Читать книгу Perhe Giljellä: Kuvaus neljänneltä vuosikymmeneltä - Jonas Lie - Страница 4

Sisällysluettelo

Oli kirkas, kylmä iltapäivä ylhäällä vuoristossa. Ilma oli pakkasesta sinervä, vaan paikottain se hienosti rusotti yläpuolella suippusia huippuja, rotkoja ja kukkuloita, jotka kuni jakso jättiläiskinoksia harju harjun vieressä haamottivat taivaan rannalla korkeutta kohti. Alapuolella vuorenseinät ja kaltevat mäet sulkivat kylän valkoiseen kehään, yhä ahtaampaan ja ahtaampaan, yhä pienempään ja pienempään.

Lumi oli tullut myöhään sinä vuonna, mutta nyt, joulukuun saapuessa, oli sitä sen sijaan niin paksulta hongilla ja kuusilla, että alas se taivutti niin hyvin havut kuin oksat. Koivikot seisoivat lumessa vyötärykseen asti; kylän pienet liuskakivikattoiset talonryhmät makasivat puoleksi haudattuina ja kantoivat raskasta lumikerrosta katoillaan. Syvään muokatut kujat johtivat korkeiden lumiäyrästen välitse pihoihin, ja siellä täällä pistivät näkyviin muutamat aidanseipäät tai portinpielukset, ikäänkuin hukkuneitten veneitten mastot.

Lumirekeä oli hiljattain ajettu postitiellä, ja komppaniapäällikön katolla luotiin suuria lumikasoja ja jäitä alas sen huippuiselta tiilikatolta, jonka räystäiden yli ne vaarallisen näköisinä riippuilivat.

Päällikön talo oli muuten huomattavampia kylässä. Se oli maalaamaton ja säännönmukaisesti rakennettu, niinkuin enimmät sitä laatua taloja olivat vielä miehen-ikä takaperin.

Lumella peittyneen puutarhan-aidan yläpuolella näkyi hangella kelkan-jälkiä ja suksenlatuja melkein ikkunan tasalle asti, ja siinä tuprutteli pohjaistuuli hienoa lunta auringonpaisteessa.

Tuo sama kylmä, ilkeä pohjaisvihuri se oli, joka jok'ikinen kerta, kun porstuan ovi avattiin, saattoi kyökin ovenkin aukenemaan, ja jos ei sitä heti suljettu, kävi samalla tavalla jollekin ovelle yläkerrassa — ja silloin kapteeni punaisena ja kiivaana syöksemään konttoristaan alas ja kuulustelemaan ja pitämään käräjiä koko talossa siitä, kuka ovesta tuli ensiksi ja kuka viimeksi. Hän ei milloinkaan voinut käsittää, miks'eivät he saattaneet pitää ovea kiini, vaikka asia kuitenkin oli selvimpiä maailmassa, — että lukko oli vanha ja rappeutunut, ja että kapteeni ei malttanut uutta teettää.

Alhaalla kamarissa istui kapteenin rouva tuolilla sohvan ja uunin välissä neulomassa, vanha, ruskea arkihame yllään. Korkea ja jäykkä vartalo hänellä oli, kasvot olivat syväpiirteiset ja laihat, kuivettuneet; erittäin huolellisesti näytti hänen katseensa tässä hetkessä, sillä se oli kiintynyt mutkikkaasen stuudioon — mahdollisuuteen saada asetetuksi uutta, kestävää paikkaa Jörgenin housunjäännöksiin; ne olivatkin aina hajallaan, melkein toivottomuuteen asti!

Hän oli anastanut aikaa itselleen ainoastaan siksi hetkeksi, kun Jäger oli konttorissaan ja lapset kävivät alhaalla postipaikalla; sillä talossa hän astuskeli päivät pitkät kuin hevonen savimyllyllä.

Se perlemolla ja useilla kalliilla puulajeilla koristettu mahogninen neulontapöytä, joka oli avattuna hänen edessään, mahtoi olla joku perheen perintökaluja; se muistutti vanhan-aikuisena ja viertyneenä vähä hänestä itsestään eikä ainakaan sopinut yhteen sen korkeaselkäisen nahkanojatuolin kanssa, jossa hän istui, enempää kuin pitkän, vihreällä saralla päällystetyn sohvankaan kanssa, joka seisoi kuin yksinäinen, autio maa ja ikäänkuin ikävöiden katseli ruskeaa kapeaa pöytää, joka oli yhtä yksinäisenä ja hylättynä ja seisoi siivet lerpallaan molempain ikkunain välissä.

Se ruskea kirstu, joka peräseinällä seisoskeli neljällä suoralla jalallaan, ja jolle oli ladottu riitta paperia, kirjoja, lakkia ja ylinnä kiikari, oli vanha piano; tämän rouva suurella vaivalla oli saanut kuletetuksi vuoristoon kotinsa jäännöksistä, ja sillä luultavasti oli lasten kanssa harjoitellut samoja kappaleita, jotka itse oli oppinut.

