Читать книгу Herraskartano - John Galsworthy - Страница 7

Sisällysluettelo

Kaikista niistä paikoista, missä taitavasti sekoittamalla ruoskaa ja kannuksia, kauroja ja whiskyä saadaan hevoset siirtämään jalka toisen eteen tarpeettoman nopeasti, jotta miehet helpommin voisivat vaihtaa pieniä metallinpalasia, Newmarketin kangas on "etevin, hauskin ja paras".

Tällä paikalla, joka tarjoaa niin hyvän tilaisuuden rahan liikehtimisen tutkimukseen — kilpa-ajourheilun salainen vaikutin on tarjota esimerkki ikiliikkujasta (ainoakaan vedonlyöjä kun ei ole tyytynyt pitämään tappioitaan tai voittojaan tapahtuneena tosiseikkana) — tällä paikalla on ilmanala, jolla on verraton kyky tuottaa brittiläistä temperamenttia.

Puuttumatta kohtuullista määrää tuota oleellista luonteen muovailijaa, itätuulta, sillä on samalla kaikkein paahtavin aurinko, koleimmat rajuilmat, vetisimmät sateet kaikista senkokoisista paikoista "kolmessa kuningaskunnassa". Se pyrkii — vieden siinä suhteessa voiton Lontoon kaupungistakin — synnyttämään ja kehittämään individualismia, tuota tavoiteltavaa "saakeli soikoon" mielialaa, mikä on jokaisen englantilaisen ylpeys ja varsinkin jokaisen maalaisherrasmiehen. Sanalla sanoen — sen itsetietoisen salamyhkäisyyden emona, mikä torjuu kaiken vieraan sekaantumisen ja oleellisena osana kuuluu tämän maan kristillisyyteen — Newmarketin kangas on ennen kaikkia muita maanomistajaluokkien huvittelupaikka.

Puoli tuntia ennen kuin Rutlandshire-ajon piti alkaa, seisoi kilpailuherroja parin kolmen hengen ryhmässä hevostarhassa kuvailemassa toisilleen erittäin varovaisesti niiden hevosten vahvoja puolia, joita vastaan he olivat panneet vetoa, ja niiden heikkoja puolia, joiden puolesta he olivat panneet, tai päinvastoin, kuvaten samalla harjoittajain ja jokkeyden viimeisiä riitaisuuksia. Kauimpana syrjässä George Pendyce, hänen harjoittajansa Blacksmith ja hänen jokkeynsa Swells puhelivat matalalla äänellä. Moni on hämmästynyt sitä tiukkaa salamyhkäisyyttä, mikä on tunnusmerkillistä kaikille, jotka ovat hevosten kanssa tekemisissä. Siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Hevonen kuuluu niihin jaloluontoisiin ja jollakin tavoin huolimattomiin eläimiin, jotka varmasti päästävät kaiken menemään piloille, ellei niihin tartuta tanakasti ensi hetkestä saakka. Oleellinen seikka on, että miehellä, joka on hevosten kanssa tekemisissä, on täydellisesti ilmeettömät kasvot, muussa tapauksessa eläin ei koskaan tiedä, mitä siltä tahdotaan. Minä enemmän siltä tahdotaan, sitä ilmeettömämpiä täytyy sen ystävien olla, muuten he saavat surkean tappion murehtiakseen.

Tästä syystä Georgen kasvot olivat vielä tavallistaan levollisemmat, hänen harjoittajansa ja jokkeynsa virkut, päättäväiset ja ilmeettömät. Pienikasvuisella Blacksmithillä oli kädessään lyhyt pykäläinen keppi, jolla hän vastoin tavallisuutta ei ropsinut sääryksiään. Hänen silmäluomensa riippuivat hänen terävien silmiensä yli, hänen ylähuulensa ulkoni alahuulen ohi, eikä hänen kasvoissaan ollut mitään karvoja. Jokkey Swellsin teräväpiirteiset kasvot, joissa oli esiinpistävät kulmakarvat ja melkein olemattomat posket, saivat Georgen riikinkukonsinisen kilpailulakin alla sen tummanruskean sävyn, mikä vanhoilla tavaroilla on.

"Ambler" oli ostettu hevossiittolasta, jotka omisti eversti Dorking, mies, joka periaatteesta ei antanut kaksivuotisten kilpailla, eikä se ollut kolmivuotiaanakaan juossut. Kun se parissa kotikilpailussa näytti osoittavan taipumuksia, sen annettiin ottaa osaa estejuoksuun Fanessa, mutta ilmeisesti se ei vielä ollut valmis ja vietiin syrjään yleisön nähtäviltä.

