Читать книгу Perhe Giljellä: Kuvaus neljänneltä vuosikymmeneltä - Jonas Lie - Страница 6

Sisällysluettelo

Oli kesäsydän. Vuoristo oli hämäränä kuumuudesta, kaikki kukkulat olivat kuni savun sisässä.

Komppanianpäällikön talossa kävivät tytöt avojaloin, lyhyt hame ja väljä mekko yllä. Aurinko paahtoi, niin että pihka tahmeisena ja kirkkaana tiprueli hirsistä vasta rakennetussa sikoläätissä, jonka ovella Marit seisoi sioille antamassa juomista. Kaivon luona oli rivi hiekalla pestyjä piimä-astioita kallellaan kuivamassa, jonkun varpusen tai västäräkin hypätessä kaivon ympäri tai seisoessa kumarrellen sen reunalla, ja liiteristä kuuluessa puunhakkuuta iltapäivän hiljaisuudessa. Porstuan ovi oli auki ja sen varjossa makasi Vahti, leukojaan levitellen. Kapteeni oli nauttinut päivällis-untansa ja seisoi pellolla katsomassa miten Iso-Ola hevosilla kynti vanhaa kesantoa, joka nyt oli raivattava pelloksi.

Puutarhassa surisivat mehiläiset. Melkein samalla yksitoikkoisella äänellä sopersivat Thinka ja Inger-Johanna huvihuoneessa katekismoaan ja sen selityksiä, kun he siellä istuivat käsikynkässä ja pää päätä vastaan kumartuneina noiden haljenneiden sinisten kansien ja tahraisten lehtien yli, 84:ltä aina 87:lle sivulle asti heidän tuli oppia illalliseksi; sormia pitivät he korvissa, ett'eivät häiritsisi toisiaan.

Viereisen puutarhan-aidan kohdalle lankesi varjo; mutta he eivät mitään nähneet eivätkä kuulleet, tuo pitkä raamatunlause ulottui aina toiselle sivulle asti.

Sitte sukkelasti yskäistiin puheen aluksi: "Uskallankohan keskeyttää nuoria neitosia maallisella asialla?"

He katsoivat molemmat yhtaikaa ylös. Humalisto huvihuoneen seinustalla ei ollut vielä kokonaan kierrellyt purjelankoja myöten ylös.

Aidan yli kurottautui nuori mies — hän oli ehkä seisonut siinä kauankin! — melkein reunaton lakki tuuhean ruskean tukan päällä; kasvot olivat päivettyneet ja pöhössä. Ne olivat äärettömän kavalat nuo silmät, jotka sieltä heitä tuijottivat!…

Enempää ei kumpikaan nähnyt; sillä kuten yhteisestä suostumuksesta lähtivät he tätä ilmestystä pakoon ja juoksivat portista ulos, jättäen kirjat jälkeensä, ja ylös portaita äidin luo, joka seisoi kyökissä laittamassa illallista:

"Tuossa seisoi, — tuolla oli … ulkona puutarhan-aidassa… Ei se ollut ensinkään senlainen, joka käy pyytelemään, tai jokin senkaltainen!"…

"Kuulusta sinä, Jörgen, mitä hänellä on sanottavaa!" sanoi äiti, joka helposti käsitti aseman, "tuota tietä — auki porstuan-ovi! Ole ikäänkuin tulevinasi sattumalta sinne".

Molemmat tytöt riensivät edustupaan kurkistaaksensa ikkunasta, uutimen raosta.

Ja vieras tuli isoja portaita kohti Jörgenin kanssa, joka äkkiä erosi hänestä ja meni kyökkiin.

Arkihuoneen ovella seisoi Thea voileipä kädessä, rinkutteli ovea raolleen ja taas kiini ja katseli vierasta; hän ei ollut tietänytkään koko asiasta.

"Onko isäsi kotona?"

"On kyllä, mutta sinun pitää mennä sisälle kyökin ovesta, kuulethan! … ja odota siksi, kun on syöty illallinen; isä ei mene sitä ennen konttoriinsa." Thea luuli häntä joksikin työn hakijaksi.

"Mutta minä en tahdokaan konttoriin, näetkös".

Nyt tuli äiti itse; hän oli toki muuttanut hät'hätää siistin hameen päällensä, vaikka se olikin vähä vinossa.

"Vieras näen minä, joka varmaankin on kävellyt pitkältä tänään…

Tehkää hyvin, tulkaa sisälle!"

