Читать книгу Herraskartano - John Galsworthy - Страница 5

Sisällysluettelo

Aamiaispöydän päässä istui mr Pendyce järjestelmällisesti syöden. Hän oli hieman vaitelias, kuten sopii perheenisän, joka juuri on pitänyt aamuhartauden, mutta tässä vaiteliaisuudessa samoin kuin hänen oikealla puolellaan olevassa puoleksi avattujen kirjeiden läjässä oli vivahdus itsevaltiutta.

"Olkaa kuin kotonanne — tehkää mitä tahdotte, pukeutukaa kuin haluatte, syökää mitä mielitte, juokaa teetä tai kahvia, mutta —" Hänen jokainen silmänluontinsa, kaikki hänen harvasanainen, keveästi hyväntuulinen haastelunsa näytti toistavan tätä "muttaa".

Aamiaispöydän toisessa päässä istui mrs Pendyce, hopeisen teekeittiön takana, josta uhosi kevyt höyry. Hänen käsillään oli pysähtymätöntä puuhaa kupeista ja samalla aikaa hänen huulillaan oli puuhaa, kun hän otti osaa keskusteluun katkonaisin lausein, jotka eivät milloinkaan koskeneet häntä itseään. Hieman sysättynä syrjään vasemmalle ja kokonaan laiminlyötynä oli palanen paahdettua leipää pienellä valkealla lautasella. Kaksi kertaa hän tarttui siihen, levitti osalle siitä voita, ja pani sen pois taas. Hetken hän levähti, ja hänen katseensa, joka lankesi mrs Bellew'hin, tuntui sanovan: "Kuinka viehättävältä näytätkään, rakas ystävä!" Sitten hän tarttui sokeripihteihin ja alkoi taas.

Pitkän, valkealla liinalla katetun tarjoilupöydän täytti joukko syötävää, jommoista tavataan vain sen yhteiskunnan osan keskuudessa, mikä kasvattaa elukoita syödäkseen ne itse. Tämän liharuokarivin toisessa päässä oli kookas riistapiirakka, jonka taikinassa oli kolmikulmainen reikä; toisessa päässä oli soikeissa astioissa neljä kylmää peltopyytä, eri määrässä muokattuina. Niiden takana oleva hopeakulho sisälsi kolme terttua tummia ja yhden tertun vaaleita rypäleitä ynnä hopeisen rypäleveitsen, jolla ei ollut mitään käytäntöä (se oli niin tylsä), mutta joka kerran oli kuulunut eräälle Totteridgelle ja oli koristettu suvun vaakunalla.

Mitään palvelijoita ei ollut huoneessa, mutta sivuovi aukeni silloin tällöin, ja jotain tuotiin sisään, ja tämä antoi aavistaa, että oven taakse oli kokoontunut henkilöitä, jotka vain odottivat määräyksiä. Oli tosiaan kuin mr Pendyce olisi sanonut: "Voisihan hovimestari ja kaksi palvelijaa olla ojentamassa tavaroita, mutta tämä on yksinkertainen maakartano."

Aika-ajoin joku miehisistä vieraista nousi ruokaliina kädessään ja virkkoi jollekin naiselle: "Saanko tuoda teille jotain tarjoilupöydältä?" Kun evättiin, meni hän täyttämään oman lautasensa. Kolme koiraa — kaksi foksterrieriä ja raihnas skyeterrieri — vaelteli levottomina lattialla, nuuskien vieraiden ruokaliinoja. Ja seurasta kohosi puheen sorinaa, josta saattoi erottaa tämäntapaisia lauseita: "Mainio asema se siellä metsänreunassa! Muistatko sen lehtokurpan ilmaheittoa viime vuonna, Jerry?" "Ja meidän rakas kartanonherramme kun ei sipaissut edes höyhentäkään! Vai kuinka, kartanonherra?" "Dick — Dick! Tuhma koira! Tule tänne näyttämään temppujasi! Hiljaa — hiljaa! No noin! Eikös se ole kultunen?"

Mr Pendycen jalkojen juuressa tai hänen tuolinsa vieressä, mistä se saattoi nähdä, mitä syötiin, istui lintukoira John, ja aika-ajoin mr Pendyce otti pikku viipaleen jotain etusormensa ja peukalonsa väliin, sanoen:

"John! — Syökää kunnollinen aamiainen, Sir James; huonosti murkinoinut mies ei kelpaa mihinkään, on minun tapana sanoa!"

Ja mrs Pendyce kohotti kulmakarvojaan ja silmäili huolissaan ympäri pöydän, sopertaen: "Vielä kuppi teetä, hyvä ystävä; saanko nähdä — onko teillä sokeria?"

