veteen?» kysyi hän päälliköltä.

»Vaikka kymmenen kirvestä, ennenkun puolensadan miehen parin tunnin työnseisaus.»

»Sitte minä sen laukasen! Missä on kirves?»

»Ei pidä uhmata kuoleman kanssa!» huudettiin joukosta. »Älkää laskeko häntä, päällikkö!»

»Mitenkä sinä olet ajatellut takaisin tulla?» kysyi päällikkö.

»Juoksen yläviistoon väylälle ja lasken tukkien kanssa alas.»

»Uhkapeliä!» huusivat miehet.

»En kiellä enkä käske», sanoi päällikkö painokkaasti. »Enkä ketään muuta päästäisikään, mutta tiedän että minkä Olavi ottaa suorittaakseen, siitä saa syrjäinen olla huoletta. Oletko asiastasi varma?»

»Varma! Kirves tänne!»

Hän otti kirveen ja keksin samaan otteeseen molemmin käsin ja alkoi viilettää kiveä kohti. Kiisi kuin varjo, kohoten ja laskeutuen ruhkan epätasaisuuksien mukaan.

»On siinä päätä!» sanoivat jotkut.

»Hullu!» murahtivat toiset tyytymättöminä.

Varjo oli ennättänyt kivelle saakka. Laski keksin viereensä, vilkasi pikaisesti väylällepäin ja otti asennon. Kirkas terä välähti ilmassa ja iskun kaiku tomahti rannalle. Sitte toinen ja kolmas—sitte ei kuulunut kotvaan mitään.

Miehet rannalla seisoivat eteenpäin kurottuneina, katseitaan terottaen.

Varjo tarttui keksiin, iski sen kären kevyesti eteensä tukkiin ja nojausi varteen vasemmalla kädellään. Oikea käsi kohosi ilmaan, terä välähti ja laski. Kuului pehmeä isku ja samalla heikko risahdus.

Miehet rannalla kurottautuivat yhä eteenpäin, hengitys herkesi.

Varjo vilkasi vielä kerran pitkään, tutkivasti väylällepäin. Oikea käsi kohoutui korkealle, terä välähti—ja vaipui.

Kuului repäsevä räsähdys, niinkuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit rytisivät ja parkuivat ja patoutunut koski mylvähti kuin vihainen härkä.

Varjo kiisi kuin nuoli vinosti ylös- ja rannallepäin ruhkaa myöten, joka jo liikkui kauttaaltaan. Juoksija oli nyt keskiväylällä, keksi heilahti ilmassa ympäri, solakka vartalo käännähti kuin väkkärä ja nuorukainen mennä viiletti jo huimaa vauhtia tukkien kera alaspäin.

Mutta sitte hän äkkiä horjahti—horjahti ja katosi.

»Herra Jumala!» kuului molemmilta rannoilta.

»Enkö minä sitä jo sanonut!»

»Voi minua, että minä sentään hänet päästin!»

Puut ryskivät ja koski ulvoi, tukkia vaipui ja toisia nousi. Tummia varjoja juoksi hätääntyneinä rannalla.

»Alaspäin, miehet, alaspäin!» kuului päällikön ääni. »Vastaanottamaan, jos rantaan ajautuisi—ruuhi kiireesti vesille!»

Tummia varjoja juoksi alaspäin…

»Se on jo pystyssä!» kuului äkkiä ääni toiselta rannalta. Kaikki pysähtyivät.

Laskija oli tosiaankin pystyssä ja hyppi kevyesti kuin västäräkki hurjasti kiitävillä tukeilla, jotka näyttivät myllertävän, nousevan ja laskevan kuin niisienpolkimet kangaspuissa. Sitte hän pysähtyi jollekin tukille koskenlaskijan varmaan asentoon ja viiletti keksi koholla ja ruumis vasemmalle kaartuneena alas.

»On siinä poikaa!»

»On on! Paremmat silmät jaloissa kuin monella päässä.»

Miehiä kihisi mustanaan rantaan nousseen nuorukaisen ympärillä.

»Mitenkä se kävi? Kuinka sinä pääsit?»

»Ei siellä mitään hätää ollut, kuori vain luiskahti jalkani alta ja silloin minä lensin kumoon, mutta tukit olivat vielä tiukassa. Pianhan siitä ylös pääsi, ja se loppukyyti sitte korvasi kaikki», puheli nuorukainen hymyillen.

»Miehen työ!» sanoi päällikkö. »Vaikka en minä sentään sinulle toista samanlaista kyytiä soisi. Voit nyt mennä loppuyöksi lepäämään—ja vaikka päiväksikin päälle!»

»Kiitän!» vastasi nuorukainen, katsoi salaperäisesti hymyillen kelloaan ja viskasi keksinsä ruohikkoon.