Tässä suuressa arkihuoneessa oli ainoastaan paljaat hirsiseinät ja maalaamaton hiekoitettu lattia; ikkunat olivat pienet ja niiden edessä riippuivat lyhyet, keskestä ylös kiinnitetyt uutimet; huonekaluja oli ylen harvassa, oli varmaankin puoli peninkulmaa tuolista tuoliin. Yleensä oli sisustus maalaisten tapaan, — siihen laihin, kuin virkamiehille vuoristossa oli mahdollista vielä neljännellä kymmenluvulla. Keskellä sisäseinää, suuren valkoisen palomuurin edessä, rehenteli eräs noita vanhan-aikuisia uunia, Näs'in rautatehtaan leima otsassa, ja sepä vasta nakerteli halkoja oikein jättiläisen tavalla. Lämmitystä tarvittiinkin paljo tähän huoneesen, ja eihän päällikön metsistä puita puuttunut.

Rouva oli vihdoinkin hylännyt kaikki hienommat keinot asettamalla mahtavan, kaikkea peittävän paikan housuihin ja neuloi nyt ahkerasti. Ilta-aurinko lähetti viimeisiä vaaleita säteitään ikkunanpielelle, ja oli niin hiljaista, että hänen liikkeensä neuloessa melkein kuuluivat, ja lankarullasta, joka lattiaan putosi, kuului ikäänkuin kaiku.

Äkisti kavahti hän suoraksi kuin sotilas komentosanan kuultuaan ja tuli tarkkaavaksi. Hän kuuli miehensä kiivaan ja raskaan astunnan ylhäältä portailta.

Olikohan porstuan ovi jälleen auki?

Kapteeni Jäger, punanen, pyöreä ja lihava mies, puettuna kuluneesen univormuun, astui läähöttäen sisälle, märkä hanhensulka vielä suussa; hän meni suorastaan ikkunan luo.

Rouva neuloi vaan nopeammin, hän tahtoi käyttää aikaa ja samalla viisaasti varustautua sitä vastaan, mikä tuleva oli.

Kapteeni hengitti jäätyneelle ikkunaruudulle, suurentaakseen sen läpinäkyvää osaa.

"Saatpa nähdä, että jotain tulee postista! Lapset juoksevat aivan kilvassa tuolla tiellä, — Jörgen yksin jää jälkeen kelkkoinensa."

Neula poukkoili yhä kiireemmin.

"Katsopas vaan, miten he juoksevat! … Thinka ja Thea. — Mutta Inger-Johanna! tule tänne, Äiti! ja katso miten hän juosta tepsuttaa… Eikö se ole kuin tanssia? Hän tahtoo nyt olla ensimäinen, joka ehtisi sisälle, ja hän tuleekin ensiksi, sen lupaan sulle! Se ei ole valhetta, kun sanon sinulle, että se tytön tepsikäs on kaunis, Äiti! — sen huomaavat kaikki… He-hei, tule vaan katsomaan, miten hän ponnistelee Thinkan edelle… No, tule nyt siitä, Äiti!"

Mutta "Äiti" ei hievahtanut paikaltaan. Neula poukkoili oikein suonenvedontapaisella vauhdilla. Kapteenin rouva neuloi kilpaa tapahtuman kanssa; oli kuitenkin hiukkasen toivoa saada viimeinen osa tilkusta neulotuksi ennenkuin he tulisivat, ja hetikohta katosi aurinkokin vuoren taakse; lyhyt oli se päivä, joka heille vuoristossa suotiin! Ulkoportaita juostiin ylös parilla kolmella hyppäyksellä ja ovi lensi auki.

Aivan oikein — Inger-Johanna! Hän syöksi sisään, nuttu auki ja lumessa. Hatunnauhan oli hän auaissut jo portaissa, niin että tuuhea, musta tukka lensi hiuskin haiskin lämpimille kasvoille. Kukkaiset villalapasensa heitti hän läähöttäen tuolille nurkkaan. Hän seisoi hetkisen ennenkuin taisi saada sanaakaan suustaan, pyyhki hiukset hatun alle ja huudahti:

"Asemalla on kirje, jossa pyydetään hevosia kapteeni Rönnov'ille ja luutnantti Meinille! Siinä kirjoitetaan, että hevosen tulee olla heitä vastassa täällä meillä kello kuusi huomen aamulla. He tulevat tänne!"

"Rönnov … Äiti!" mölisi kapteeni hämmästyneenä; Rönnov oli hänen nuoruuden tovereitansa.

Nyt syöksivät myöskin toiset sisään.