Kun kaikki olivat lopettaneet, syntyi vaitiolo, kuin itsekukin olisi koettanut unohtaa syömisensä, kuin itsekukin olisi tuntenut suorittaneensa arvotonta toimitusta; sitten mr Pendyce, lopettaen viimeisen rypäleensä, pyyhki suutaan.

"Teillä on neljännestunti käytettävänänne, hyvät herrat. Me lähdemme kello kymmenen ja viisitoista."

Mrs Pendyce jäi istumaan, huulillaan epämääräinen ironinen hymy, hän söi palan paahdetusta leivästään, joka nyt oli varsin vanha ja sitkeä, antoi lopun "kilteille koirille" ja virkkoi:

"George! Sinä tarvitset uuden metsästyskaulaliinan; tämän vihreä väri on aivan haalistunut. Minä olen aikonut hankkia tänne muutamia silkkisiä jo kauan sitten. Oletko saanut mitään tietoja hevosestasi tänä aamuna?"

"Kyllä, Blacksmith sanoo, että se on mainiossa kunnossa."

"Minä niin toivon, että se tuottaa sinulle voiton tässä kilpailussa.

Enosi Hubert menetti kerran neljätuhatta puntaa Rutlandshire-ajoissa.

Muistan sen hyvin. Isäni sai maksaa sen. Minä olen niin iloinen, ettet

sinä lyö vetoa, rakas lapsi!"

"Rakas äiti, minähän lyön vetoa!"

"Oi George, toivoakseni et paljon! Älä herran tähden puhu siitä isällesi; hän on kuten kaikki Pendycet, hän ei tahdo panna mitään vaaraan."

"Rakas äiti, luultavasti minä en sitä tee; mutta todellisuudessa siinä ei ole mitään vaaraa. Minulla on tilaisuus voittaa joukko rahaa tyhjää vastaan."

"Mutta, George, onko se oikein?"

"Tietysti se on oikein!"

"Niin, enhän minä sitä käsitä!" Mrs Pendyce käänsi katseensa maahan, puna kohosi hänen valkeille poskilleen; hän nosti katseensa taas ja sanoi sukkelaan: "George, minä niin mielelläni löisin pienen vedon sinun hevosestasi — oikean vedon, sanokaamme yhden punnan edestä."

George Pendycen periaatteet eivät sallineet hänen ilmaista mitään mielenliikutusta. Hän hymyili.

"Hyvä on, äiti, minä suoritan sen puolestasi. Siitä kai tulee kahdeksan yhtä vastaan."

"Merkitseekö se, että jos minä voitan, niin minä saan kahdeksan?"

George nyökkäsi.

Mrs Pendyce tuijotti hajamielisenä hänen kaulaliinaansa.

"No olkoon sitten vaikka kaksi puntaa, yksi tuntuu kovin vähäiseltä menettää, kun minä niin kovin haluan sen voittavan. Eikö Helen Bellew ole vallan viehättävä tänä aamuna? On miellyttävää nähdä, kun nainen on parhaan näköinen aamulla."

George kääntyi pois salatakseen punastustaan.

"Hän on kyllä kukkean näköinen tosiaankin."

Mrs Pendyce silmäsi häneen; toisessa hänen kohotetuista kulmakarvoistaan piili pieni veitikka.

"Minä en tahdo pidättää sinua, rakkaani; sinä myöhästyt metsästyksestä."

Mr Pendyce oli vanhan koulun metsästäjä, joka vielä piti lintukoiria, joita hän nykyajan tapoja noudattaen ei voinut käyttää, ja hän vastusti varapyssyn pitämistä.

"Jokainen", oli hänen tapansa sanoa, "joka metsästää Worsted Skeynesissä, saa suoriutua vain yhdellä pyssyllä, kuten rakas isävanhukseni teki ennen minua. Hän saa kunnollisen urheilupäivän — ei mitään tarhalintuja" (hän koetti näet pitää fasaanejaan laihoina, jotta ne lentäisivät paremmin); "mutta älköön hän odottako mitään tuollaista joukkotappoa — sulaa teurastusta sellainen on!"

Hän oli tavattoman ihastunut lintuihin, se oli itse asiassa hänen lempiharrastuksensa, ja hän oli lasilaatikkoihin kerännyt huomattavan joukon yksilöitä sellaisista lajeista, jotka ovat vaarassa joutua sukupuuttoon, ja hän tosiaan tunsi eräänlaisella pendycelaisella tavalla, että hän täten teki niille palveluksen, ikäänkuin puolusti niitä maailmalta, joka pian ei enää saisi nähdä niitä hengissä. Hän toivoi myös, että kokoelmasta tulisi oleellinen osa hänen maatilaansa, ja että se siirtyisi hänen pojalleen ja pojanpojalleen hänen jälkeensä.

