Читать книгу Perhe Giljellä: Kuvaus neljänneltä vuosikymmeneltä - Jonas Lie - Страница 5

Sisällysluettelo

Aaton aattona odotettiin Isoa-Olaa Pikku-Mustan ja tavarakuorman kanssa Kristianiasta, josta tämä kaksi kertaa vuodessa — juhannukseksi ja jouluksi, — oli hakemassa talon tarpeita.

Tänään oli jo yhdeksäs päivä menemässä; mutta tänlaisella kelillä, kun tie joka askeleelta upotti, ei voinut tulosta mitään varmuudella päättää.

Lasten ja vahdin rynnätessä alas liukasta, lumisohjuista mäkeä, saapui kuorma iltapäivällä; ja rasittavimmassa paikassakin, juuri törmän keskellä, hirnui Pikku-Musta ilosta, nähdessään tutut paikat ja ikävöidessään pääsemistä talliin, Ruskean viereen. Se oli täydesti hyvillään matkan jälkeen ja ponnisteli aivan vaahdossa päästäkseen ylös Giljen mäkeä.

Marit kokki ja Torbjörg seisoivat kyökin kuistissa; talon kolme tyttöstä oli täydessä toimessa hevosen ja kuorman ympärillä ja kapteeni tuli itse alas portaita.

"No, Iso-Ola! kuinka Pikku-Musta on jaksanut? Märkänä se on ja uuvuksissa, näen minä! Saitko univormuuni nappia?… Vai niin! — No, ethän tupakkaa unohtanut? Ja kello sitte, — taisivatko sitä korjata? — Onko sinulla luettelo tallella?… No, — vie nyt Musta talliin, sen täytyy saada erityinen kappa kauroja tänään. Mitä, mitä sinulla siinä on?"

Iso-Ola oli paitsi luetteloa vetänyt povi-taskustaan paperiin käärityn kirjeen — sinisestä postipaperista, sievä punanen sinetti päällä, kapteeni tarkasti sitä hämmästyneenä hetkisen. Siinä oli kuvernöörin rouvan päällekirjoitus, ja lakassa oli hänen nimimerkkinsä. Kapteeni kiiruhti sanaakaan sanomatta sisälle rouvansa luo.

Kaupungista tullut kuorma — tuo suuri puolenvuoden tapahtuma — sai koko talon huomion puoleensa. Sen sisältö huvitti kaikkia, ei ainoastaan lapsia. Ja kun Iso-Ola illalla istui kyökissä, jossa häntä tervetuliaisiksi kestittiin, ja kertoili käynnistään kaupungissa ja Mustasta ja mitä kummia he olivat kokeneet tässä ja tuossa mäessä, — ja kuorma painoi tällä kertaa ainakin puoli leiviskää enemmän kuin viime kerralla — niin ympäröi jotain loiston tapaista häntä ja samoin Mustaa myös!

Eräänä iltana oli Musta itse löytänyt oikealle tielle, ja kerran, kun Ola oli unohtaa suolasäkin kestikievariin, ei Musta tahtonut hievahtaa paikalta mihinkään, potki vaan ja lykkäsi takaperin, kun hän löi sitä ruoskalla, kunnes tyttö tuli portaille ja huusi, että säkki oli unohtunut, — sitte vasta mentiin!

Kapteeni oli mennyt sisälle ja käveli edestakaisin, kuvernöörin rouvan sininen postipaperikirje kädessä. Hän katseli hirmustuneena äitiin, joka näkyi huolivan enempi kuormasta kuin hänen esityksistään. Tämä oli vaan hiljaisena sanonut, että hän tahtoisi puhua tuosta kaikesta vasta illalla.

"Tuosta kaikesta! — tuosta kaikesta, äiti! että Inger-Johannaa on

kutsuttu sinne talveksi … ja siitä saamme olla kiitolliset

Rönnoville. Siihen ei tarvittane pitkiä tuumia! Päivän selvä asia!

Mitä? Mitä?" jömisi kapteeni kärsimättömänä. — "Eikö se ole selvää?…

Vai onko sinulla senkin asian suhteen jokin mutka mielessäsi?"

"Ei, … ei, rakas Jäger!"