Rouvan laihat, syväpiirteiset kasvot, joilla hiukset kiiltävinä, mustina laineina otsalle valuivat, saivat huolellisen, levottoman näön… Pitikö nyt ryhtyä vasikanpaistiin, joka oli säästetty rovastia varten, vai kelpaisiko porsas? — Jälkimäinen oli ostettu Pohjois-kylästä ja oli hirveästi laiha!…

"Vai niin, vai niin, — saatpa nähdä, että he tahtovat häntä Tukholmaan!" puhui kapteeni tuumaavaisena naputellen ikkunanpieltä, — "ehkä ajutantiksi… Ei, sitä miestä ei jätetä läntispuolelle, ei jätetä…

"Tiedätkös, sitä olen tuumannut aina siitä asti, jolloin prinssi niin lyöttäysi häneen siellä maatilalla… Minä sanoinkin sen hänelle: 'nuo sinun seikkailusi, Rönnov, ne sinulle vielä onnea tuottavat; — mutta varo kenraalia, hän tuntee Ullan!'"

"Mitä vielä, se asia haihtuu kuin tuhka tuuleen", sanoi hän. "Ja siltähän näyttää … nuorimpana kapteenina!"

"Prinssi!"… Rouva oli töin tuskin saanut housut valmiiksi ja nousi äkkiä istuviltaan. Hänen maksanruskeat, hieman vääränenäiset, laihat kasvonsa näyttivät päättömiltä, — hän ymmärsi, että vasikanpaisti oli tällä kertaa laitettava.

"Inger-Johanna! katso että isä ottaa pyhätakin päälleen", virkkoi hän kiireesti ja pujahti kyökkiin. —

— Ison tuvan uuni oli pian täyteen ladottuna ja hehkuvan kuumana. Sitä ei ollut käytetty sen jälkeen, kun sitä keväällä puhdistettiin ja voideltiin, ja nyt se niin kärysi, että täytyi avata ovet ja ikkunat, jos kohta ulkona olikin seitsemäntoista asteen pakkanen.

"Iso-Olarengillä" oli paljo vaivaa kantaa monta erityistä pnusylystä kyökkiin ja sen jälkeen portailla puhdistaa kapteenin pölyistä univormua lumisella harjalla; — ei saanut näyttää siltä kuin kapteeni olisi varta vasten laitellut itseään.

Vierashuone laitettiin järjestykseen ja tehtiin sijat; uuniin pantiin valkea, niin että siinä paukkui ja räiskyi, ja kärpäsetkin äkkiä heräsivät ja alkoivat surista katossa. Jörgenin tukkaa silitettiin veteen kastetulla kammalla ja pienet tytöt saivat muuttaa esiliinoja voidakseen tulla alas vieraita tervehtimään.

Sekä ylä- että alakerrasta tähystettiin ulos niin kauan kuin hämärältä saatettiin, sill'aikaa kuin Iso-Ola tupsulakissaan pihalla loi tietä portilta portaiden kohdalle.

Ja nyt, kun oli pimeä, kuuntelivat lapset sykkivin sydämin jokaista vähintäkin ääntä, mikä tieltä päin tuli. Kaikki heidän ajatuksensa hehkuivat halusta tuntea tuota vierasta, kaukaista maailmaa, josta niin harvoin joku heidän luonaan kävi, vaan josta he kuulivat niin paljo, mikä kajahteli suurenmoiselta ja seikkailuntapaiselta.

Tuolla kuuluu kulkuset!

Vaan ei, Thinka aivan erehtyi!…

Se luultiin jo varmaksi, kun Inger-Johanna, joka seisoi pimeässä raollaan olevan ikkunan luona, virkkoi:

"Mutta tuolla he tulevatkin!"

Aivan oikein! He saattoivat kuulla aisakellon kilahdusta vähä väliin, aina sen mukaan kuinka hevonenkin rekeä tempoeli, ponnistellessaan umpitietä Giljen mäillä.

Porstuan ovi avattiin, ja Ison-Olan käskettiin seisoa portailla tallilyhty kädessä, valmiina ottamaan heitä vastaan.

Hiukkasen odotusta vielä, ja aisakello helisi selvästi aivan likeltä, puuliiterin takaa … nyt he jo kuulivat pakkasen valittavan anturan alla.

Kapteeni asetti kynttilän porstuaan, jonka lattialle oli ripoiteltu katajia, sillä se oli vasta pesty ja märkä. Hän meni ulos portaille, sill'aikaa kun lapset kurkistelivat kyökin ovesta pää toisen vieressä ja estivät Vahtia, joka heidän takanaan murisi ja vinkui, ryntäämästä pihalle haukkumaan.

"Hyvää iltaa, Rönnov!… Hyvää iltaa, herra luutnantti! — Tervetultuanne Giljelle!" raikkui kapteenin voimallinen, riemastunut ääni, kun reki tulla sutkahutti pihaan portaitten eteen. "Olette ajaneet kelpo kyytiä, näen minä!"

"Pakkanen on, Peter.. Kirottu pakkanen!" kuului nyt se pitkä turkkiniekka sanovan, joka ohjakset heitti kädestään ja jotenkin kankeana nousi reestä, hevosen hikisenä pudistellen, niin että kello helisi aisassa. "Luulenpa, että olemme läpijäätyneet. Ja tuo hiiri, joka meillä oli hevosena, ei tahtonut juostakaan… Koira se taisikin olla, jonka he panivat kaivamaan meille tietä kinosten läpi! — Terveeksi, Peter! Hyvä on päästä taloosi… Mitä kuuluu?" puhui hän ylhäällä portailla, pudistaen kapteenin kättä.

