Читать книгу Herraskartano - John Galsworthy - Страница 6

Sisällysluettelo

Oli iltapäivä, teen ja päivällisen välinen hetki, jolloin herraskartanon henki, tietoisena omasta oivallisuudestaan, oli vaipunut puoleksi uneen.

Kylvettyään ja vaihdettuaan vaatteita George Pendyce meni vedonlyöntikirjoineen tupakkahuoneeseen. Lukemiselle omistetussa sopukassa, jota vedolta ja tunkeilulta suojasi korkea nahkaverho, hän istuutui nojatuoliin ja torkahti.

Istuessaan siinä jalat ristissä, leuka toiseen kämmeneen nojaten, pulska vartalo lepoon lauenneena, hän uhosi saippuan tuoksua, aivan kuin hänen sielustaan tässä sen täydellisessä levossa lähtisi sen luontainen tuoksu. Hänen mielessään, joka oli unimaailman rajalla, värehti haihtuvia mielteitä ritarillisuudesta ja korkeista päämääristä. Se on pitkän ulkoilmassa vietetyn päivän ja sen tuottaman ruumiillisen hyvinvoinnin tulos, sen turvallisuuden tunnon tulos, minkä vapaus kaikesta epämiellyttävästä ja vaaranalaisesta herättää. Hän heräsi puheääniin.

"George ei ole mikään huono ampuja!"

"Hän käyttäytyi aivan liian kömpelösti viime asemalla. Mrs Bellew oli hänen seurassaan. Linnut kiitivät hänen ylitseen kuin savu, eikä hän sipaissut höyhentäkään."

Se oli Winlow'n ääni. Hiljaisuus, sitten Thomas Brandwhiten:

"Oli hairahdus, että naiset tulivat mukaan. Minä itse en koskaan huoli heistä. Mitä te arvelette, Sir James?"

"Huono periaate — hyvin huono."

Naurua — Thomas Brandwhiten naurua, kuin miehen, joka ei ole koskaan täysin varma itsestään.

"Tuo Bellew on kumma haukka. Häntä nimitetään hurjapääksi täällä. Hän juo kuin kala ja ratsastaa kuin paholainen. Hänen vaimonsa rakasti kiivasta menoa, hänkin. Olen pannut merkille, että tuollainen pariskunta on jokaisessa metsästysseudussa. Oletteko koskaan nähnyt häntä? Hintelä, korkeaolkainen mies, jolla on valkea naama, pienet mustat silmät ja punaiset viikset."

"Hänen vaimonsahan on vielä nuori nainen?"

"Kolmekymmentä tai kolmekymmentä kaksi."

"Miks'eivät he tulleet toimeen keskenään?" Kuului tulitikun raapaisu.

"Vanha juttu padasta ja kattilasta."

"On helppo havaita, että miesten ihailu häntä miellyttää. Sellainen on aina tehnyt naisille pahoja kepposia!"

Winlow'n verkkaisa ääni taas:

"Heillä oli lapsi, luullakseni, mutta se kuoli. Ja sitten — siellä tapahtui jokin juttu, tiemmä; mutta ei siitä koskaan päästy oikein selville. Bellew joutui pois rykmentistään sen asian vuoksi. Hänen vaimonsa saa kaikenmoisia päähänpistoja, sanotaan, ettei hänelle ole mikään kylliksi kiihottavaa; tahtoo luistella ohuella jäällä, tahtoo jonkun miehen luistelevan perässään. Jos se miespoloinen painaa enemmän kuin hän, niin sinne hän jää."

"Tuo muistuttaa hänen isäänsä, Cheriton-vanhusta. Minä tunsin hänet klubissa — hän oli niitä vanhan ajan kartanonherroja — nai toisen vaimonsa kuusikymmenvuotiaana ja hautasi hänet kahdeksankymmenen vanhana. Vanhaksi 'Claret ja Piquet'ksi' [Claret = punaviini. Piquet = eräs korttipeli.] he nimittivät häntä. Hänellä oli enemmän aviottomia lapsia kuin kenelläkään muulla Devonshiressä. Näin hänen pelaavan kahden ja puolen tikkejä viikkoa ennen kuolemaansa. Se on veressä. Paljonko George painaa? — haha?"