"No, jos niin on, ei sinun pitäisi viivytellä kuorman tyhjentämistä noilla raskasmielisillä huokauksilla ja salaisilla viittauksillasi, jotka aina ovat tekemäisillään minut hulluksi. Tiedät, että vihaan senlaista! — Minä aina puhun asiat suoraan ja kurjastelematta!"

"Minä ajattelin vaan sinun univormuasi, ja onko räätäli lähettänyt kotiin siitä jääneet vertatilkut."

"Olet oikeassa, olet oikeassa, Gitta!" Ja hän pujahti tulen kiivaudella ovesta ulos.

Kyökissä auaistiin ja suljettiin kääreitä vanhan monta vaihetta kokeneen kaapin edessä, jonne järjesteltiin rusinat, luumut, mantelit, erilaatuiset sokerit ja kaneelit kukin paikalleen. Tuon tuostakin luumu, pari rusinaa, kolme mantelia lankesi lasten osaksi; — ja ei voi kieltää, että tämä joulukuorman tyhjentäminen tuntui joulun aaton-aatolta!

Kapteeni seisoi siinä ensin kiihkeänä etsimässä muste-astiaa, tupakkikääreitä ja väkeviä juomia, joita piti säilyttää kellarissa; — ne piti ensin saada ylös ja kaikki muut kapineet syrjään! Ja sen jälkeen lensi hän siellä edestakaisin musteesen kastettu hanhenkynä kädessä, verratakseen monioita laskuja yhteiseen suureen laskuun, jonka rouva oli kiinniitänyt kaapin ovelle.

"Äiti! — voitko käsittää tänlaista petosta?" huudahti hän rynnättyään laskun luo, joka kuitenkin hetken perästä huomattiin aivan oikeaksi, ja niin hän meni pyyhkien kynää punasen ruskeaan arkitakkiinsa.

Hänen kuumaverinen, lujaääninen, vähä hajamielinen luonteensa joutui aina vimmastuneeksi, nähdessään jonkun laskun; se vaikutti häneen samalla tavoin kuin punanen verka härkään, ja nyt, kun kaikki puolen vuoden laskut lentivät yht'aikaa hänen päällensä, hän sekä puski että puhkui. Tämä oli vanhastaan tuttu asia hänen rouvalleen, joka oli saanut erinomaisen taidon pidellä härkää sarvista.

Nuo tappiot, joita hän siis ei kärsinyt, saattoivat kuitenkin yhä kamalamman raju-ilman lähestymään, Äkkiä temmaten oven auki ryntäsi hän sisään.

"Seitsemänkymmentä neljä speciota, seitsemäntoista killinkiä!… Seitsemänkymmentäneljä — speciota seitsemäntoista — killinkiä! — siitä voi melkein tulla hulluksi. — Ja sitte vielä olet tilannut sokolaatia … sokolaatia!" huusi hän, ääni kimeänä sulasta kiukusta.

"Hi, hi, hi, hi, onko meillä varoja senlaisiin?"

"Ja sitte vielä — mantelisaipuaa vierashuoneesen!" Tämä sanottiin jo matalalla, syvällä baasi-äänellä, — "en voi ymmärtää, miten senlainen hanke on voinut edes mieleesi juolahtaakaan!"

"Rakas mieheni! sehän on annettu meille kaupanpäälliseksi, etkö näe, ett'ei sitä ole merkitty laskuun!"

"Kaupanpäälliseksikö? … vai niin kaupanpäälliseksi… No niin, siitä vaan näet, kuinka he kiskovat! Seitsemänkymmentä neljä speciota ja seitsemäntoista killinkiä — se on kammoksuttavaa, suorastaan kammostuttavaa! Mistä minä voin semmoiset rahat toimittaa"…

"Mutta sinähän jo olet ne toimittanut, Jäger!. .. Muista, että väki kuulee!" kuiskusi rouva äkkiä; tämä hiljainen rukous tarkoitti sitä, että kapteeni jättäisi jonkun osan vihansa vuodatuksesta myöhemmäksi, kun he olisivat kahden kesken.

