Читать книгу Aumolan emäntä: Novelli - Johannes Bergmann - Страница 2

Oli muuan noita Pohjolan valoöitä, joiden omituista suloa eteläiset maat eivät voi aavistaa. Linnut olivat hetkeksi vaienneet laulustaan, paitsi laulurastas, joka viitikossa ihastuksen sekaisella surulla lauloi Pohjolan kesän suloutta ja lyhyyttä.

Ihmislapset olivat levottomasta hyörinästä vihdoin vaienneet lepohon. Sofia, Pilveisen emäntä, oli pari tuntia nauttinut vähemmän levollista unta, kun hän äkkiä heräsi, kuullen koiran, Hallin, haukkuvan. Sofia herätti miehensä ja käski hänen mennä katsomaan, mitä koira haukkui. Näin valoisana aikana ei ollut varkaita, kaiken todenmukaisuuden mukaan, liikkeellä.

Tapani nousi, hieroen silmiään makean unen jälestä ja meni pihalle. Halli istui joen töyräällä, vaan ei enään haukkunut, katselihan vaan virtaan. Tapani, luodessaan silmänsä vettä kohden, näki kaikenlaisia esineitä, niinkuin halkoja, airoja, lautoja, aidaksia, heinätukkoja, tuohta j.n.e. lillivän virtaa alas. Maalle vedetyn venheen perää vasten loiskuivat virran väreet ja osittain tätä ääntä, osaksi noita outoja esineitä Halli oli haukkunut. Kun se näki isäntänsä, juoksi se hänen luo, veti häntä hampaillaan takin helmoista rantaan päin, vikisi ja haukuskeli hiljaa, vaan Tapanin kieltämisen johdosta se lopetti nuo mielenosoitukset.

Tapani kiiruhti pirttiin herättämään renkiään, joka ajahutteli pirtin seiniä korsauksillaan; he riensivät yhdessä rantaan ja vetivät venheen ylemmä. Sitten he istuivat törmälle katsomaan tulisiko tulva äkkiä lisääntymään.

Hiljaa, tasaisesti, vastustamatta laajenivat Vellamon valtakunnan rajat. Niinkuin nuorukaisen rinta oudoista tunteista paisuu, kun hän kasvatuksen ja lukemisen pakosta löysätään, niin nyt virta, luotuaan yltään jäiset kahleensa, alkoi paisua.

Tämä oli jotaki ylevätä, vaan samassa myöskin oli vaara tarjona. Peljättävä on elementtien voima. Kauhea on valkea, taistellessaan tulipunaisessa manttelissaan, ahnaalla kielellään ahmien saalistaan ja samalla jo urkkien uutta. Kellon läppäykset, torven toitotukset, romahtavat rakennukset ja ihmisten huudot ilmoittavat kyllin ilmoille, että hätä on käsissä.

Kuitenki valkean uhka, jos se aikoinaan huomataan, voidaan rajoittaa. Aivan erilainen vihollinen on vesi. Se ei herätä melua, sillä jos sen tuhontuottava tulo kuinkaki aikoinaan huomataan, ei sitä voida estää. Se kohottaa kostean povensa ja hiljaa se sulkee kylmään syleilykseensä ihmisen ahkeruuden työt kymmenien peninkulmien laajuudelta samalla hetkellä.

Sofia alkoi jo kaivata miestään ja vähemmin peljäten, oliko joku onnettomuus häntä kohdannut (jota hän ei uskonut), kun katsoakseen, mihin hän oli joutunut ja kenen seuraan, puki Sofia hiukan yllensä, avasi oven ja astui portaille. Silloin hän näki Tapanin istuvan mäellä rengin vieressä.

"Tännekö ai'ot yöksi jäädä?" kysyi Sofia äänellä, johon hän koetti saada jonkun prosentin kohteliaisuuttaki sekoitetuksi. "Katso luontoa!" virkkoi Tapani, ojentaen kätensä virtaa kohden. "No niin", sanoi Sofia. "Tulva ei voi meitä vahingoittaa".

"Ei meitä", kertoi Tapani. "Mutta Aumolassa voi vaara olla tarjona".

"Aikoisitko sitten apuun lähteä?" kysyi Sofia hiukan ivaavasti.

"Ihmisen velvollisuus on auttaa lähimmäistään", virkkoi Tapani.

"Se on totta", virkkoi Sofia lisäten itsekseen, "varsinki jos autetut ovat auliita korvaamaan vaivamme". Sitten hän, hetken mietittyään, virkkoi, "voithan mennä apuun".

Tapanin silmissä ilmestyi suuri tyytyväisyys, jonka Sofia katsoi tarpeelliseksi pitää kohtuuden rajoissa lisäämällä: "minä tulen mukaan".

Arvoisa pariskunta astui nyt sisälle lisäämään vaatteita ylleen.

"Nyt yösydännä piti liikkeelle lähdettämän!" morisi renki Antti, katsellen vihaisesti meneviä. "Ja akka mukaan! Tietysti tarvitsee pässi paimenta!"

Hän meni pirttiin. Hetken kuluttua tulivat Tapani ja Sofia ulos. Pieni Hannu oli uskottu piian huostaan.