Hänen hymynsä oli ystävällinen, vaan silmät sitä vastoin ankarat kuin upseerilla tarkastusta tehdessä. Ja tarkastettavana oli tässä tilaisuudessa reikiä ja paksulla rihmalla tehtyjä parsimisia ja suuri määrä revittyjä aukkoja, eikä ollut siis helppo päästä luulemasta häntä joksikin epäiltäväksi, kuleksivaksi henkilöksi, etenkin kun hän sisään astuessa huomautti:

"Minä tulen niinkuin mustalainen vuorilta, rouvaseni! Täytyy pyytää anteeksi että tänlaisena tulen luoksenne"…

Rouvan tarkasteleva katse oli ottanut kaikki huomioonsa. Valkoinen raita otsassa auringon paahtaman päivetyksen yläpuolella sekä koko hänen tapansa käyttäytyä saattoi rouvan varovaiseksi.

"Ettekö tahdo istua, kyllä Jäger tulee pian" … rouva teki itsellensä asiaa neulomapöytään ja sulki sen kiini; "sillä välin lähetän minä teille kupillisen maitoa."

Palvelustyttö toi sisälle suuren ympyriäisen maitoruukun ja meni jälleen pois.

Vieras kohotti suullensa ja mittasi sitte silmillään miten paljo oli juonut, joi taas ja katsoi uudestaan…

Se on suloista! — ei ensinkään emännän kaltaista, sillä hän se vasta näytti muikealta ja — hän huoahti — peloittavan armolliselta!

Hän joi taas kulauksen.

No, nyt pitäisi jo lakata, mutta koska on niin…

Hän laski ruukun typötyhjänä lautaselle.

Paras ryhtyä suoraa päätä hänen kimppuunsa!… Lopussa matkarahat jok'ainoa äyri… Tahdotteko rehellisen muotoni tähden lainata minulle neljä, — ei, se ei kuulu hyvältä, paremmin suoraa päätä 5 taalaria, niin pääsen niillä Kristianiaan asti?…

Pienet silmänsä vilkkuivat niin rohkeasti; — ja jos kapteeni vaan silloin olisi tullut… Ulkoa kuului askeleita…

Hän tuijotteli hajamielisenä eteensä, hän kertoi hiljaa itsekseen esityksensä… Sitä muuteltiin alin-omaa, ja nyt oli hän taas saapunut tuohon mutkikkaasen kohtaan — rahan määrästä. Hän laski eikö kuitenkin riittäisi, jos hän pyytäisi neljää, — kolmea?…

Porstuassa rapisi, koira ryntäsi haukkuen ovesta ulos.

Se oli varmaankin kapteeni.

Nuori mies kavahti äkkiä pystyyn, vaan istahti taas, kuin vieteri uudestaan poukahtaakseen ylös.

"Sisällä huoneissako … jokin veitikka, joka tahtoo puhutella minua?"…

Portailla noin puhuttiin.

Hetkinen vielä, ja kapteeni ilmestyi arkihuoneen ovelle.

"Minä tuhannesti pyydän anteeksi, herra kapteeni! minä olen sattumalta … sattumalta"…

Tässä hän alkoi hämmentyä. Paha sattumus saattoi tänne toisen noista nuorista tytöistä, jotka hän oli nähnyt huvihuoneessa; tummempi heistä seurasi isäänsä sisälle, silloin se ei siis sopinut —

"… tullut ylhäältä vuorilta", hän jatkoi.

"Te ymmärrätte, ettei sitä voi silloin esiintyä niinkuin pitäisi"…

Viimeinen sanottiin sujuvasti kiireisellä tavalla.

Kapteeni ei ensi hetkessä näyttänyt juuri mieltyneeltä.

"Nimeni on Arent Grip"…

"Arent Grip!" toisti kapteeni ja katsoi häneen. "Grip? … samanlainen käytös ja samanlaiset silmät!… Ehkä 'perpetuum'in' poika? Lurlejkin kadetin poika? — hän on maanviljelijänä jossakin vuonojen rannalla"…

"Hän on minun isäni, herra kapteeni!"

"Harrastaako hän yhtä ahkerasti vielä aatteitansa mekaniikassa?" kysyi kapteeni ivallisesti. "Kuulin, että hän oli johtanut veden myllystä navetan katon kautta, niin että lehmät saivat ruiskukylpyä, kun auaistiin luukku katossa!"

Inger-Johanna huomasi vieraan tekevän kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin hapuilisi hän lakkiansa.

"Syntiä … syntiä! — ettei se aika antanut isäni kaltaiselle miehelle tietoja!"

Vieras sanoi tämän senlaisella totisuudella, kuin olisi hän unohtanut kapteenin olevan läsnä.