Nämä kapteenin useat rajut päänhuumaukset kaupungin laskujen johdosta olivat talolle tässä joulun edellä kuni puhdistava, jos kohta peloittavakin ukon-ilma. Alakuloisina ja ikävissään hiipivät lapset puuskausten aikana suojaan äidin luo, joka sai rajuilmasta enite kärsiä; mutta kun kapteenin askeleet jälleen kuuluivat ylhäältä konttorista, silloin jatkoivat he taas yhtä innokkaina ja uteliaina työtänsä, tirkistellen pusseihin ja puristaen niitä, jos ehkä löytyisi joku vahingossa jäänyt rusina tai korintti, kooten purjelanganpätkiä ja auttaen äitiä puntaria katsomaan ja saipuatankoa palasiksi leikkaamaan.

Näiden kiusausten aikana oli rouvan pitkä vartalo lakkaamatta kuin luokka vaivaloisesti kumartuneena tavaralaatikkojen yli, jotka olivat kyökin lattialle nostetut. Saviruukuista heinillä täytetyistä juurikopeista, pusseista ja äärettömästä joukosta harmaita paperikääreitä, joiden ympäri oli sidottu purjelankaa, katosi vähitellen niiden sisältö määrättyihin säilytyspaikkoihin, kunnes vehnäjauhosäkkikin, jonka Iso-Ola kantoi sisälle, tyhjennettiin jauholaatikkoon ruokakamarissa.

Kun kaappi sitte vihdoinkin lukittiin, seisoi kapteeni kyökissä jo kahdenkymmenennen kerran. Hänen katseensa oli nyt kuin miehen, jonka un annettu kylliksi kauan odottaa ja vaivaantua ja hän naputti sormellaan rouvan olkapäälle harvakseen nuhdellen:

"Minun todellakin kummastuttaa, Gitta, ett'et sinä enemmän välitä siitä kirjeestä, jonka me tänään saimme".

"Minun on ollut vaikea ehtiä ajatella muuta kuin sinun suuttumuksiasi laskuista, Jäger! Nyt voisit sinä mielestäni tänä iltana vähä maistella sitä ranskanviinaa, jota saimme, jos se on kylläksi hyvää joulupunssiksi… Konjakki on niin kallista!"

"No, miksei!… Niin, niin, — laita vaan pian illallista!"

Kauraryynipuuroa tuotiin lautasissa sisälle ja sinistä maitoa kylmissä kupeissa; ne seisoivat pitkin pöytäliinaa kuin autiot saaret eivätkä olleet omiansa lyhentämään aikaa illallispöydässä.

Kun tarpeellinen määrä tätä oli nielaistu, ja lapset olivat lähetetyt vintille, istui kapteeni kyllä hauskasti ja mukavasti pöydän ääressä, — tupakki ja maistintoti ranskanviinistä edessään, jota paraikaa kyökissä valmistettiin joulupunssiksi; sieltä kuului myös vohvelirautain ritinää.

"Tee kyllin väkevää, äiti! — kyllin väkevää vaan, — niin voit panna huonompaa sokeria"…

"No niin!" sanoi hän, maistellessaan rouvan tuomasta kauhasta, "sitä voit hyvillä mielin tarita voudille!"

"Nyt tuo Marit kuumia vohvelia! — Niin, meidänhän piti puhua kuvernöörin rouvan kirjeestä…

"Ymmärräthän sinä, Jäger, ett'emme voi lähettää lasta sinne, jos hänellä ei ole sopivia vaatteita varustettuna; hänellä pitäisi olla musta silkkipuku rippikoulua varten, kaupunginkengät, hattu ja monta muuta."

"Musta silkkipuku ripp —"

"Niin, ja pari muuta hametta, joita meidän pitäisi tilata

Kristianiasta; — meillä ei ole varoja kaikkiin."

Kapteeni Jäger alkoi kävellä edestakaisin.

"Vai niin! — niin, niin!… Jos se on heidän tarkoituksensa, niin — arvelen, että kauniisti kiitämme pyynnöstä."

"Niin, senpä minä kyllä arvasin, Jäger! Sinä kyllä tahdot hedelmää, mutta uhrata sen edestä työtä siihen olet kyllä hidas!"

"Uhrata työtäkö? Uhrata kaikki rahani tarkoittanet!"