"Ei se ole mikään naurun asia, Brandwhite. Meillä on aikaa yhteen peliin ennen päivällistä, jos teitä haluttaa, Winlow?"

Taaksepäin työnnettyjen tuolien ääni, askeleita, ovi sulkeutui. George oli yksin taas, punainen täplä kummallakin poskellaan. Nuo epämääräiset mielteet ritarillisuudesta ja korkeista päämääristä olivat haihtuneet, ja haihtunut hyvin ansaitun levon tunne. Hän nousi, astui esiin sopukastaan ja käveli edestakaisin tiikerintaljalla uunin edessä. Hän sytytti savukkeen, heitti sen pois ja sytytti toisen.

Luistelu ohuella jäällä! Se ei häntä pidättäisi! Heidän juorunsa ei häntä pidättäisi eikä heidän ivansa, ne vain yllyttäisivät häntä yhä kiihkeämmäksi.

Hän heitti pois toisenkin savukkeen. Hänen oli outoa mennä salonkiin tähän päivän aikaan, mutta hän meni kuitenkin.

Avaten rauhallisesti oven hän näki solakoiden öljylamppujen valaiseman pitkän miellyttävän huoneen ja mrs Bellew'n istuvan pianon ääressä laulamassa. Teeastiat olivat vielä pöydällä toisessa päässä, mutta jokainen oli lopettanut. Niin kaukana muista kuin mahdollista, akkunasopen suojassa, kenraali Pendyce ja Bee pelasivat sakkia. Huoneen keskustassa olevan lampun ympärille ryhmittyneinä lady Maiden, mrs Winlow ja mrs Brandwhite olivat kääntäneet kasvonsa pianoon päin, ja jonkinmoinen nurpeus tai hämmästys näkyi näillä kasvoilla, jonkinmoinen ajatuksen: "Meillä oli juuri mitä mieltäkiinnittävin puheenaine; meitä ei olisi pitänyt keskeyttää" ilme.

Uunin edessä seisoi, pitkät sääret hajallaan, Gerald Pendyce. Ja vähän erillään istui mrs Pendyce, tummat silmät laulajaan kiintyneinä ja koruompelus helmassaan, ja hänen hameensa liepeellä makasi Roy, vanha skyeterrieri.

"Jos oisin tiennyt, kun suutelin, että hetken vain lempiä voisin, niin kultalippaaseen sulkenut ma sydämeni ainiaks oisin. Ah murhetta — lempi on suloinen, kun ensi päivät vaihtuu, mut vanhana kohta jäähtyy se ja kasteen lailla haihtuu!"

Tämän laulun George kuuli väreilevän ja kuolevan kaunisäänisen, vähän epävireessä olevan pianon kielillä.

Hän tuijotti laulajaan, ja vaikka hän ei ollut soitannollinen, tuli hänen silmiinsä katse, jonka hän kiiruhti salaamaan.

Hiljainen sorina kuului huoneen keskustasta, ja uunin äärestä Gerald huudahti: "Kiitos, se oli erinomaista!"

Kenraali Pendycen ääni kuului akkunasopesta: "Sakki!"

Mrs Pendyce tarttui koruompelukseensa, jolle oli tipahtanut kyynel, ja virkkoi hiljaa:

"Kiitos, rakkaani; se oli ihastuttava."

Mrs Bellew poistui pianon luota ja istuutui hänen viereensä. George siirtyi akkunan soppeen. Hän ei ymmärtänyt sakkipelistä mitään, eipä hän edes voinut sietää sitä, mutta täältä hän huomiota herättämättä saattoi katsella mrs Bellew'ta.