"Ota sisälle pullokotelo, luutnantti!"

Molempain herrain riisuessa turkit ja päällyssaappaat yltään ja Ison-Olan kantaessa matkakapineet vierashuoneesen, levisi salista n.k. kuningassuitsutuksesta suloinen tuoksu, joka heti herätti kapteeni Rönnov'in ritarillisia taipumuksia, saattaen häntä muistamaan talon emäntää, jota hän jälleennäkemisen ilossa entisen kumppaninsa tähden oli ollut unohtamaisillaan. Hänen kookas, mahtava olentonsa pysähtyi ovessa ja hän korjasi kaulanauhaansa:

"Olenko sen näköinen, Peter, että voin esiintyä rouvasi nähtäväksi?"

Hän pyyhkäsi kädellään mustaa, kiharaa tukkaansa.

"Tietysti, tietysti, kylliksi kaunis… Penteleen pulskea mies! —

Astukaa sisään, herrani!"

"Kapteeni Rönnov ja luutnantti Mein, Äiti!" esitteli kapteeni, avatessaan ovea.

Rouva kohosi tuolilta pöydän ääressä, jossa hän nyt istui kutoen hienon valkoista sukkaa. Hän tervehti niin ystävällisesti kuin jäykkä olentonsa salli kapteeni Rönnovia sekä hieman katseillaan tutkistellen nuorta luutnanttia.

Lääninkuvernöörin sisar se oli, jota kapteeni Rönnov nain huoli kumarrella … vanhaa suurta sukua!

Rouva katosi, hetken kuluttua, talouden toimiin "toimittamaan jotain illalliseksi."

Kapteeni Rönnov hieroili pakkasessa jähmettyneitä käsiään, pyörähteli kerran kaksi ympäri yhdellä jalalla, asettui sitten selkä muuria vastaan:

"Tiedä se, me olemme läpijäätyneitä, Peter … mutta — oo luutnantti! hae sisään pullokotelo!"

Kun luutnantti Mein palasi, otti Rönnov häneltä erään komealla etiketillä varustetun pullon ja heilutti sitä kapteenia kohden:

"Näetkö tuota, Peter Jäger! Katso sitä tarkoin, ja anna kumppanin

hyvyyden liikuttaa mieltäsi… Parasta aarakkia Atschinasta Etu-,

Taka-, Länsi- … tai Itäintiasta! Minä lahjoitan sen täten sinulle.

Sulattakoon se sydämesi, Peter Jäger!"

"Kuumaa vettä ja sokeria, Äiti!" huusi kapteeni kyökkiin, "niin saamme pian nähdä oletko sinä vaan tahtonut vetää nokasta meitä yksinkertaisia maalaisia juttuinesi! Ja sitte korttipöytä esiin siksi kun saamme illallista!

"Prr … rr … potz blitz! mitä ainetta sinulla on tupakkalaatikossasi, Jäger?" kysäsi Rönnov, joka pani piippuunsa salin toisessa päässä. "Nuuskaa luullakseni! Haista, luutnantti! — se mahtanee olla jotain saksankatajaa lastenkamarista!"

"Tidemanin kolmeakruunua, ukkoseni! Me täällä vuoristossa emme kärsi teidän lehtitupakkaanne ja Virgiiniaanne", kuului Jäger sanovan, joka avasi ja järjesteli pelipöytää. "Ota tinakannen alta, sieltä löydät leikattua lehtitupakkaa, Bremeninlehtiä, niin mustia ja öljysiä, jonlaisina sinä niistä pidät. Täällä on pukki ainoa, jolle me senlaatuista voimme tarita, — ja sitte ne, jotka tulevat vuoren juurelta; siellä tarvitaan väkevää tupakkaa, jolla voi kuivata itsensä sateitten jälkeen."

Ovi aukeni, ja talon pikkutytöt sekä heidän pieni veljensä astuivat sisään kantaen taritinta lasineen ja höyryävää vesikannua, jonka työn he näkyivät jakaneen keskenään samanlaisten sääntöjen mukaan, kuin juhlakulun osan-ottajat herttua Marlboroughin ruumissaatossa, jossa, kuten tunnettu, neljäs ei kantanut niin mitään.

Pitkä, vaaleaverinen Kathinka astui etunenässä ja kantoi taritinta ja laseja helisivine lusikkoineen. Hän harjoitti taidetepposta niiata ja tervehtiä samalla kuin kantoi taritinta, ja lensi tulipunaiseksi, kun yritti käydä hullusti ja luutnantin täytyi kiiruhtaa avuksi.

