Читать книгу Julma on meri, Jumalan soppa - Jorma Rotko - Страница 3

Isoisäni oli nimeltään Simon Friesen niin kuin minäkin. Suvussamme on tapana kuljettaa samaa nimeä polvesta toiseen ja sehän on kaunis tapa. Elämme Friisinmaalla Harlingenissa, jossa merenkulku ja kalastus ovat aina olleet tärkeimmät elinkeinot, tosin karjaakin pidetään. Perheestämme oli jäljellä minun lisäkseni isoisä, isoäiti ja vuotta vanhempi veljeni Dietrich. Vanhempamme ja toinen veljeni Arendt kuolivat ikävällä tavalla.

Arendt nimittäin palveli puosuna amsterdamilaisessa laivassa, joka oli juuri tuonut Portugalista viinilastin Englantiin. Arendt kirjoitti Lontoosta, että laiva olisi odotettavissa Amsterdamiin muutaman viikon päästä, kunhan meklarit olisivat saaneet hankittua ruuman täyteen lastia, ennen kaikkea villakangasta.

Vanhempani ottivat nopean purjejahtimme ja seilasivat yli Zuider Zeen Amsterdamiin. Seitsemänkymmentä mailia, vuorokauden purjehdus hyvällä tuulella. Vain päivä laivan saapumisen jälkeen puhkesi kaupungissa paiserutto, yksi pahimpia sen historiassa. Tuhannet kuolivat, heidän mukanaan veljeni ja vanhempani. Puhuttiin, että rutto olisi tullut kaupunkiin samaisen laivan mukana, sillä tauti raivosi myös Lontoossa, mutta kuka sen varmaksi tietää? Onneksi omaiseni eivät joutuneet kauan kärsimään, sillä paiserutto tappaa muutamassa päivässä.

Tuohon aikaan oli Espanjan Alankomaissa suurta huutoa tieteenhaara nimeltä alkemia. Myös isoisä Simon oli siitä kovin innostunut. Hän oli rakentanut talomme viereen olkikattoisen laboratorion, jossa teki kokeitaan. Ovi oli aina tiukasti lukossa – totta kai, sillä majassahan valmistettiin kultaa. Minä sentään sain joskus sinne kurkistaa. Se oli kiehtovaa. Keskellä huonetta oli avoliesi, jonka savu johdettiin ulos kuparisen kuvun ja savutorven kautta. Tukevalla pöydällä oli erikokoisia huhmareita aineiden hienontamiseksi, niitä oli puisia, pronssista tehtyjä ja pienimmät olivat lasia. Seinähyllyillä oli lasisia purkkeja ja purnukoita täynnä ties mitä kemikaaleja. Lieden vieressä kivisellä laskutilalla oli suuri, ainakin kolmenkymmenen tuopin vetoinen kuparikattila, jossa oli siipimuttereilla kiinni ruuvattava kansi. Kaiken tuon lisäksi oli pajassa tavaton määrä erilaisia työkaluja sekä käsipalkeet tulen lietsomiseksi.

Isoisällä oli oma käsityksensä kullan olemuksesta. En tiedä kuinka paljon sillä oli tekemistä toisten alkemistien ajatusten kanssa, mutta isoisän mielestä kaikki metallit ovat yhtä ja samaa ainetta, joka ottaa erilaisia olomuotoja riippuen ympäröivistä kemikaaleista, lämpötilasta ja ja aineesta. Vesikin esiintyy nesteenä, kiinteänä aineena jäänä ja vielä kaasumaisena höyrynä. Kokeiluissaan hän yritti lähteä erilaisista metalleista muuntaakseen niitä toisiksi. Erityistä painoa hän pani lyijylle, joka on raskasta kuin kulta, mutta kiinnostavia olivat hänen mielestään myös kupari, bristolinmessinki ja elohopea. Hän käytti pieniä määriä oikeaa kultaakin houkutellakseen lyijyksi muuntuneen kullan piilostansa ulos. Selvä se, että kokeilut maksoivat paljon. Muuten niin rauhallinen isoäiti välillä motkotti. Se ei isoisää heilauttanut. “Odota vain”, hän myhäili, “kohta voidaan tehdä sinulle keittopatakin kullasta”.

