Читать книгу Aumolan emäntä: Novelli - Johannes Bergmann - Страница 4

Pari vuorokautta oli kulunut edellisessä kerrotusta. Esan täytyi lähteä käymään lähimmässä kaupungissa, jossa asiat vaativat hänen viipymään kolme päivää.

Keveästi hyppäsi Esa kärryihin ja nyykäytteli ystävällisesti päätään Helenalle, joka seisoi kartanolla, Valpuri sylissään. Kohta tomupilvi esti Helenaa näkemästä miestään, jonka hänen hyvä oriinsa vei nopeasti eteenpäin.

Sen päivän hetket kuluivat Helenasta varsin hitaasti ja hän oli tyytyväinen, kun puukuorinen seinäkello vihdoin löi 9.

Vielä hetkisen ylhäällä oltuaan, hän asettui levolle. Niittyväki oli 2 peninkulman päässä talosta ja palasi vasta viikon lopussa Aumolaan. Helena äitineen ja lapsensa kanssa olivat siis ainoat asukkaat talossa. Lovisa oli, Helenan pyynnöstä, tullut isolle puolelle makaamaan, samaan kamariin kun Helena ja Valpuri.

Kun varhainen kesäaurinko säteillään valaisi Helenan kasvoja, hän heräsi. Kaikki tuntui hänestä niin rauhalliselta, niin suloiselta, hiljaisuus ympärillä, heleä taivas, jolta aurinko valeli kultiaan ja joen välkkyvä pinta. Ja tuossa hänen vieressään lepäsi hänen "kultasilmänsä" niin rauhallisena, niin hiljaa.

Niin hiljaa, niin hiljaa! Äiti pidättää henkeään, kuullakseen pienen valvattinsa vienon hengenvedon. Hän kuuntelee, kuuntelee, kallistaa päänsä lähelle lapsen muotoa, katselee sitä. Vaan äkkiä hän kavahtaa ylös kumarruksistaan, sitten taas kyyristyy ja nyt sävähtää kuin ukonnuolen lävistämänä. Lapsi on – kuollut!

Helena koettaa huutaa, vaan ääni ei kulje hänen kurkussaan. Vihdoin hän syöksähtää äitinsä luo, riuhtoo häntä käsivarresta ja Lovisa herää, kuullen tyttärensä läpitunkevan hätähuudon: "minä olen tappanut lapseni!"

Lovisa kavahtaa sängystään, katsoo Helenan kauheasta tuskasta vääristyneitä kasvonpiirteitä eikä tahdo uskoa silmiään eikä korviaan. Vihdoin hän ymmärtää, että Helena on maannut lapsensa kuoliaaksi.

"Toinnu, Helena!" sanoi nyt Lovisa. "Tuommoinen onnettomuus, joka nyt on sulle tapahtunut ja jonkakaltaisesta moniaita viikkoja sitten kerroin sinulle, tapahtuu vallan usein".

"Ainoa lapseni! Mitä Esa sanoo! Ja Pilveiset! Ja koko pitäjä! Halvinki vaimo voi mua ylönkatsoa".

"Luota Luojaan", virkkoi Lovisa. "Hänen tahtonsa lie ollut, että lapsen piti kuoleman".

"Mitä tyhjää! Kaikki on mun syyni! Ja miksi tämä onnettomuus mulle on tapahtunut? Olenko minä enemmän syntinen kun moni, jolla on liuta lapsia elossa? Ottakoon julma Jumala munki henkeni, kun lapseni hengen vei. Haa! Minä voin tulla hulluksi, äitini!"

"Älä lapseni herjaa noin", virkkoi Lovisa. "Äläkä noin kaikkea rohkeuttasi menetä. Ehkäpä voidaan tämä ikävä jotenki korjata".

Helena katsoi hajamielin äitiinsä, vaan naurahti sitten katkerasti ja sanoi: "Ei teissä liene tämän vahingon korjaajaa".

"Eipä voida niin tarkoin tietää", virkkoi Lovisa; "ikä järkeä lisää".

"No se on mahdollista, vaan ei teistä niin viisasta ole tullut, että kuolleen herätätte". Viime sanat lausuessaan Helena purskahti itkuun ja puristi pienen ruumiin vasten rintaansa, peittäen sen muodon suudelmilla.

Nähdessään lapsensa epätoivon, Lovisa virkkoi: "Takalon Elsa on köyhä leski ja hänellä olisi kyllin kahdesta lapsesta, vaan hänellä on kolme. Kolmas joutaisi sinulle".

"Minäkö toisen lapsen ottaisin? Ja leskikö hänen antaisi. Ei! ottolapsesta en huoli", virkkoi Helena pudistaen päätään.

"Sinä et minua oikein käsitä. Tuo lapsi on äitinsä ja muiden tietämättä tänne saatava ja tämä kuollut maan povehen kätkettävä. Kuka sitten voi aavistaa, että lapsesi on kuollut?"

Kahdenkymmemen yhden vuotiaalta vaimolta tämmöisessä tilassa ei voi odottaa suurta vastustelemista tuommoista neuvoa vastaan, varsinki kun oma äiti on neuvonantaja.