Tämän huomio kiintyi heti lähinnä vanhimpaan tytöistä, jolla oli niin tumma katse ja niin pitkät silmäripset; hän kantoi lautasella vesikannua ja ihan kantapäillä seurasi häntä nuorin tyttö, Thea, kantaen sokerirasiaa.

"No mutta, rakas Peter Jäger!" virkahti Rönnov, hämmästyksellä katsellen ystävänsä lähes täysikasvaneita tyttäriä, "milloin olet tullut kaikkien näiden omistajaksi? Kirjoitit kerran muutamista pikkutytöistä … ja poikasesta, joka oli kastettava."

Samassa astuskeli Jörgen varsin reippaasti poikki lattian ja kumarsi parhaimman taitonsa mukaan, pyyhkäisten karheaa, keltaista tukkaansa, ikäänkuin lakkia pois silmiltään.

"Mikä on nimesi?"

"Jörgen Winnecken von Zittow Jäger."

"Se oli vaikeaa! Sinä olet kaiketi aika vuorelaisveitikka, vai mitä?

Saas nähdä, voitko kohota niin korkealle kuin nimesi!"

"En, mutta niin korkealle kuin minun haluni," vastasi Jörgen; hän astui muutaman askeleen lattialla ja teki sukkelan pyöräyksen.

"Reipas miehen alku, tuo Jörgen!" — ja siten oli Jörgen esitellyt itsensä, hän astui syrjään, pois huomattavista. Vaan herrojen sekoitellessa aarakkipunssiansa pöydän ympärillä, tarkasteli Jörgen koko ajan luutnanttia. Nuo mustat, huulien yläpuolella tasaiseksi leikatut viikset näyttivät hänestä ikäänkuin kuolaimilta, joita vielä ei ollut saatu tarpeeksi suuhun sisälle.

"Oo, kuulepas tyttöni!" sanoi Rönnov kääntyen yhteen tytöistä, joka seisoi häntä likinnä, hänen sekoitellessa sokeria höyryävään lasiin, "mikä on sinun nimesi?"…

"Inger-Johanna!"

"No, kuuleppas sinä" … hän puhui katsahtamatta juuri muuta kuin tytön käsivartta, josta hän pyyntöään tehdessä piti kiini. "No, kuule, pieni Inger-Johanna! Rintataskussa minun turkissani tuolla porstuassa on kaksi sitruunaa, — luultavasti niitä ei kasva täällä vuoristossa, Peter! — kaksi sitruunaa"…

"Ei, ei! Suvaitkaa minun mennä!" ja luutnantti lensi kohteliaasti porstuaan.

Kapteeni Rönnov katsoi hämmästyneenä ylös. Tuo musta, laiha tyttö seisoi aivan pieneksi tulleessa hameessaan hänen vieressään kynttilän valossa, ja hänen mustat, pitkät palmikkonsa, jotka tätä tilaisuutta varten olivat lujasti ja kankeaksi letitetyt, riippuivat paksuina alas. Kaula pisti hienomuotoisena ja häikäisevän valkeana esiin matalaksi leikatusta sinisestä arkipuvusta ja pää oli ylpeästi pystyssä, hieman kenossa kuin joutsenen.

Kapteeni tuossa paikassa ymmärsi, miksi luutnantti oli niin vikkelä.

"Tuhat tulimmaista, Peter!" virkkoi hän.

"Kuulitko sitä, Äiti!" röhki kapteeni mielihyvällä.

"Täällä talonpoikain keskellä eivät lapset valitettavasti sievempiä tapoja opi kuin niitä, joita näkevät piioilla!" rouva huokasi… "Elä seiso kumarassa, Thinka, — seiso suorana!"

Thinka ojensi pitkää, äkkiä kasvanutta vartaloaan ja koetteli hymyillä. Hänellä oli eräs vaikea tehtävä: — salata laastaria leuan toisella puolen, sillä hän oli toissapäivänä pudonnut kyökin kellarinluukusta alas.

Pian istuivat nämät kolme herraa mukavasti korttiensa ääressä polttaen kukin piippuansa ja kullakin oli edessään lämmintä aarakkipunssia lasillinen. Kaksi kotona tehtyä talikynttilää seisoi korkeissa messinkijaloissa pelipöydällä ja kaksi samanlaista kahvipöydällä; ne valaisivat juuri niin paljo, että saattoi nähdä almanakan, joka riippui purjelangassa naulasta peilin alasyrjässä, sekä rouvan korkeasta vartalosta ja kasvoista osan, kun hän istui raitasessa nutussaan kutomassa sukkaa.

"Kolme tikkiä, niin totta kuin tässä istun… Kolme tikkiä! — ja noilla korteilla!" virkkoi kapteeni Rönnov, kiivaasti pelaten.

"Kiitos … kii — kiitos!" sanoi hän samassa kääntyen Inger-Johannaan, joka toi hänelle sytytetyn sikarin hänen sammuneen piippunsa sijaan. "Kii-kiitos!" sanoi hän ja veteli savua, vaan kiinnittäen tutkistelevan silmäilynsä jälleen tyttöön. Tämän kasvonjuonteet olivat niin eloisat; nuo suuret, mustat silmät liikkuivat edestakaisin silmäripsien alla, kuni tummat pisarat, hänen siinä seisoessaan kortteja seuraamassa.