Ilma oli unettava ja hyvänhajuinen; setripölkky oli juuri pantu tuleen; hänen äitinsä ja mrs Bellew'n äänet, jotka puhelivat jotain, mitä George ei saattanut kuulla, lady Maldenin, mrs Brandwhiten ja Geraldin äänet, jotka käsittelivät joitakin naapureita, mrs Winlow'n ääni, joka milloin myönsi, milloin kielsi, kaikki tämä sulautui miellyttäväksi unettavaksi sorinaksi, jonka tuolloin tällöin katkaisi kenraali Pendycen ääni, kun hän uhkasi "sakkia!" Been virkkaessa siihen: "Oh, setä!"

George tunsi vimmastuvansa. Miksi piti näillä kaikilla olla niin mukava ja miellyttävä olo, sill'aikaa kuin sammumaton tuli hehkui hänessä itsessään. Ja hän kiinnitti synkän katseensa naiseen, joka tällä tavoin tanssitti häntä pillinsä mukaan.

Hän teki tökerön liikkeen ja töyttäsi sakkipöytää. Kenraali sanoi hänen takanaan: "Katso eteesi, George! Mitä nyt!" George meni äitinsä luo.

"Saanko katsoa tuota, äiti?"

Mrs Pendyce nojautui taapäin tuolissaan ja ojensi käsityönsä hymyillen miellyttävän yllätyksen vaikutuksesta.

"Rakas poikaseni, siitä sinä et ymmärrä mitään. Se tulee uuden pukuni rintamukseen."

George tarttui käsityöhön. Hän ei sitä ymmärtänyt, mutta sitä kääntäessään ja kiertäessään hän saattoi hengittää rakastamansa naisen lämpöä. Kumartuessaan ompeluksen yli hän kosketti mrs Bellew'n olkapäätä; se ei vetäytynyt pois, vaan heikko painahdus näytti vastaavan hänen omaansa. Äidin ääni palautti hänet:

"Oh, neulani, rakas! Sinä olet kovin kiltti, mutta kenties — —"

George antoi ompeluksen takaisin. Mrs Pendyce otti sen kiitollisin katsein. Tämä oli ensi kerta, jolloin poika oli osoittanut jotakin harrastusta hänen työhönsä.

Mrs Bellew oli tarttunut palmunlehtiviuhkaan verhotakseen kasvojaan tulelta. Hän lausui verkkaan:

"Jos me voitamme huomenna, niin minä kirjailen teille jotakin, George."

"Entä jos menetämme?"

Mrs Bellew kohotti katseensa, ja vaistomaisesti George liikahti niin, ettei hänen äitinsä voinut nähdä sen katseen loihtuvoimaa häneen.

"Jos me menetämme", virkkoi mrs Bellew, "niin minä vajoan maan sisään.

Meidän täytyy voittaa, George."

George naurahti vaivautuneesti ja silmäsi nopeasti äitiinsä. Mrs Pendyce oli alkanut vetää neulaansa edestakaisin hieman hämmästynyt ilme kasvoillaan.

"Se jää aivan kaikumaan korviin, tuo laulamasi pikku laulu, rakas ystävä", virkkoi hän.

Mrs Bellew vastasi: "Sanat ovat niin tosia, eikö totta?"

George tunsi hänen katseensa kasvoillaan ja koetti vastata siihen omallaan, mutta nämä puoleksi hymyilevät, puoleksi uhkaavat silmät tuntuivat kiertävän ja kääntävän häntä kuin hänen kätensä äsken olivat kiertäneet ja kääntäneet äidin koruompelusta. Taaskin tuo puoleksi hämmästynyt ilme häivähti mrs Pendycen kasvoilla.

Äkkiä kuului kenraali Pendycen ääni hyvin voimakkaana:

"Mattiko? Joutavia, Bee, joutavia! Mitäs hittoa, niinhän se on!"

Tätä purkausta seurasi äänten sorina huoneen keskustasta, ja takan ääreen astuen Gerald heitti toisen setripölkyn tuleen. Savu pöllähti sisään.

Mrs Pendyce nojautui taapäin tuolissaan, hymyillen ja rypistäen hienoa ohutta nenäänsä.

"Viehättävää!" hän sanoi, mutta hänen katseensa viipyi pojan kasvoilla ja siinä näkyi epämääräinen levottomuus yhä.