"Vai niin, — niin isäsi! — Tehkää nyt niin hyvin, että jäätte meille illallista syömään, ennenkun jatkatte matkaa. Sano äidille, sinä Inger-Johanna, että tarvitaan ryyppy lisää ja myös voileipää. Teidän on kukaties nälkä, koska tulette vuoristolta. Istukaa!

"Ja mikä on sitte teidän … teidän … asemanne tai virkanne tässä mailmassa? jos sitä rohkenen kysyä." Kapteeni laahusteli laattiaa pitkin.

"Ylioppilas minä olen! — ja kuulkaa, herra kapteeni!" hän nielasi ja alkoi käyttää tätä sopivaa tilaisuutta, kun he olivat kahden; "olin kyllä rohkea tulemaan tänne, vaikk'ette tunne minua"…

"Ylioppilas!" kapteeni pysähtyi keskelle lattiaa, "no sitähän minä uskoinkin niin varmaan, että olisin voinut panna pääni sen edestä pantiksi! Näin sen ensi hetkenä … vaan vähän kuitenkin epäilin…"

"No niin", jupisi hän, "on luultavasti niinkuin isällä?" lisäsi hän hyväntahtoisesti. "Teidän isällenne oli vaikeat nuo tutkinnot."

"Minulla ei ole läheskään niin hyvää päätä kuin isälläni; mutta senlaisella, kuin minulla on, sain viime vuonna arvosanan laudabilis praeceteris."

"Vanhan ystäväni Fin Arentzen Grip'in poika!"… Kapteeni lausui kunkin nimen ystävällisellä äänenpainolla. "Teidän isänne oli todellisesti hyväpäinen, melkeinpä voisi sanoa nerollinen. Kun hänelle ei onnistanut upseeritutkinnossa, niin syy oli ainoastaan hänen monissa poistamattomissa aatteissaan… Vai niin, ettäkö te olette hänen poikansa! — Niin, hän on sepittänyt minun puolestani monen norjalaisen kirjoituksen! Norjalaisesta kirjoituksesta aina olin pulassa, näettekös"…

— "Ja herra kapteeni!" … pitkitti nuorukainen väsymättä, vaan nyt kovemmalla ja varmemmalla äänellä; "kun tällä tavalla luottamuksella käännyn teidän puoleenne"…

"Saat sanoa äidille", sanoi kapteeni, kun Inger-Johanna tuli sisälle pitkän, hoikan sisarensa kanssa, "että tämä vieras on ylioppilas Arent Grip, vanhan hyvän sotakoulu-kumppanini poika".

Seuraus tästä viimeisestä sanomasta oli se, että aiottu lautanen voileipineen ja ryyppyineen vaihdettiin tarittimen, jolle katettiin vähänen illallinen kapteenille ja hänen vieraallensa.

Vanha, punaiseksi puleerattu leipäkori oli täynnä mustia, ruskeita leipävuoluja, joista kuori oli irrallaan. Uuni oli niin paha kohokuorisiksi leipiä paistamaan, selitteli rouva, ja tuo harmaa taikinaraita tuli siitä, että taas viime vuonna komppanianpäällikön talossa niin paljo viljaa liian aikaiseen korjattiin!

Ylioppilas osoitti suunnattoman ruokahalunsa kautta, että hänen anteeksiantamuksensa puutteiden suhteen oli suora ja vilpitön. Noille käytännöllisille suurille suolanmuruille, jotka vesihelmien sisässä runsaassa määrin tuoreessa vuoristonvoissa piiloutuivat, keksi hän rivakkaan keinon, joka ei ollut sekään tarkastelevaa silmäystä vailla, — ainoastaan lyönti kerran, kaksi alapuolelle voileipää, niin suolankokkareet satoivat rakeina lautaselle.

"Tahdotte varmaankin savustettua lihaa lisää. Arvaan, ett'ette ole syöneet paljo tänä päivänä, — mene hakemaan, Thinka!"

"Pieni ryyppy vanhan juuston päälle … vai miten?"

"Voitte uskoa, että monta hyvää vanhaa-juustoa me söimme Hyblenillä isänne luona, ja kun meillä oli pidot, niin lähetimme sitä hakemaan, niin että sitä kuletettiin vuoroon toistemme luo; — ja sitte söimme Bergenin omenia, joita hän sai laivottain kotoaan. Hän oli senlainen kokematon maalainen ja liian hyvä, — liian uskollinen senlaisille velikullille kuin me olimme. — Ooi, miten me etsimme läpitsensä hänen kaappinsa ja pyttynsä!! — ja sitte laittoi hän kirjoituksemme kuntoon samalla; oikeastaan olikin ainoastaan hänen kirjoittamansa jok'ainoa vihko, minkä opettaja luokalle korjasi."