Kukaan ei tiedä mikä oli isoisän viimeinen sekoitus. Edellisellä viikolla hän oli kuitenkin käynyt naapurikaupungissa Leeuwardenissa ja tuonut sieltä entisten myrkkyjensä jatkoksi ainakin rikkiä ja salpietaria ja oliiviöljyä. Jotakin hän kuitenkin pajassaan keitteli, sillä savutorvesta nousi sankka sauhu. Sitten kuului ankara pamaus ja isoisä Simon lähti taivaan tielle eikä noin vain, vaan läpi olkikaton.

Tuskin oli isoisä ollut viikkoakaan haudassa, kun erään päivän illansuussa Leeuwardenista tulla tömisti ratsain yksi uskonveli varoittamaan vainoista. Katoliset olivat ottaneet taas maalitauluiksi wederdooperit eli uudelleen kastetut, jollaisia mekin olimme. Leeuwardenissa oli saatu kiinni yksi meidän saarnamiehistämme, Frans de Kuiper. Henkensä pitämiseksi hän paljasti monia paikallisia uudelleenkastettuja eli anabaptisteja, joita Hollannissa kutsuttiin saarnaaja Menno Simonsin mukaan mennoniiteiksi. Viisikymmentä uskonveljeä ja –sisarta tapettiin. Seuraavaksi hyökättäisiin meille Harlingeniin. Vieläkin oli voimassa entisen hallitsijamme keisari Kaarlen puoli vuosisataa aiemmin antama säädös: “Pyhän kristillisen uskon suojelijana määrään, että jokainen anabaptisti ja uudelleen kastettu täysi-ikäinen henkilö, olkoon mies tai nainen, tulee toimittaa maisesta elämästä kuolemaan tulella, miekalla tai muulla sopivalla tavalla”.

Tietenkään emme halunneet jäädä moista kohtelua odottamaan, mutta isoäiti ei suostunut pakenemaan:

“Menkää te vain, Simon ja Dietrich. Minä olen liian vanha ja väsynyt. Isoisäkin on kuollut, ehkä kohtaan hänet paratiisissa”.

Harlingen on meren rannalla. Sen ja muun Friisimaan välissä onkin juuri Leeuwarden. Siten pakenemissuuntia oli vain yksi – merelle. Meillä oli käytössämme tasapohjainen, nostettavalla ja laskettavalla sivukölillä varustettu yksimastoinen zolderschuit – isoäidin mukaan nimitetty „Vrouw Margareta“. Sillä olin kuljettanut mummon juustoja markkinoille. Se oli mainio alus kanavilla ja vielä Zuider Zeellakin, mutta Pohjanmerelle sillä ei ollut asiaa. Ryhdyimme raijaamaan paattiin kaikkea tarvittavaa. Isoäiti alkoi kokoilla meille eväitä. Pantuaan pussiin ruisleipää, juustoja ja savukinkun hän alkoi keittää soppaa isoisän kuparikattilassa, joka oli jäänyt räjähdyksessä ehjäksi.

Muori teki keittoa niin että sitä riittäisi. “Sitä tulee nyt niin paljon, että se on lämmintä vielä monta aikaa keittämisen jälkeen. Lämmitätte sitä sitten tulella uudelleen, kunhan pääsette johonkin turvalliseen paikkaan”. Vrouw Margaretassa ei ollut keittomahdollisuutta, eihän siinä ollut edes kanttakaan.

Aluksi isoäiti pani pataan 10 tuoppia vettä. Sitten hän lisäsi 10 naulaa herneitä ja antoi niiden kiehua. Sen aikana hän paloitteli parikymmentä lanttua, kapan suuria sipuleita, pari suurta nippua porkkanaa, kolme kourallista purjoa ja viisi juuriselleriä. Hän pieni myös koko joukon porsaankylkeä ja kuutioi monen monta pekoniviilua. Kiehumaan hän pani puolet vihanneksista, mutta purjosta vain vihreän osan, valkea osa sai odottaa vuoroaan. Soppa kiehui hiljaisella tulella. Kun vihannekset alkoivat olla pehmeitä hän lisäsi kattilaan toisen puolen vihanneksista, purjon valkeat osat, sianlihan ja pekonin ynnä suolaa tietenkin. Kun oli vielä tovi keitetty, oli keitto valmis. Myös Vrouw Margareta oli valmis.

