Читать книгу Aumolan emäntä: Novelli - Johannes Bergmann - Страница 6

Ken voi kuvailla onnettoman lesken kauhistusta, kun hän palattuaan huomaa kätkyen tyhjänä? Poikansa selitystä villipetojen ääntelemisestä, jota hän alussa ei ollut korviinsa ottanut, alkoi hän nyt pitää uskottavana. Hän mieli torua poikaansa siitä, kun tämä oli noin huolimattomasti jättänyt pienen sisarensa tuommoisen vaaran saaliiksi, vaan muistaessaan pojan lapsuuden ja siitä riippuvan herkkämielisyyden, ei hän voinut poikaansa sen enemmän torua. Hän koetti hiljaisesti alistua Luojan salliman onnettomuuden alle. Mutta haikea kaipaus asui hänen rinnassaan.

Niin autiolta tuntui pieni tupa, kun sen pienin asukas oli viety pois! Eikä aikakaan tahtonut ottaa kuluakseen lesken mielestä! Ensi päivä ryöstön jälkeen oli kokonainen ijankaikkisuus.

Jos vertaamme leskeä Helenaan, tämän ollessa samanlaisessa tilassa, nimittäin lapsensa menettäneenä, niin huomaamme näiden kahden vaimon välillä suuren eroituksen. Leski, joka oli enemmän pehmeäluontoinen, voi helpommin alistua koetuksen alle, varsinki kun hän ei koko elinaikanaan ollut mitään sanottavaa sallimuksen suosiota nauttinut.

Helena taas, joka koko elinaikansa oli viettänyt onnen päiväpaisteessa, syytti malttamattomuudessaan korkeinta olentoa onnettomuutensa matkaansaajaksi.

Kolmantena päivänä jälkeen ryöstön, kun leski istui tuvassaan eikä ikävissään voinut mihinkään toimeen ryhtyä, näki hän, akkunan läpi katsoessaan, vieraan tulevan polkua myöten hänen mökkiään kohden. Kun tulija oli lähemmäksi saapunut, tunsi leski Aumolan Lovisan.

Tämä selitti käyneensä läheisessä talossa ja poikenneensa tänne, kun tiesi, mikä onnettomuus täällä oli tapahtunut.

"Älä tuota onnettomuutta liioin mielelle pane", lohdutti Lovisa leskeä. "Onhan sulla elossa kaksi lasta. Vähillä varoillasi olisi sun ehkä työlästä elättää useampia kuin sinulla nyt on".

"Kummallista on tuo puhe", sanoi leski. "Kysyykö äidin rakkaus sitä, riittävätkö varat elättämään lasta, joka kerran on maailmaan tullut?" Näin puhuen, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Niin, niin, sun surusi helposti tajuan. Miehesi kuoli puoliko vuotta sitten?" jatkoi Lovisa, johtaen puheen toiselle tolalle.

"Sen surun haavat alkoivat jo arpeutua, niin tuli tämä haikea suru. Oi kamalaa, kun pieni lemmittyni villipetojen saaliiksi joutui".

"Onko näillä seuduin viime aikoikin liikkunut villipetoja?" kysyi Lovisa.

"Ei ensinkään ole heistä mitään kuulunut, vaan tuskin olisikaan tämä onnettomuus voinut tapahtua, jos heistä olisi ennakolta mitään vihiä ollut", virkkoi leski.

"Niin, se on luultavaa", virkkoi Lovisa. "Mutta kyllä sinun täytyy pitää tätä kamalaa tapausta Jumalan sallimana. Siten parhaiten voit lohduttaa itseäsi".

"Tietysti", sanoi leski. "Kyllähän se on totta, että viime talvena susi oli ryöstänyt lapsen Eskarin torpasta, joka on tämän metsän takana. Sitä en muistanut äsken. Niin, niin! Kyllähän minä pidän tätäki tapausta Herran sallimana ja siinä uskossa minä löydän lohdutuksen".

"Sulla on totisen kristillisen mieliala", sanoi Lovisa. "Suo mun sulle myötätuntoisuuteni osoitteeksi antaa tämä vähäinen rahasumma".

Avaten kukkaronsa, Lovisa otti sieltä setelin ja laski sen lesken kouraan.

"Te olette enkeli", huudahti leski, "joka noin surkuttelette kohtaloani, jonka ei luulisi niin syrjäistä liikuttavan. Mutta Herra herättää joskus armeliaisuutta niissäki, joilta ei sitä arvaa odottaa".

Leski ei arvannut, kuinka pistävältä loppuosa hänen puheestaan kuului Lovisan korviin. Tämä päätti nyt lähteä matkalle kotiin, sanoi jäähyvästin leskelle ja käski hänen elää hyvässä toivossa, luvaten vastaki auttaa pienoisella raha-avulla. Leski tuosta jalomielisyydestä kyyneleitä vuodattamaan, siunaten senki seitsemän kertaa Lovisaa ja kun tämä vihdoin lausui, että hän oli täällä Helenan tahdosta, niin leski alkoi ylistää tätä, sanoen aina uskoneensa, että Helena oli Jumalan lapsi.