Helenan silmissä leimahti toivon tuli, hän tarttui äitiään käsivarresta ja sanoi: "Luuletteko asian onnistuvan?"

"Luulenpa kyllä", virkkoi Lovisa.

"Jos sinusta mun pitäisi erota sydänkäpyni!" virkkoi Helena ja taaski itku salpasi häneltä äänen, kun hän katseli hengetöntä lastaan. Sitten, toinnuttuaan, hän lisäsi: "Niin, niin. Esa ei saa tietää mitään asiasta, eivätkä Pilveiset eikä kukaan muu kun te, äiti".

"Sinä siis, tyttäreni, käyt lapsen ottamassa?" virkkoi Lovisa. "Minä kyllä sill'aikaa vartioin tätä pienokaista".

"Niin, minä käyn", sanoi Helena. – "Mutta miten saan hänet pois äidin vallasta?" hän hetken päästä lisäsi.

"Sun täytyy uhrata aikaa siihen", sanoi Lovisa. – "Sun täytyy vaania läheisyydessä niin kauan, kunnes leski menee ulos ja silloin siepata lapsi".

"Minä lähden nyt heti matkalle", virkkoi Helena.

"Tee niin", sanoi Lovisa. "Mutta sun pitää nyt syödä".

"Ruoka ei mulle maistu", virkkoi Helena. Näin sanottuaan, hän teki vähäiset valmistukset matkaa varten.

"Peittäkää kätkyt huivilla", käski hän äitiään. "Jos joku tulee; niin luulee hän Valpurin nukkuvan. Oi nukkuos, armas pienoiseni, maailman myrskyistä ja herää ijankaikkisuuden aamukoitteessa autuaitten seurassa!"

Nyt Helena läksi matkalle. – Hitaasti kului aika Lovisan mielestä. Alinomaa hän katsahti vanhaan puukuoriseen seinäkelloon. Vähinki hasaus teki hänet levottomaksi. Kaikeksi onneksi ei ketään käynyt Aumolassa koko päivänä.

Yksinäisyydessään leski nyt mietiskeli, oliko hän tehnyt oikein, neuvoessaan tytärtään ryöstämään toiselta hänen lapsensa. Vaan monta puollustusta teolleen hän löysi: Helenan haikean surun, häpy, joka häntä muka kohtaisi, ja vieläpä senkin seikan, että tuo ryöstö oli muka hyvä työ leskelle, joka siten pääsisi elättämästä yhtä lasta. Päälle päätteeksi voitiin tuolle leskelle lähettää vähän apuaki hänen köyhyydessään. – Näiden tekosyiden nojassa tuli Lovisan omatunto täysin tyynnytetyksi. Kuinka usea maailmassa samalla tavalla tukehduttaa ijankaikkisen varoittavaa ääntä!

Lovisa, samoinkuin Helena, oli iloissaan siitä, ett'ei Esa ollut kotona onnettomuuden tapahtuessa. Usein ihminen iloitsee siitä, joka on hänelle vahingoksi. Kuinka toisin olisi Helenan tulevaisuus muodostunut, jos Esa nyt olisi ollut kotosalla! Hänen jalo luonteensa olisi helposti antanut anteeksi tuon tapaturman, jonka Helena ensi mielenkiihkossaan kuvaili itselleen rikokseksi ja häpeäksi ja jonka salaamiseen lyhytnäköinen äiti antoi niin kamalan neuvon. Vielä vähemmin kuin Esalla olisi Pilveisillä ollut oikeutta nureksia onnettomuuden johdosta. Ja mitä vihdoin yleisön arveluun tuli, niin Helena, säilyttäessään miehensä luottamuksen ja rakkauden, ei suuresti olisi siitä riippunut.

Ihmiselämässä löytyy käännekohtia, jotka voivat vaikuttaa useain kohtaloon, vaikka näennäisesti koskevat vaan yhtä tai kahta. Tapaturma, josta yllä on mainittu, ei yksin olisi ollut mikään sanottava muutoksen matkaansaaja Aumolan oloissa. Sen johdosta syntynyt päätös ryöstää lapsi oli, koska se toteutui, seuraustensa suhteen suurimmasta merkityksestä, vaikka seuraukset vasta pitkän ajan kuluttua tulivat ilmi.

Vihdoin läheni päivän ruhtinas luoteista taivahan rantaa. Ei Helenaa näkynyt, ei kuulunut. Kaksinkertainen levottomuus vaivasi Lovisaa. Kumpa ei kuollut lapsi olisi häntä sisällä pidättänyt, olisi hän rientänyt Takalon torpan luo tytärtään neuvomaan ja auttamaan. Kerran hän mietti sulkea ovet lukkoon ja lähteä matkalle, vaan joku selittämätön levottomuus tapahtuman johdosta pidätti häntä.

Jättäkäämme nyt Lovisa hänen levottomaan ja ikävöivään mielentilaansa ja rientäkäämme Helenan luo näkemään, miten hänen hankkeensa toimeenpannaan ja miten ne menestyvät.