Isoäiti luki lyhyen ruokarukouksen ja sitten ryhdyimme syömään hartaan hiljaisuuden vallitessa. Muorille ei näyttänyt erityisesti maistuvan, mutta me Dietrichin kanssa lusikoimme hyvällä ruokahalulla. Välillä ongimme sopasta pekonia ja sianlihaa ruisleivän päälle. Ai että oli hyvää.

Oli jo aamuyö ja aloimme tehdä lähtöä, sillä vainoojat saapuisivat tietenkin päivän valjettua. Margareta-mummo toi meille kätköistään pussillisen raskaita kolikoita. Katselimme niitä ja huomasimme, että sukumme on ollut säästäväistä. Keisari Kaarle pani valtaan tultuaan liikkeelle hopearahan jota kansa kutsui ”carolukseksi”. Sen tarkoitus oli vaihtaa liikkeellä olleet kultarahat guldenit hopeaan ja vetää kulta valtion kassaan. Pussissa oli paljon enemmän guldeneita kuin caroluksia.

Yritimme suostutella isoäitiä pitämään rahat tai edes osan niistä, mutta emme onnistuneet.

“Mitäs minä niillä. Huomisiltaan mennessä olen ehkä jo kuollut, mutta jos en ole, niin pärjään kyllä. Onhan minulla kasvimaani, lehmäni ja katto pään päällä. Naapurit auttavat ja Simon-vainaan työkaluistakin saa jotakin, kun myy ne toiselle pöljälle, joka luulee osaavansa tehdä kultaa”.

Isoäiti ruuvasi soppakattilan kannen kiinni. Sitten hän takoi puisen tulpan kannen keskellä olevaan reikään, jossa oli ilmeisesti ollut kolonni silloin, kun isoisä oli halunnut tislata jotakin. Niinpä me siis astelimme rantaan, sangoista kattilaa välissämme kantaen, irrotimme köydet, nostimme purjeet ja suuntasimme kohti pohjoista.

Olimme tietenkin väsyneitä, kun koko yö oli mennyt pakomatkaa valmistellessa. Annoin Dietrichin nukkua ja ohjasin itse. 30-jalkaisen veneen jalusten käsittely kävi helposti ohjatessakin. Aloin väkisinkin miettiä tilanteeseemme johtaneita syitä, kun istuin yksin peräsinpinnassa ja aurinko alkoi nousta.

Minäkin olin ottanut aikuiskasteen, en niinkään siksi, että olisin tuntenut sitä hirveästi tarvitsevani, vaan perhesyistä. Me Friesenit olemme aina pitäneet yhtä.

Uudelleenkastamisliike alkoi Sveitsistä, mutta Alankomaista tuli sen merkittävin tukikohta. Saarnamiesten mukaan asian tärkein merkitys on siinä, että kastettavan tulee olla totisen ja kypsän harkinnan tuloksena sitä mieltä, että hän henkilökohtaisesti haluaa Jumalan valtakunnan yhteyteen. Sitähän ei voi mitenkään edellyttää lapselta. Uudelleenkastamisliikkeen oppi-isät etsivät Matteuksen evankeliumista Jeesuksen antaman kastekäskyn:

Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.

Uskonviisaat päättelivät noista sanoista, ettei niissä määrätä pikkulapsia kasteelle. Kasteeseen liittyy opetus ja eihän opetusta voi antaa vastasyntyneelle.

Meille friisiläisille oli siunaus ja kirous jo mainittu Menno Simons. Hän syntyi Friisinmaalla Witmarsumissa ja kouluttautui alkuun ihan tavalliseksi katoliseksi papiksi. Hän sai kappalaisen paikan isänsä kotikylästä Pingjumista eikä tuolloin vielä edustanut suurempaa hartautta, koska aikansa kuluksi ryypiskeli ja pelasi korttia kahden muun kappalaisen kanssa.