"Mikä olikaan taas nimesi? kysyi kapteeni hajamielisenä.

"Inger-Johanna!" toisti tyttö hieman veitikkamaisesti, vaan ei katsonut häneen.

"Tosiaan, tosiaan!"

"Vai niin, minunko on vuoroni!… Teidän tyttärenne tekee minut pyöräpäiseksi, rouva! Minua haluttaa ottaa hänet mukaani Kristiaaniaan kuvernöörin rouvan luo ja näytellä häntä siellä. Meitä tulisi ääretöin onni seuraamaan, siitä olen varma.

"… No, vihdoinkin, oikein osattu! — Lyö ulos!"

Käsi isänsä tuolinselkäladalla tuijotteli Inger-Johanna lakkaamatta kortteihin; mutta hänen kasvoillaan oli tavallista heleämpi puna.

Rönnovin katse mittaili häntä sivultapäin.

"Jumalallinen näky… Jumalallinen näky!" puhkesi kapteeni jälleen sanoiksi ja löi yhteen ne kortit, jotka hän vasta oli järjestänyt, viskaten ne pöytään.

"Tarkoitan tietysti sitä kuinka luutnantti pataknihtiään kohtelee…

Ymmärrättehän, rouva!" nyykäytti hän päätään ja silmää rouvalle iskien.

"Tuhattulimmaista, Peter. Sepä oli oiva kortti lopettamaan!"

"Tässä saat nähdä, mitä minä tarkoitan," jatkoi hän…

"Valtti, valtti, valtti, valtti!"

Hän löi kiivaasti neljä ristiä peräkkäin pöydälle odottamatta, että lyötäisiin päälle.

Rouvan kasvot olivat aivan yksitotiset, jos kohta hän kuulikin sisimmät ajatuksensa niin vapaasti toistettavan; hän sanoi jotenkin välinpitämättömästi:

"On jo aika teidän sanoa hyvää yötä, lapset. Maatapanon-aika on jo ohitsekin. Sanokaa sievästi hyvää yötä herroille!"

Tämä käsky lensi kuni pilvi heidän kasvojensa yli; mutta muuta neuvoa ei tietysti ollut, kuin kiltisti totella, ja he kävelivät ympäri pöydän, niiasivat ja ottivat kapteenia ja luutnanttia kädestä.

Viimeinen, jonka Jörgen huomasi, oli luutnantti joka kääntyi, kurotti kaulansa ja aukoi suutansa aivan kuin "Pikku musta", kun he menivät pois tallista.

Rouva ojensi itsensä suoraksi kutimensa ääressä.

"Te ennen aikaan joskus kävitte kuvernööri veljeni luona, kapteeni Rönnov!" ryhtyi rouva puheesen. "Ne ovat lapsettomia ihmisiä, voivat olla vieraanvaraisia. Te luultavasti käytte vielä heidän luonansa, vai miten?"

"Josko käyn, rouva? Sen laiminlyöminen olisi rikosta! — Kaiketi olette aikoneet lähettää jonkun tyttäristänne sinne? Kuvernöörin rouva on niitä ihmisiä, joilla on taito johtaa nuorta neitoa maailmaan, ja teidän Inger-Johannanne!"…

Rouva vastasi hitaasti ja painolla; tahtomattansakin kuului hiukkasen katkeruutta hänen puheestaan.

"Se olisi liian odottamatoin onni; — vaan suurempi kuin mitä me kaukaiset maalaiset voisimme odottaa korkealta, ylhäiseltä kälyltämme. Pienet olot muodostavat pieniä ihmisiä, suuremmat muodostaisivat heitä toisin… Veljeni on tehnyt hänet onnelliseksi vaimoksi!"

"Kuulkaapa! tahdotteko, että vanha ystävänne vähä puhun pienen, viehättävän Inkerin puolesta?" virkkoi kapteeni Rönnov.

"Arvatakseni äiti tulee sinua kiittämään! Eikö niin, Gitta? — niin on sinulla naula, johon ripustaa edes yksi heistä… Muuten ei Inger-Johanna lienekään kumpaseltakaan meistä kauneuttaan perinyt. Äiti!" mutisi kapteeni, koettaen karttaa rouvansa ynseää katsetta; "mutta hyvää rotua hän on sekä isän että äidin puolelta. Hänen ison-äitinsä äidin naitti Tanskan kuningatar Norjaan, koska hän oli liian kaunis hänen hovissaan… Se oli sinun iso-äitisi — neiti von…"

"Mutta, hyvä Jäger!" rukoili rouva.

"Mitä vielä, Äiti! monen talven lumi on niille asioille satanut!"

Kun peli jälleen oli käynnissä, meni rouva kutimineen pöydän ääreen, niisti ensin toisen kynttilöistä, sitte toisen, kumartui miehensä puoleen ja kuiskasi jotain.