* * * * *

Pienessä saunakamarissa makasi nuori tyttö valkoisten ikkunanuudinten takana.

Oli jo puoliyö, eikä tyttö ollut vieläkään saanut unta. Sillä illalla oli tapahtunut sellaista, joka oli häneltä unen vienyt.

Se oli niin kummallista, niinkuin satua taikka unta—ei hän ollut kuullut että kenellekään olisi sellaista sattunut. Hänen tarvitsi vain ummistaa silmänsä, niin hän näki kaikki uudelleen ilmielävänä edessään.

Ja kun hän oli niin moneen kertaan sen yhä uudelleen nähnyt, niin se oli muuttunutkin aivankuin saduksi. Hän itse oli muuttunut kuin syrjästäkatselijaksi, ja hän näki tytön ja sen toisen ja kuinka kaikki tapahtui.

Hän seisoi porstuassa—se tyttö nimittäin—ja siivilöi lämmintä iltamaitoa suureen korvoon.

»Kylläpäs ne ovat heruneet!» ajattelee tyttö ja hymyilee.

Silloin tuvan ovi avautuu ja joukko tukkilaisia rientää porstuan läpi yötyöhönsä. Tyttö seisoo selin menijöihin ja vastailee olkansa yli niihin leikkisanoihin, joita tukkilaiset ohimennen virkkovat.

Mutta se, joka viimeksi tulee, ei menekkään, vaan jää kuin ihmeissään tyttöä katselemaan. Se on pitkä, solakka nuorukainen. Takki on avoinna, hattu hiukan oikealle kallellaan ja ahavoituneilla kasvoilla leikkii veitikka.

Mutta tyttö ei tiedä mitään, sillä hän luulee tukkilaisten jo menneen.—Häntä, syrjästäkatselijaa, niin naurattaa, kun ei tyttö mitään tiedä… Mitäs siitä mahtaa tulla?

Silloin nuorukainen hymyilee ja hiipii varpasillaan tytön taakse—syrjästäkatselijaa naurattaa yhä enemmän ja hänen tekisi mieli huutaa tytölle että pidäppä varasi!

Kaksi kättä ojentuu ja painautuu takaapäin varovasti tytön silmille.

»Hui!» kirkasee tyttö. »Kuka se sillälailla?» Kirkasee ja kääntyy äkkiä puoleen ja näkee nuorukaisen edessään.

»Iltaa!» sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan.

Ja hän—syrjästäkatselija—näkee kuinka tyttö punehtuu eikä osaa mitään vastata.

»Kylläpä minä taisin tyhmästi tehdä!» virkkoo nuorukainen. »En minä mitään pahaa tarkottanut.»

»Ei ei, ei se mitään; minä vaan niin säikähdin!»

»Etkä ole enää minulle vihainen…?» kysyy nuorukainen.

»En suinkaan, mitäs minä leikistä.»

»Sitähän minäkin. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, niinkuin me olisimme olleet vanhat tuttavat—en vaan muistanut nimeäsi ja pysähdyin sitä kysymään.»

Kuinka kauniisti ja tuttavallisesti se nuorukainen hymyilee! ajattelee hän—syrjästäkatselija.

»Tummaksi tytöksi minua sanotaan», vastaa tyttö kainostellen, »mutta…»

»Älä sano muuta!» ehättää nuorukainen. »Tumma tyttö sinä olet, en minä muuta halua kuulla!»

Sepä taitaa ollakkin sattuva nimi, ajattelee hän, syrjästäkatsoja, koska tuo outokin siihen niin mielistyy.

»Entäs te…?» tyttö kysyy.

»Te…?» nauraa nuorukainen että porstua helisee. »Etkö sinä heti tuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka takana seisoi?» Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella, ettei tyttökään voi muuta kuin nauraa—ja hän, syrjästäkatselija, nauraa myöskin.

»Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'».

Sitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: »Pidätkö sinä kukista, Tumma tyttö?»

»Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara ja palsami», vastaa tyttö.

»Punaista, punaista vaan!» nauraa nuorukainen. »Ikkunallasiko sinä niitä pidät?»

»Kuinkas muuten.»

»Näkyvätkö ne pihallekin?»

»Näkyvät, näkyvät; varsinkin nyt kun kukkivat!»

»Mutta missäs se sinun ikkunasi on…?» sanoo nuorukainen ja veitikka hymyilee silmässä—»että minäkin voisin joskus ohikulkeissani niitä sinun kukkiasi katsella.»

Tyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkahtaakin sitte äkkiä:

»Enpäs sanokkaan!»

Voi voi kuinka hieno hän on! ajattelee syrjästäkatselija. En ole ennen semmoista nähnyt. Jokainen muu olisi kysyä tokaissut suoraan että missäs sinä nukut? Ja silloin tyttö olisi ihan varmaan suuttunut. Tämä vaan kukkasista puhuu.