"Katsokaa tätä Dartford-kerttua", oli hänellä tapana sanoa; "viehättävä pikku olento, joka käy harvinaisemmaksi päivä päivältä. Minun oli hyvin vaikeata hankkia tämä kappale. Te ette uskoisi sanojani, jos minä kertoisin teille, mitä olen saanut maksaa siitä!"

Muutamia näistä harvinaisista linnuista hän oli itse ampunut, ja nuoruudessaan hän oli tehnyt retkiä vieraisiin maihin yksinomaan tätä tarkoitusta varten, mutta niiden suuri enemmistö hänen oli ollut pakko ostaa. Hänen kirjastossaan oli hylly hyllyn vieressä huolellisesti järjestettyjä teoksia tästä mieltäkiinnittävästä aineesta, ja hänen kokoelmansa harvinaisten, melkein sukupuuttoon hävinneiden lintujen munia kuului hienoimpiin, mitä "kolmessa kuningaskunnassa" oli. Yhtä munaa varsinkin hän ylpeänä osoitti viimeiseksi, mitä oli saatavissa sitä lajia. "Tämän haki minulle", hän saattoi kertoa, "vanha kelpo apurini Angus aivan linnun omasta pesästä. Siellä oli vain tämä ainoa muna. Tämä laji", hän lisäsi, hellästi pidellen tuota arkaa posliinimaista soikulaa ruskeassa, hienon mustan karvan peittämässä kädessään, "on nyt kuollut sukupuuttoon". Hän oli todellakin oikea lintujenlempijä, joka ankarasti tuomitsi kaupunkilaishölmöjä ja raakoja, sietämättömiä ihmisiä, jotka mitään kokoelmia omaamatta kevytmielisesti tuhosivat "kuningaskalastajia" tai muita harvinaisia lintuja pelkästä typeryydestä.

"Piiskaa niiden pitäisi saada", oli hänen tapana sanoa, sillä hänen mielestään mitään sellaista lintua ei pitänyt tappaa muuta kuin kokoelmia varten ja lukuunottamatta sellaisia poikkeuksellisia tapauksia kuin Dartford-kerttu oli — vieraissa maissa Brittein saarten kaukaisemmissa osissa. Mr Pendycen luonnetta ja koko näkökantaa kuvasi hyvästi se, että milloin joku harvinainen siivekäs vieras ilmestyi hänen omalle tilalleen, puhuttiin siitä kuin merkkitapauksesta, ja sitä pidettiin hengissä mitä suurimmalla huolella toivossa, että se pesisi ja siirtyisi perintönä maatilan mukana. Mutta jos taas tuli tunnetuksi, että se kuului mr Fullerille tai lordi Quarrymannille, joiden tilukset olivat Worsted Skeynesin naapureita, ja jos oli uhkaamassa vaara, että se palaisi sinne takaisin, niin se viipymättä ammuttiin ja täytettiin, jottei se joutuisi hukkaan jälkimaailmalta. Kohtaus toisen tilanomistajan kanssa, jolla oli sama harrastus, — ja sellaisia oli naapuristossa moniaita — saattoi hänet pois tasapainostaan viikoksi, aivan synkälle mielelle, ja heti hän kaksinkertaisti ponnistuksensa lisätäkseen jotain entistä harvinaisempaa omaan kokoelmaansa.

Metsästysvalmistukset hän suoritti hyvin järjestelmällisesti. Pieniä paperilappuja, joihin oli kirjoitettu ampujien nimet, pantiin hattuun ja otettiin sieltä yksitellen, ja sen hän aina teki itse. Talon oikean siiven takana hän tarkasti ajomiehet, jotka marssivat hänen ohitseen pihasta ulos, kullakin kädessään pitkä keppi, eikä mitään ilmettä kasvoissa. Viisi minuuttia ohjeita metsänvartijalle, ja sitten ampujat lähtivät, kantaen kukin aseitaan ja patruunia määrän, joka riittäisi ensi ajoon vanhan tavan mukaan.

Kostea välke oli ruohostossa, kun aurinko kuivatti runsasta kastetta; rastaat hyppelivät ja riensivät piiloon, varikset vaakkuivat vanhoissa jalavissa. Tien käänteessä tulivat metsästysvaunut, jotka oli rakennettu mr Pendycen omien ohjeiden mukaan, takkuisen hevosen vetäminä ja vanhan miehen ohjaamina; verkalleen ne matkasivat ensimmäiseen pysähdyspaikkaan.

George tuli hiljakseen jäljestä, kädet syvällä taskuissa; hän nautti täysin siemauksin päivän rauhaa, lintujen liverrystä, joka oli niin heleää ja lempeää, koko luonnon elämän yhteissoittoa. Hän tunsi näreikköjen tuoksahduksen, ja hän ajatteli:

"Mikä ihastuttava metsästyspäivä!"