Kun Lovisa tuli kotiinsa, uteli Helena matkasta ja kuuli suurella tyytyväisyydellä, että leski oli niin alistunut kovan kohtalonsa alle eikä vähintäkään epäluuloa kantanut.

Jonkun päivän kuluttua sai Esaki kuulla tuosta lapsenryöstöstä. Hän jotenki kummasteli villipetojen rohkeutta, vaan kun ei mitään muuta selitystä lapsen katoamiseen löytynyt eikä kuulunut ja kun pojan sanottiin kuulleen metsäpetojen ääniä, niin Esa luuli niinkuin muutki.

Pilveisten emäntää tyydytti varsinki se seikka, ettei tuo ryöstetty lapsi ollut se, jota hänen Hannunsa tulevaisuudessa saisi vaimokseen kutsua!

Oltuaan vähän aikaa kulkupuheena, vaipui tämäki merkillinen tapaus ja puheet siitä Unholan syvyyteen, jonne kaikki senkaltaiset puheet vihdoin joutuvat.

Samana iltana kun Helena ryösti lapsen, tapahtui Pilveisten perheessä muuan kohtaus, josta tässä lyhykäisesti kerromme, koska se hyvin kuvaa perheen sisällisiä oloja.

Sofia oli nimittäin nuhdellut Tapania, tiesi monettako kertaa, siitä, että Tapani oli ollut vailla sekä rakkautta, että tavallista kohteliaisuutta Aumolassa silloin, kun ei hän ollut ruvennut kertomaan unestaan, vaan oli pakoittanut Sofian kertomaan toisten unia. Ensin Tapani koetti selvetä asiasta siivolla, vaan vihdoin hänen malttinsa loppui.

Kun siis Sofia lausui, ettei miehellään ollut rohkeutta, niin Tapani tuiskasi: "Oli mulla kerran liiaksiki rohkeutta, nimittäin silloin, kun otin sun akakseni".

"Niinkö luulet ukkoseni?" sanoi Sofia ja loi häneen kellertävät silmänsä. "Minä taas luulen, että ellen oisi sua puolittain vetänyt luokseni, emme nyt olisi toistemme hupina".

"Luuletko sulla olevan niin suuren vetovoiman?" virkkoi Tapani ja läksi samalla ovesta ulos sekä rupesi juoksemaan erästä niittyä kohden, jossa niittyväki lopetteli työtään.

Sofia, joka niittyväen joukossa tiesi olevan muutaman tyttären, jota vastaan hän oli oppinut tuntemaan kummallista vastahakoisuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että tytär oli kaunis Tapanin ja monen muun mielestä, ryntäsi nyt arvoisan puolisonsa jälkeen ylläpitääkseen tuota vetovoimaa, josta juuri oli puhunut.

"Julkeatko, hävytön, jättää vaimosi yksin, juostaksesi keveä kenkäisten piikojen jälessä?" läähätti Sofia. "Seuraa mua heti, tai, Jumal' avita, lähden rovastin luo ensin ja nimismiehen luo sitten".

"Äläpä puhele", virkkoi Tapani. "Kun piiat ovat täällä melkein yhdessä kohti, niin en juokse heidän jälessä. Tahdoin vaan näyttää, että mulla on rohkeutta."

Näin sanoen hän kietoi kätensä tuon pelättävän piian vyötäryksen ympäri, vaan samassa Sofia ryntäsi hänen päälleen, silpasi häntä kahdesti poskelle ja kynsi tytärtä, että veri juoksi.

"Ei tappelua", huusi muuan renki, vaan toinen huusi: "annan heidän tapella".

"Olisin hetkisen täällä huvitellut", virkkoi Tapani, "sillä kyllähän kotona kerkeää huvitella. Vaan minä olen nainut mies, siis: hy-väs-ti maa-il-ma".

Viime sanat lausuessaan hän levitti kätensä ja kumartui. Sitten hän lausui: "Minä olen valmis kuin uhrinauta".

Nyt pariskunta läksi kotiaan astumaan, niittyväen nauraessa.

"Tämä läksy olkoon sulle opetukseksi", sanoi Tapani. "Älä mua vasta ärsytä! Kun minä saan vihan mieleeni, ei se pian siitä lähde".

"Selkääsi sun pitäisi saada joka päivä!" huusi Sofia. "Oi, minkä ristin sinusta sain!" – Vihasta hän rupesi itkemään.

Kun Tapani näki vaimonsa heltyneen, katosi kaikki hänen vihansa. Sovinnolliset sanat rupesivat soimaan ja puolen tunnin kuluttua oli taas hyvä sopu valloillaan tässä pariskunnassa.

Useoita täänkaltaisia kohtauksia seurasi. Ne olivat hyvin samaan "tyyliin", pait että sovinto vuosi vuodelta alkoi tulla jotakuinki hankalaksi ja hölläksi.