Kapteeni katsoi ylös jotenkin hämmästyneenä.

"Tietysti, Äiti! Tietysti! — — — Minun kameelini sinun dromedaaristasi, sanoi Per Vagensten, kun hän vaihtoi vanhan koninsa toisen miehen puhdasrotuiseen hevoseen… Jos sinä tuot aarakkisi Hollandista ja Taka-indiasta, niin esitän minä sen sijaan viiniä suorastaan Ranskasta, — puhdasta Bordeaux-viiniä, jota on laskettu suorastaan tynnyristä! Niitä pulloja oli täsmälleen kaksi tusinaa, joita kuvernööri meille lähetti sinä syksynä, jolloin Jörgen kastettiin…

"Kaksi ylimäistä vasemmalla puolella, Äiti! parasta lienee, että otat Maritin mukaasi sekä lyhdyn … sitte voit kertoa, Rönnov, kuvernöörin rouvalle, että joimme hänen maljansa täällä ylhäällä lumikinosten välissä."

"Niin, hän on hyvin myötätuntoinen senlaiselle, Peter!"

— Rouva palasi saliin hetken kuluttua ja kantoi käsivarrellaan paksua, kahdeksanniitistä pöytäliinaa. Häntä seurasi palvelustyttö, jonka piti auttaa rouvaa nostamaan ruokapöytää seinältä keskelle lattiaa.

Tätä piti katettaman ja pelipöytä oli siirrettävä porstuan kautta isoon edustupaan, joka jo oli ehtinyt lämmitä…

"Etkö voi odottaa, äiti, siksi kun tämä peli loppuu?"

Äiti ei vastannut; vaan jokainen tunsi rasitusta hänen vaitiolostaan.

Tämä koski hänen kunniaansa, vasikanpaistia.

Ja he pelasivat vaieten eteenpäin, ikäänkuin rajulla höyryvoimalla.

Vihdoinkin virkkoi kapteeni, kun äiti yhä seisoi liikkumatta pöytäliina kädessä keskellä lattiaa:

"No, no, täytyyhän meidän tästä sitten siirtyä, Rönnov!" — — —

Makuukamarissa yläkerrassa pamppaili monta kiihkeätä sydäntä.

Jörgenin nukuttua, mielessään kuva luutnantista, joka aukasi suutaan ikäänkuin Pikku-Musta, kun se tuli ulos tallin ovesta, ja kun Torbjörg oli sammuttanut kynttilän, — hiipivät sisaret isolle, kylmälle, mustalle vintille. Siellä seisoivat he kurottautuen yli käsipuitten ja tähystelivät alhaalla olevia turkkeja ja vöitä, jotka riippuivat lautaseinällä, ja ruoskaa ja miekkoja ja pullokoteloa, joita kaikkia tallinlyhty porstuan pöydällä himmeästi valaisi.

Paistinkäry nousi vintille, ja se tuntui niin maukkaalta ja lämpimältä; ja sitte vieraat menivät kukin punssilasi kädessään porstuan kautta edustupaan. He kuulivat miten pöytää katettiin ja saattoivat sittemmin huomata, miten helistettiin laseja, naurettiin ja puhuttiin kovalla äänellä.

Jok'ainoa alhaalta kuuluva ääni selitettiin, joka sananpätkästä heidän janoava mielikuvituksensa jotakin sepitti…

He seisoivat siellä pakkasessa, kunnes hampaat järisi ja tärisi ja joka jäsen vapisi, niin että piti viimeinkin lähteä sänkyyn vähä taas lämpiämään…

He kuulivat, että tuolit ryskyen siirtyivät, kun vihdoin noustiin pöydästä, ja heidän piti taas mennä vintille, Thinkan ja Inger-Johannan, — Thea jo nukkui. Auttihan hiukkasen, kun he panivat jalkansa käsipuitten alimman riu'un alle tai jos he kyykkyivät alas ja istuivat jaloilleen.

Thinka kesti, koska Inger-Johannakin kesti; vaan viimein ei se hänelle kuitenkaan enää käynyt päinsä, hänen jalkansa olivat jo aivan tunnottomia. Ja nyt Inger-Johanna yksin riippui käsipuilla…

Omituinen, painava, yhteenjäätynyt punssi- ja tupakkahaju kohosi pakkasessa ylös portaita, ja joka kerta kun ovi avattiin ja näkyi tuo himmeä savunsekainen valo eduskuvasta, saattoi hän kuulla upseerein nimiä, naurun-hohotuksia, rajusti väitettyjä vakuutuksia, vannomisia kaikenlaisten mahdollisten ja mahdottomain, luonnollisten ja yliluonnollisten voimien kautta, ja niiden välillä remahti isän iloinen ääni, — kaikki tämä vaan katkaistiin pieniksi pätkiksi, sillä porstuan ovi heti avattua jälleen suljettiin…

Kun Inger-Johanna jälleen makasi sängyssä, muisteli hän, miten kapteeni Rönnov kaksi kertaa oli kysynyt hänen nimeään, ja sitte, miten hän pelipöydän ääressä oli sanonut: "minun tekisi mieleni ottaa hänet mukaani kuvernöörin luo, meitä tulisi ääretöin onni seuraamaan!"