Kapteeni tyhjenti toisen puolen pitkästä ryypystään… "Ohhoh!" — hän nosti lasin ylös ja katsoi sen läpi, kuten hänen tapansa oli…

"Mutta, tiedättekö, hänessä oli kuitenkin jotain kummallista. — Katsokaas, senlaista, joka aina näyttää olevansa maalta kotoisin, ei kutsuta edes korttiseuroihinkaan… En unohda koskaan sitä, kun hän ensi kertaa piti meille luentoa perpetuumista! Se oli tehty ainoastaan viidestä pyörän sisään kiinitetystä omenasta, sanoi hän! ja omenain tuli olla aivan matemaatillisesti sopivia. Se oli se seikka, joka hänelle tuhon tuotti; ihmiset tulivat hänestä puhuneeksi — kuten tietänette — — ja rupesivat pitämään häntä pilanaan; ja sitä kesti tutkintoihin asti"…

Ylioppilas teki muutamia levottomia nytkäyksiä.

Nuoret neidet, jotka neuloineen istuivat ikkunan ääressä, huomasivat nähtävästi myös, miten tämä nyt unohti itsensä! Hän oli koko ajan pitänyt jalkojaan tuolin alla ja koettanut toisella saappaalla peittää toista, ettei reikä ammottaisi saliin päin! He olivat hyvin iloisella tuulella eivätkä tuskin uskaltaneet katsoakaan toisiinsa … hänellä oli isä, jonka nimi oli Perpetuum, — joka oli ollut kadettina, — joka antoi kylpyä lehmille!… Heidän isänsä saattoi olla hirveän lystikäs, kun oli vieraita!

"Ei hetkeäkään tarvitse epäillä, ettei hänellä ollut syviä tuumia… Mutta hän oli niin kumman itsepäinen, näettekös! Kun tulee hänen laillansa suoraan sydänmaan kylästä ja sitte alkaa väittelyä opettajansa kanssa siitä, mikä kirjassa on totta, mikä valetta, se ei käy päinsä, — ei erittäinkään väittely fysiikasta sotakoulussa… Ja sitte voitte ymmärtää, että siitä tuli ilveilyä"…

"Siitä panen kyllä pääni pantiksi, että isäni vaan ei väärässä ollut, herra kapteeni!"

"No niin, niin, … se on tietty! — — No, mitäpäs niistä!" mutisi hän… "No, — tehän saitte kuitenkin puolestanne praeceteris… Ottakaahan puoli ryyppyä lisäksi!" virkkoi isäntä vieraanvaraisesti, ikäänkuin suunnittaen ajatuksia toisaalle.

"Kiitoksia, ei! Mutta kerron teille, mitenkä isälleni on käynyt… Hänen laitansa oli aivan sama kuin erään metsäkoiran, jonka olivat saaneet henkikirjurille. Se oli niin hyvää rotua ja niin rohkea, että moista ei usein nähty; mutta sitte se oli eräänä päivänä purrut lammasta, ja siitä se oli kuritettava! Tämä tapahtui siten että se teljettiin lammaskarsinaan. Siinä seisoi pässiä ja lampaita sen ympärillä. Tässäpä tulee oikeat herrain päivät, luuli koira. Silloin tuli oinas päälle rynnäten, ja koira kaatui maahan. Mitä vielä, tuosta vähät! — mutta oinaan perästä tulla kapsahutti perätysten kaikki viisikymmentä lammasta kaps, kaps … kaps .. . kaps … hänen ylitsensä, niin että melkein pyörrytti. Taas he seisoivat vastatuksin, ja uudestaan syöksi oinas koiran päälle, ja — kaps, kaps … kaps … kaps … kaikki, koko lammaslauman jalat hänen päällitsensä juoksivat.

"Sitä sitte jatkui kaksi kokonaista tuntia, kunnes koira makasi aivan hiljaa ja pyörryksissä. Se oli rangaistu, se ei milloinkaan enää lammasta purrut. — Mutta, miksikä se jälestäpäin kelpasi, pitää minun vielä puhua… Se oli sekin käynyt — sotakoulun läpi, herra kapteeni!"

Kun hän katsoi ylös, kohtasi hän rouvan tummista tarkastelevista silmistä katseen, vaan hänen huntupäänsä vaipui taas alas neuleen puoleen.