"Tarkoitan, että nyt voisit luopua noista kuudesta sadasta taalarista, jotka sait minun kanssani. Olen kyllä tarkoin ajatellut ja laskenut sitä. Inger-Johanna yksistään tulee meille tänä vuonna maksamaan yli sata taalaria … ja kun Thinka lähetetään Rysylkeen, ei kaksikaan sataa riitä."

"Yli kaksisataa taalaria! — Oletko hullu? Oletko hullu … suorastaan hullu? Luulen, että joku kaira päässäsi on kallellaan." Hän käväsi äkkiä poikki lattian.

"Kernaammin viskattakoon sitte tämä kirje heti paikalla uuniin!"

"Niin, niin! tiedäthän, että minun mielestäni kaikki on ymmärtäväistä mitä sinä teet, Jäger!"

Kapteeni pysähtyi suu ammollaan, pitäen kirjettä kädessään.

"… Ja se, että Inger-Johanna tulisi turvatuksi, ehk'ei olekaan niin tähellistä… Kuvernöörin rouva on tosiaan lähintä sukua. Eipä olisi mahdotonta tytön päästä perilliseksikään… Ei vainkaan, tee miten tahdot ja parhaaksi näet, Jäger! Sinä kyllä tämän asian ymmärrät paremmin kuin minä … ja — jos sinä tuon edesvastauksen niskoillesi otat" … rouva huokasi.

Kapteeni rypisti kirjeen kokoon, heitti rouvaan senlaisen silmäyksen kuin loukattu jalopeura ja seisoi hetken aikaa lattiaan tuijottaen. Äkkiä viskasi hän kirjeen pöytään ja huuti:

"Menköön hän kaupunkiin! — mutta sotakustannukset … sotakustannukset, äiti! niin olen palveluksessani oppinut, ne täytyy vihollisen maksaa. Ja kuvernöörin rouva pitäköön tietysti siellä huolta hänen vaatteuksestaan."

"Kuvernöörin rouva ei saa maksaa mitään, Jäger, — ei niin rahtuakaan! ennenkuin hän on päättänyt pidättääkö tytön luonansa. Me emme saa näyttää halullisilta tytöstämme pääsemään, vaan hänen pitää olla halukas saamaan Inger-Johanna; — ja pyytäköön hän meitä ensin kerran ja kaksi, ymmärräthän"…

* * * * *

Talvi tuli ulkona yhä kovemmaksi, mutta sitä ei tänä vuonna juuri paljo huomattu. Kahta lasta piti varustettaman vaatteilla! Kangaspuut helskyivät, rukki surisi ja kerinlehdet kalskuivat takkavalkean kanssa kilpaa noina lyhyinä päivinä ja pitkinä iltoina. Äiti itse kehräsi kaiket hienot kuteet arkivaatteita varten. Siellä kudottiin, ommeltiin ja neulottiin sukkaa, jopa kirjaeltiin hienoa täysiliinaa, — "kumpaisellekin kaksitoista kappaletta kutakin." Ja koulutunteina kilvoitteli kapteeni yhtä ahkerasti ranskalaisen kieli-opin pänttäämisessä heidän päähänsä.

Tuo kuiva, jäinen pakkanen, joka paukkui talon nurkissa ja kiinitti kuuraa joka rakoon, kylmyys, joka nylki kädestä nahan kun tuli kinttaitta kosketelleeksi porstuanavaimeen, — joka saattoi lapset valittelemaan kun heillä ulkoa tullessa oli kädet kontassa ja nenä valkoisena ja joka jääti juomaveden korvoihin ja sankoihin, — sehän oli vaan tavallista vuoristossa! Sutten yksitoikkoinen, surkea ulina, niiden pitkäveteinen nälän-ulvonta kuului jäältä yöt ja päivät Giljen mäillä.

Ajotie kannatti näillä vesillä kauan. Siinä sitä piisasi vielä kevätsulankin aikana; tosin oli se kulunut, vaarallinen ja kuultavan sininen ruskeine likaraitoineen pitkin pituuttaan.

Mutta, kun se sitte hajosi, ja jää suli auringonpaisteessa, levisi Giljen jyrkällä töyrällä, komppanianpäällikön talon takana valkenemaan pantuja kankaita, niin kiiltävän valkoisia, että näytti siltä, kuin lumi olisi unohtanut tästä paikasta menojaan mennä.