Kartanonherra, jonka puku oli huolellisesti valittu, niin ettei minkään linnun pitänyt häntä erottaa, ja jolla oli nahkasäärykset ja monien pikku reikien tuulettama kangaskypärä hänen omaa malliaan, astui poikansa luo; ja lintukoira John, jolla oli melkein yhtä suuri halu koota lintuja kuin sen isännällä, saapui myös.

"Sinä olet laitimmainen, George", sanoi hän, "sinä saat oivan tilaisuuden ampua lennosta!"

George tunnusteli maata jalallaan, puhalsi tomupilkun pyssynsä piipusta, ja öljyn haju saattoi hänet mielihyvästä värisemään. Kaikki oli unohtunut, Helen Bellew'kin. Sitten rikkoi hiljaisuuden kaukainen meteli; fasaanikukko tuli matalalla lentäen ulos vihreästä, auringonloisteisesta näreiköstä, sen silkkinen höyhenpuku välkkyi päivänpaisteessa, kun se kiersi oikealle ja hävisi pensaikkoon. Muutamia kyyhkysiä lensi ohi korkealla ilmassa. Alkoi kuulua keppien koputusta puita vasten; sitten tuli fasaani, puuskaisesti suhisten, suoraan päin. George heitti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Lintu pysähtyi lennossaan, syöksähti eteenpäin ja putosi tömähtäen päistikkaa keskelle nurmikkoa. Auringonloisteessa makasi kuollut lintu, ja riemukas hymy väikkyi Georgen huulilla. Hän nautti elämästä.

Metsästysretkiensä aikana kartanonherralla oli tapana koota vaikutelmia sielunsa muistikirjaan. Hän pani erikoisesti merkille ne, jotka ampuivat harhaan tai vain vahingoittivat lintuja, tai laskivat niihin lyijyä niin, että niiden kauppa-arvo väheni, tai taittoivat jänikseltä yhden jalan kerrallaan, saaden sen huutamaan kuin kidutetun lapsen, mikä ei ole muutamille ihmisille mieleen; tai ne, jotka maineestaan arkoina väittivät omikseen elukoita, joita eivät olleet ampuneet, tai kuvittelivat seuraavassa ajossa saavansa suuren saaliin, tai liian usein pyyhkäisivät kuulillaan esiinpistävän naapurinsa silmiä tai ampuivat liian monta ajomiestä sääriin. Tällaisten asioiden vastapainoksi hän kuitenkin tietämättään asetti sellaiset kieltämättömät yhteiskunnalliset tosiseikat kuin olivat Winlow'n isän arvonimi, Sir James Maldenin metsästysmaat, joiden riista myös pian oli ammuttava; Thomas Brandwhiten asema rahamaailmassa, kenraali Pendycen läheinen sukulaisuus ja Englannin valtiokirkon merkitys. Vain Foxleigh'ta vastaan hän ei voinut panna mitään merkille. Tämä mies tuhosi kaiken, mikä oli hänen ulottuvillaan, erehtymättömän täsmällisesti, ja se oli kenties onneksi, sillä Foxleigh'lla oli yhtä vähän arvonimeä, metsästysmaita, yhteiskunnallista asemaa kuin univormua! Ja kartanonherra punnitsi vielä yhtä seikkaa erikseen — iloa tarjota heille kelpo urheilupäivän, sillä hänen sydämensä oli hyväntahtoinen.

Aurinko oli jo aivan laskenut kotimetsän taakse, kun ampujat seisoivat odottamassa päivän viimeistä ajoa. Laaksossa olevasta metsänvartijan mökistä, missä myöhäisiä purppurajuovia viipyi villin viinin ruskeassa verkossa, kohosi savuauerta, minkä tuulenhenkäys hajoitti. Ääniä ei kuulunut yhtään, vain tuota heikkoa hälyä — ihmisten, elukoiden ja lintujen etäistä huhuilua — joka ei koskaan tyyten kuole maalaisillassa. Korkealla metsän yläpuolella kaarteli vielä muutamia pelästyneitä kyyhkysiä, mitään muuta eloa ei ollut näkyvissä; mutta auringonsäde hiipi sivulta näreikköön ja valoi hehkullaan vääntyneet lehvät, kunnes koko metsä näytti värisevän kuin lumottuna. Tästä värisevästä metsästä oli haavoittunut jänis hiipinyt esiin ja laskeutui kuolemaan. Se makasi kyljellään mättäällä, takajalat se oli vetänyt alleen, sen etujalat olivat koholla kuin rukoilevan lapsen kädet. Se oli liikkumaton kuin kuollut, kaikki sen jäljelläoleva elämä oli keskittynyt sen mustiin, lempeihin silmiin. Vaikertamatta, napisematta, tiedottomana, lempeän silmäpoloisen harhaillessa, se palasi Maaemon helmaan. Sinne oli Foxleigh'kin kerran palaava, kysyen luonnolta, miksi se oli murhannut hänet.