"No, mihin Antti-toljake katosi?" kysäsi Sofia.

"Pirttiin tietenki" jupisi Tapani ja astui pirttiä kohden.

Sofia seurasi häntä. Kun Tapani avasi pirtin oven makasi Antti vuoteella ja vaikeroi, väännellen ruumistaan.

"Mitä möliset?" vinkasi Sofia. "Ylös heti!"

"Mutta on niin kauhea poltto sydänalan paikoilla", änkytti Antti. "Se on aivan turvonnut".

"Kyllä minä sinun turvotan", virkkoi Sofia. "Minä noudan tallista ruoskan ja jos et – ."

"Oih!" huusi Antti ja nousi vuoteeltaan. "Vieläkö kipeää pieksettäisiin! Ei, sitä en tosiaan siedä. Ennen tahdon hengen hieverinä vetää luuni eteenpäin, vaan syyttäkää sitten itseänne, jos jotaki seuraa".

"Jos jotaki seuraa!" kertoi Sofia, "mutta minä tiedän, ettei mitään seuraa, ei juuri mit'ikään".

Nyt laskeutiin rantaan, lykättiin venhe vesille ja Tapani istui perään, Sofia keskelle ja Antti airoille asettui. Kuljettiin rantaa ylöspäin jonkun matkaa ja sitten poikki joen Aumolan rantaan.

Sauna tässä rannassa oli jo veden vallassa. Tapani laski venheen saunan ovelle ja tirkisteli sisään ra'ollaan olevasta ovesta.

"Jumala paratkoon!" huudahti Tapani. "Saunan lavalla makaa mies."

"Mies?" kysäsi Sofia. "Miksi mies siellä makaa?" "Luulenpa – oikein – Esan isähän tuo on".

Tapani oli oikeassa. Esan isä, joka hyvin rakasti lämmintä, oli kylpemisen jälkeen mennyt saunan lavalle maata. Kevätpuoleen kun huoneita ei sanottavasti lämmitetty, oli tuommoinen lämpö harvinaisuutensa vuoksi tavallista suloisempi.

Vesi oli jo kahden kyynärän korkeudelta peittänyt saunan lattian. Lavalle ei ollut vedenpinnasta kuin kyynärä. "Tulkaa pois, muudoin hukutte!" huusi Sofia.

Vanhus heräsi, hieroi silmiään ja kääntyi tulijoihin päin. Nyt hän säpsähti niin, että oli lavalta alas vyörymäisillään.

"Herra siunatkoon", huusi hän. "Tulvako nyt on?"

Tapanin täytyi venheestä astua veteen, sillä venhe ei mahtunut saunan ovesta sisään. Vanhus otti nyt Tapanin kaulasta kiinni ja tämä kömpi, kuin Aineias Troijan häviön jälkeen, pois surman suusta.

Nyt kiiruhdettiin herättämään talon väkeä.

Pian olivat kaikki jalkeilla. Aittoja ruvettiin tyhjentämään. Jauho- ja jyväsäkkiä kannettiin pihalle. Vesi oli jo tunkenut alimmaisen aitan ovesta sisään. Kohta jo toisenkin aitan lattia oli veden alla.

Aamupuoleen alkoi vihdoin tulva asettua. Se seisoi useita tuntia samalla korkeudella ja alkoi sitten vihdoin laskea.

Kun kaikki onnellisesti oli saatu pelastetuksi, käski Esa kaikki pirttiin pienelle puolelle, jossa virvoituksia tarjottiin. Palvelusväki asettui sitten levolle. Tapani ja Sofia vielä hetkeksi jäivät pakinoimaan.

"Minun on mahdotonta sanoa", alotti Esa, "kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olen teille".

"Siitä ei ole puhumista", virkkoi Sofia. "Emme ole palkan vuoksi auttaneet, vaan ainoastaan ystävyyden vuoksi".

"Sen arvaan", virkkoi Esa. "Vaan jotenkin haluan teitä palkita.

Sanokaa, kuinka voin teille kiitollisuuteni osoittaa".

"Hm. – Sinä olet aina niin hyväntahtoinen ja kun sinä palkitset, niin palkitset kelpo lailla, niin sanovat kaikki ihmiset", virkkoi Tapani, silitellen sormillaan lakkinsa reunaa. "Mutta me emme tahdo mitään palkkaa".

"Niin tosiaankin, me emme tiedä mitä edes tahtoisimme", lisäsi Sofia. "Mutta jos jonkun päivän kuluttua joku toive mieleemme johtuisi, niin tahdomme sen hyväntahtoisuutesi vuoksi ilmaista. Vaan päätoiveemme on, että ystävyys välillämme säilyy".

Kun nyt sydämmelliset jäähyväiset oli sanottu, läksivät Pilveiset Aumolasta.

Tapani ja Sofia olivat varsin hyvällä tuulella, vaan Antti tirkisteli synkästi eteensä. Aamuaurinko oli jo kohonnut hyvän matkaa taivahalle, kun Pilveiset asettuivat levolle. – Tapani ja Sofia tuumailivat hiukan palkinnoita, vaan säästivät enemmät mietteet huomiseksi ja vaipuivat, väsyneinä vaivoistaan, syvään uneen.