Kapteeni oli kuunnellut yhä tarkempaan. Juttu metsäkoiran parantelemisesta huvitti häntä; ja vasta viimeisistä sanoista huomasi hän, että sillä oli jokin merkitys.

"Vai niin, — Grip ystäväni, vai niin, sitäkö tarkoitatte! — Hm! en voi olla samaa mieltä; — siellä oli oivallisia opettajia … ha, ha, — emme me myöskään olleet mitään lampaita, ystäväni! … ha, ha, ha, ha — ennemmin olimme susia, jos ryhdyttiin meitä vastaan… Mutta senlainen rangaistus hyvälle koiralle oli häpeällinen, sen myönnän, … ja jos… No, toinen puoliryyppy!"

"Kiitos, herra kapteeni!"

"Mutta mitä varten sanoitte tänne kulkeneenne, ukkoseni?"

Ruuan ja nautitun sydämmen-vahvistuksen kautta oli tullut kuin uusi elo nuorukaiseen. Hän osoitti vaatteitansa ja olipa kyllä hävitön ojentamaan saappaitansakin esiin; polven kohdalla oli poikkipäin pitkä neule.

"Minut voitaisiin kyllä panna pelätiksi kaikille niille, jotka tahtovat poiketa pois maantieltä… Kaikki tämä on seuraus siitä, että metsästys-alalla tapasin peuran-ampujan, oivan miehen! Se veitikka kertoi minulle niin kauan minkälaista on korkealla vuoristossa, että minun teki mieli seurata häntä."

"Erinomaisen järkevää", — mutisi kapteeni, "kun kustantaa poikansa

Kristianiaan!"

"Olin tullut uteliaaksi, sanon minä, ja sinne sitä kiidettiin".

"Eikö tämä ole vielä hurjempi kuin isänsä! … menee suin päin mustille, tietämättömille vuorille!"

… "Kaahittiin sitte 5 tuntia ylöspäin kivikkoa ja nelinkontin äkkijyrkkiä. Mutta en tiedä mikä kumma oikeastaan vuoristossa on; ei maa tuntunut jalkoihin; ilma oli hienoa ja keveää, ikäänkuin olisin ruumistani samppanjalla keventänyt; siitä ikäänkuin päihtyi. Olisin voinut käydä käsilläni, ja se ei olisi tullut kehenkään mitään koko avarassa maailmassa, sillä olinhan korkeimmalla! Enkä eläissä ole nähnyt senlaista näkyä, kuin sinä iltapäivänä seisoessamme ylinnä harjulla, — ainoastaan jäistä, valkoista, kiiluvaa lunta ja tummansininen taivas, huippu huipun takana suunnattomassa kirkkaudessa, niin kauas kuin silmä kantoi!"…

"Niin, on maar lunta kylliksi, ukkoseni! Sitä on talon räystään korkeudelle pitkin koko talven niin kylmää ja valkosta, kuin suinkin toivoa sopii. Me katselemme sitä hyvinkin kylläksemme, mutta näyttäkää minulle kaunis vihreä niitty taikka oikea viljapelto, ukkoseni!"

… "Minusta näytti kuin olisi toinen jättiläisvuori aina sanonut viereisellensä: sinä surkea kapeasäärinen vaivanen, eikö sininen viima täällä puhalla sinua kumoon kuin paperilippua? Jos tahdot suureksi, niin ota meitä malliksesi!"…

"Olette saanut praeceteris, sanoitte, ukkoseni! Niin — niin — niin!… Mitäs sanoisitte siihen, jos pyytäisin suutarin korjaamaan saappaitanne hiukkasen tänä iltana?"

Sehän oli yhtä paljon kuin pyyntö jäädä sinne, yöksi! — olihan houkuttelevaa jättää lähtönsä seuraavaksi päiväksi…

"Kiitoksia, herra kapteeni, enpä voi kieltää että tuo olisi hyvin käytännöllistä."

"Sano suutarille, Jörgen, että hänen tulee korjata tämän herran saappaita, kohta kun on lyönyt korot niihin, joita minä huomenna käytän tientarkastuksella."

Vai niin — hän lähtee siis ehkä aikaisin huomenaamulla, — se täytyy siis toimittaa jo tänä iltana. Nyt kun tyttäret rupesivat korjaamaan pöydästä, oli paras käyttää tilaisuutta hyväksensä.

Kapteeni käveli edestakaisin lattialla.

"Niinpä niinkin, niin, niin… Tahdotteko nähdä kauniita sikoja, Grip?"

Ylioppilas nousi heti seisoalleen. Hän tarttui hattuunsa.

"Onko teillä niitä montakin, herra kapteeni?" kyseli hän innostuneesti.