Sitten Leeuwardenissa teloitettiin räätäli Sicke Freers, koska tämä oli antanut kastaa itsensä uudelleen. Menno alkoi etsiä raamatusta määräystä lapsikasteen ehdottomuudesta, mutta ei löytänyt. Pian vaino meni vielä hullummaksi. Bolswardissa mestattiin ryhmä anabaptisteja ja heidän joukossaan Mennon veli Pieter. Vihastunut Menno hylkäsi katolilaisuuden ja kohosi nopeasti wederdoopereiden johtajaksi. Hän kulki ahkeraan saarnamatkoilla Friisinmaalla, mutta myös muualla Euroopassa. Hän kuoli kumma kyllä luonnollisen kuoleman viisitoista vuotta sitten, vaikka häntä jahdattiin kuin eläintä ja rangaistiin ankarasti ihmisiä, joiden todistettiin pitäneen häneen yhteyttä.

Onko todella väliä kastetaanko lapsena vai aikuisena? Mistä me voimme tietää, että vain jompikumpi tapa on Jumalan tahto? Kastetilaisuuden aikana Hän ei ole lyönyt ketään salamallaan, ei lapsia eikä aikuisia.

Olimme alkuun matkalla Terschellingin saarelle. Siellä olimme käyneet ennenkin ja tiesimme, että Harlingenissa asuva saarnamies Leenaert Bouwens oli uudelleen kastanut saarella ainakin 150 ihmistä. Heiltä saisimme apua ja neuvoja. Vainot tuskin ulottuisivat Waddenzeen saarille saakka. Purjehdusmatka oli viitisentoista mailia. Pian nousikin aamu-usvasta näkyviin matala, hietarantainen Terschelling, sen länsipuolella Vlieland, itäpuolella Ameland.

Saaren rannan tuntumassa laskimme purjeet ja heitimme ankkurin. Rannan hylkeitä ei tulomme miellyttänyt, ne konttasivat mereen ja katosivat. Pian tulee laskuvesi ja paatti jää kuivalle, mutta leveä ja tasapohjainen schuit pysyy hyvin pystyssä. Vedimme purjeen päällemme ja aloimme nukkua.

Tuo samainen Leenaert Bouwens oli yksi riitakapuloista uskonveljien kesken. Uudet aatteet ovat herkkiä hajoamaan. Kymmenkunta vuotta sitten syntyi Flanderissa liike, jossa uudelleen kastetut veljet, mutta myös monet luterilaiset ja kalvinistit halusivat hävittää katolisten pyhimysten kuvat kirkoista. Ilmiö sai nimen beeldenstorm, kuvamyrsky tai kuvainraastaminen. Sen aikana tyhjennettiin pyhäinkuvista Antwerpenin ja Ghentin seuduilla yksi katedraali, kahdeksan kirkkoa, kaksikymmentäviisi luostaria, kymmenen sairaalaa ja seitsemän kappelia. Lisäksi sai muutama kuviaan puolustanut katolinen pappi surmansa.

Vastaiskua ei tarvinnut kauan odottaa. Kaarle-keisarin poika, Espanjan kuningas Filip II lähetti sotaväkensä flaameja vastaan. Rikkaammat flaamit pakenivat kauaksi, kuten Pohjois-Saksaan tai Tanskan hallinnoimaan Schleswig-Holsteiniin. Köyhemmät mennoniitit muuttivat Friisinmaalle, jossa syntyi piankin riitoja uskovien kesken. Totiset friisiläiset syyttivät flaameja heidän pukeutumisensa perusteella maallisesta koreilusta. Flaamit puolestaan sanoivat, että friisit kyllä pukeutuvat vaatimattomasti, mutta heidän kotinsa ovat täynnä mitä hienointa pellavaa ja ylellisiä talouskaluja. Varsin nopeasti syntyi kaksi toisilleen vihamielistä uskovien leiriä, friisit ja flaamit.