Ja sitte virkkoi hän tämän vähän ajan perästä: "minä tarkoitan tietysti miten luutnantti pataknihtejään kohtelee", jota he eivät luulleet hänen muka ymmärtävän!…

Tuuli koveni: se tuiverteli ympäri talon nurkkia ja vinkui ja pauhasi suuressa savutorvessa vintillä .. . ja Inger-Johanna kuuli vielä puoli-unissaan kapteeni Rönnovin sanovan: "Valtti! Valtti! Valtti! Valtti!"

* * * * *

Rouva taas käyskenteli talossa seuraavana aamuna avainrenkainensa kuten tavallista, vaan ei hän kuitenkaan ollut silmiänsä yöllä ummistanut.

Hän oli tullut vanhaksi ennen aikojaan, kuten niin monet muut emännät siihen aikaan, — vanhaksi siitä, että sai kokea halveksimista ja naurua, ettei saanut rahoja riittämään, että sai alati koukistua ja köyristyä, että aina piti näyttää siltä kuin ei hän olisi ollut mitään, ja kuitenkin hän oli kaikki kaikissa, — ainoa huolta pitävä ajatus talossa.

Mutta — "eläähän sitä miten hyvänsä lastensa tähden!" —

Se oli rouvan paras helpoituksen huokaus. Ja se aika ei ollut vielä tullut, jolloin äitien kesken syntyi kysymys siitä, eikö myöskin olisi velvollisuuksia oman persoonallisen elämänsä suhteen.

Vaan lapsilla oli lupapäivä, ja heti aamiaisen jälkeen syöksivät he edustupaan. Siellä seisoi pelipöytä seinälle siirrettynä ja sen päällä olivat kortit huiskin haiskin heitettyinä eräälle paperille, jolle pelatessa oli laskuja tehty. Sitä oli viimeiksi kääritty kokoon ja toisesta päästä poltettu kuin sikaria; ja sen vieressä ajelehti kolme puhdistamatonta piippua. Toista ikkunaa pidettiin vielä auki, huolimatta siitä, että tuuli sitä renkutteli.

Tässä huoneessa oli jotain omituista, — joku kaikkiin esineisin tarttunut haju, joka … ei ollut juuri hyvä, ei, … vaan siinä oli kuitenkin jotain merkillistä, — jotain, joka muistutti päättyneestä juhlallisuudesta!…

Ikkunan ulkopuolella seisoi Iso-Ola, nojaten lapioonsa, jolla oli lunta luomassa, ja kuunteli Maritin kertomusta siitä, miten kapteeni aamulla oli jättänyt juomarahaksi kiiltävän puolentaalarin vieraskamarin pöydälle ja luutnantti oli pistänyt kaksi kahdentoista killingin kappaletta kynttilärautain alle, ja mitenkä rouva sitte aamulla oli ne piikojen välille jakanut.

"Luutnantti se kehtasi olla niin kitsas", tuumasi Marit.

"Etkö tiedä, sinä tyttö, että luutnanttia haukutaan, jos hän antaa yhtä paljon kuin hänen kapteeninsa!" tokasi Iso-Ola Maritin jälkeen, kun tämä kiiruhti aitan-avain kädessä ja jauhovakkanen kainalossa kyökin ovelle.

Kapteenin makuuhuoneesta röhisi hänen kuorsaamisensa koko aamupuolen. Vieraat eivät olleet panneet siis levolle ensinkään ja olivat kuuden aikaan aamulla, jolloin kyytihevonen saapui pihaan, lähteneet matkaan, — ensin nautittuaan myöskin toisen pullon Rönnovin intialaista aarakkia, ja kun ryypyllä, siansyltyllä ja vasikanpaistin lopuilla varustettu aamiainen oli heitä taaskin vahvistanut päivän matkaa varten. —

Mutta lupapäivää piti käyttää hyväkseen! sisaret kolisivat suksineen porstuassa, ja Jörgen harjoitteli sellaista vaarallista tepposta, että lasketteli alas portaita.

Pian he olivatkin pitkän, jyrkän mäen päällä navetan taustalla, — porkka vaakasuorana kumpasessakin kädessä tasapainoa kannattamassa ja nauha takana niskassa. Poukkopaikassa ei Inger-Johanna voinutkaan ylläpitää tasapainoa ja oli — ei, hän jäikin seisomaan!

Tuo tuli siitä, että hän vilkasi makuukamarin ikkunaan, nähdäkseen, josko isä häntä katselisi.

Tämä siellä käyskenteli ja puki päälleen. — Äiti oli vihdoinkin puolenpäivän aikana uskaltanut häntä herättää.