Kasvatustallissa oli alusta saakka tähdätty Rutlandshire-kilpailuihin, ja heti kun Goodwoodista oli päästy, annettiin tehtävä Barneyn huostaan, joka oli tunnettu kyvystään sopivimmalla hetkellä kiinnittää yleisön huomion määrättyyn hevoseen. Samoihin aikoihin kävi ilmi, että yleisö oli päättänyt kannattaa "Ambleria" ainakin seitsemällä yhtä vastaan. Ymmärtäväisesti pani Barney heti likoon tallirahaston, ja kun se oli tehty, havaitsi George, että hänellä oli mahdollisuus voittaa neljätuhatta puntaa tyhjää vastaan. Jos hän nyt olisi päättänyt panna vetoa tämän summan käypähintaan kahdeksan yhtä vastaan, niin hän luonnollisesti täydellä varmuudella olisi voittanut neljäsataa, eikä hevosen olisi tarvinnut koskaan kilpaillakaan. Mutta George, joka tosin olisi ollut mielissään sellaisesta summasta, ei ollut omansa moiseen. Se soti hänen periaatteitaan vastaan. Sitäpaitsi hän luotti hevoseensa ja oli kylliksi Totteridge rakastaakseen kilpailua sen itsensä takia. Jos hän kärsisi tappionkin, saisi hän nauttia siitä mielentyyneydestä, millä hän voisi tappion kantaa, ylemmyydentunnostaan muiden miesten rinnalla, jotka eivät olleet niin suuria harrastajia kuin hän itse.

"Tule katsomaan, kun hevosta satuloidaan", sanoi hän veljelleen

Geraldille.

Eräässä pitkän rivin pilttuista seisoi "Ambler" odottamassa viimeistelyä. Se oli tummanruskea hevonen, noin kuusitoista kämmenen mittaa korkea, sillä oli hyvänmuotoiset lavat, suorat sääret, pieni pää ja "rotanhäntä", kuten nimi kuuluu. Mutta huomattavin sen piirteistä oli kuitenkin silmä. Tuon suuren lempeän silmän syvyydessä oli melkein kaamea loiste, ja kun se käänsi sitä valkoisessa kehässään ja loi ympäröiviin oudon ymmärtäväisen katseen, niin he ymmärsivät, että se käsitti pohjaan saakka kaiken mitä sen ympärillä tapahtui. Se oli vasta kolmivuotias eikä ollut vielä ehtinyt siihen ikään, jolloin ihmiset sovittavat käytäntöön tiedon hedelmät, ja kuitenkin oli tuskin epäilystä siitä, ettei se vanhentuessaan ilmaisisi paheksuvansa sitä järjestelmää, millä miehet löivät rahaa sen kustannuksella. Ja tällä valkokehäisellä silmällään se katseli Georgea, ja vaiteliaasti katsoi George takaisin siihen, oudosti hämmästellen hevosen pitkää, tyyntä, rohkeaa silmäystä. Liian paljonhan riippui tästä sydämestä, joka sykki syvällä lämpöisen, tumman silkkisen karvan alla, hengestä, joka hehkui sen tyynestä rohkeasta silmästä, ja hän kääntyi pois.

"Satulaan, jokkeyt!"

Kovakatseisen, lakkipäisen, vaatteisiin verhotun kaksijalkaisen joukon läpi marssivat nämä nelijalkaiset ylväinä, silkkikarvaisessa alastomuudessaan loistaen ruskean eri vivahduksissa, kuin kulkien kohti kuolemaa — näky, joka oli kauneimpia maailmassa. Viimeinen niistä hävisi veräjästä ulos, joukko hajosi.

Alhaalla Tattersallin aidakkeen luona seisoi yksinään George. Hän oli tunkenut ruumiinsa sopukkaan, mistä hän pitkän kiikarinsa avulla saattoi tähytä loistavanväristä käännöspyörää kahden kilometrin pituisen kilparadan päässä. Tänä hänen tulevaisuudelleen niin merkityksellisenä hetkenä hän ei voinut sietää tovereittensa seuraa.

"Nyt ne lähtivät!"

Hän ei enää katsonut, nosti vain olkapäitään ja kangisti kyynärpäitään, niin ettei kenkään pystynyt tulkitsemaan hänen tunteitaan.

"Lemmitty on lyöty. Mikä on tuo sinisellä merkitty etunenässä?"

Kaukana yksinään radalla, kiitäen sitä pitkin kuin kotiin lentävä lintu, saapui "Ambler". Ja Georgen sydän hypähti kuin kala, joka kesäiltana hypähtää tummasta vedenkalvosta.

"Ne eivät tule saamaan kiinni sitä. Ambler voittaa helposti! Ambler!"

Vaiteliaana keskellä huutavaa joukkoa ajatteli George: "Minun hevoseni! minun hevoseni!" ja pelkkä mielenliikutus sai kyyneliä kokoontumaan hänen silmiinsä. Kokonaisen minuutin hän seisoi aivan hiljaa; sitten hän, vaistomaisesti kohentaen hattuaan ja kaulahuiviaan, lähti rauhallisesti vaeltamaan tarhaa kohti. Hän antoi harjoittajansa viedä Amblerin takaisin ja yhtyi häneen punnitushuoneessa.

Pieni jokkey istui satulaansa hoidellen välinpitämättömänä ja äreänä, odotellen sanoja: All right!

Blacksmith virkkoi rauhallisesti:

"Niin, herra, me selvisimme hyvin. Neljä hevosenmittaa. Minä olen sanonut Swellsille, että minun laskuuni hän ei enää ratsasta. Kokonainen kultakaivos on siinä heitetty hukkaan. Miksi ihmeessä hänen piti tuolla tavoin yksinään saapua perille? Nyt me emme pääse 'City'-kilpailuihin alle yhdeksän painon. Se voi saada miehen ihan itkemään!"

Ja katsahtaen harjoittajaansa George näki pikku miehen huulten värähtävän.

Hien peitossa, takajalat levällään seisoi Ambler tallissaan, kiukutellen tallirengin huolenpitoa; se lakkasi hetkeksi viskomasta päätään katsahtaakseen omistajaansa, ja taas kohtasi George tuon pitkän, ylvään, tyynen katseen. Hän laski hansikoidun kätensä hevosen vaahtopilkkuiselle kaulalle. Ambler keikautti päätään ja käänsi sen pois.

George meni ulkoilmaan ja suuntasi kulkunsa katsojalavalle. Hänen harjoittajansa sanat olivat vuodattaneet pisaran myrkkyä hänen maljaansa. "Kultakaivos heitetty hukkaan!"

Hän meni Swellsin luo. Hän oli lausumaisillaan sanat: "Mikä pani teidät komeilemaan tuolla tavoin?" Hän ei lausunut niitä, sillä sisässään hän tunsi, ettei hänen sopinut kysyä jokkeyltään, miks'ei hän ollut pidättänyt ja voittanut vain yhden pituuden verran. Mutta pikku jokkey ymmärsi heti.

"Mr Blacksmith on ollut kimpussani, herra. Uskokaa minua: se on omaa laatuaan, tuo hevonen. Minusta oli paras antaa sen juosta niinkuin sitä halutti. Muistakaa minun sanoneen: se tietää mitä se tahtoo. Ja kun ne ovat sellaisia, on paras antaa niiden olla rauhassa."

Ääni virkkoi hänen takanaan:

"Mainiota, George, onnittelen sinua! Itse minä kyllä en olisi sillä tavoin ratsastanut. Hänen olisi pitänyt sovitella etäisyyttä. Kylläpä on vauhtia siinä hevosessa! Mutta nykyään ei enää osata ratsastaa!"

Kartanonherra ja kenraali Pendyce seisoivat siinä, suorina ja hintelinä, yhdennäköisinä ja kuitenkin niin erinäköisinä, ja molempien silmät näyttivät sanovan:

"Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä; siitä ei voi olla eri käsityksiä; minä olen aivan samaa mieltä."

Heidän takanaan seisoi mrs Bellew. Hän ei voinut hillitä silmiään ripsiensä alla, ja niiden loisto ja väri vaihteli lakkaamatta. George asteli verkalleen hänen vieressään. Helenin olennossa oli voitonriemua ja hellyyttä, väri syveni hänen poskillaan, hänen vartalonsa notkui. He eivät katsoneet toisiinsa.

Hevostarhan aitausta vasten nojasi mies ratsastuspuvussa, hän oli hoikkavartaloinen, hänellä oli hevosmiehen suorakulmaiset korkeat olkapäät, ja hintelät, vähän käyrät sääret. Hänen kapeilla, ohuthuulisilla, kesakkoisilla kasvoillaan, lyhyeksileikattuine punaisine viiksineen ja hiuksineen, oli outo kalpeus. Hän seurasi Georgen ja tämän kumppanin hahmoja pienillä, tuikeilla, tummanruskeilla silmillään, joissa paholaiset näyttivät tanssivan. Joku löi häntä käsivarrelle.

"Hei Bellew! Onko sinulla ollut hyvä onni tänään?"

"Hitto vieköön, ei! Mennään ottamaan ryyppy."

Yhä katsomatta toisiinsa George ja mrs Bellew kävelivät veräjää kohti.

"Minä en välitä nähdä mitään enempää", virkkoi mrs Bellew. "Haluaisin lähteä pois samalla."