Saarnaveli Leenaert Bouwens oli ahkera kastaja, sillä matkoillaan niin Flanderissa kuin Friisinmaalla hän oli kastanut uudelleen yli kymmenentuhatta ihmistä. Molemmat riitapuolet vetosivat hänen auktoriteettiinsä. Alkuun Bouwens tuki flaameja, mutta siirtyi sitten friisiläisten puolelle. Pappiparan niskaan alkoi sataa syytöksiä. Niiden mukaan Bouwensilla oli taipumus komennella uskovia mielivaltaisesti. Sen lisäksi väitettiin, että hän veloitti seurakunnan vanhimpana 50 taaleria hengellisistä palveluista, joiden piti olla ilmaisia. Kaiken kukkuraksi juoruttiin hänen käyttävän saamansa taalerit juopotteluun.

Miestä ei uskallettu erottaa virastaan, mutta hänet pantiin toimintakieltoon useaksi vuodeksi. Tämä herätti katkeruutta friiseissä ja riitely senkuin lisääntyi. Uskonto ei ole leikin asia. Flaameilla ja friiseillä oli omat seurakuntansa ja esimerkiksi seka-avioliitto näiden kahden seurakunnan jäsenten kesken ei tule kuuloonkaan. Jos mies ja nainen kaikesta huolimatta avioituvat, saavat molemmat kenkää omasta seurakunnastaan.

Nukuimme kauan ja heräsimme, kun jotkut kyläläiset tulivat kysymään keitä me olemme ja millä asialla? Sillä pienellä saarellakin oli erikseen friisiläiset ja flaamilaiset seurakunnat. Meille neuvottiin missä elää friisien seurakunnanvanhin Eelke Huisman.

Huisman oli jo kuullut isoisämme kuolemasta, mutta eilinen massamurha Leeuwardenissa oli hänelle järkyttävä uutinen. Emme osanneet kertoa tapettujen nimiä, mutta tietenkin heidän joukossaan saattoi olla Huismanin tuttavia, mahdollisesti sukulaisiakin. Selitimme hänelle, että meidänkin pitäisi jättää Friisinmaa, mutta Vrouw Margaretan kanssa se ei onnistu.

Huisman muisti, että saarella asuu merenkulun lopettanut vanha kippari Dirk Boersma, jolla on 60-jalkainen sloep eli sluuppi, „De Heilige Geest“. Boersma oli kuskannut sillä pientä rahtia Englannin satamiin ja sieltä takaisin Alankomaihin, mieluummin tietysti hinnakasta salakuljetustavaraa. Jos ei muuta kuormaa ollut, hän toi Queenboroughista Thamesin suulta villaa flaamilaisille verankutojille. Laivaan ei mahdu kovin suurta lastia, mutta toisaalta se on nopea. Alus on saaren läntisessä satamassa, joka on saaren paras, mutta sen omistaja asuu Terschellingin itäpäässä.

“Hän on yksi harvoista idän merenkulkijoista, sillä sikäläiset asukkaat ovat enimmäkseen maanviljelijöitä. En tiedä haluaako hän myydä paattinsa, mutta hän käyttää sitä hyvin harvoin. Kun mantereelle on asiaa hän kinuaa mukaansa poikansa tai vävynsä. Sluuppi on liian suuri vanhalle ja sairaalle miehelle yksinään. Epäilenpä, ettei hän jaksaisi edes purjeita nostaa omin päin”.

Selvitimme, ettei meillä ollut rahaa tarpeeksi sluupin ostoon, mutta voisimme vaihtaa sen Vrouw Margaretaan ja maksaa välirahaa. Pienempi paatti olisi vanhalle miehelle helpompi käsiteltävä.

Kysyimme lähtisikö seurakunnan vanhin ikään kuin „puhemieheksi“, mutta hänestä se ei ollut hyvä ajatus:

“Länsipää ja itäpää ovat riidelleet jo monta sataa vuotta, joten minusta olisi vain haittaa. Annan teille kuitenkin lainaksi hevosen ja vankkurit.“

Terschelling on vain kaksi mailia leveä, mutta pituutta sille on siunautunut 16 mailia. Vakuutimme Huismanille, että jaksaisimme kävelläkin.

“Niinpä varmaan, mutta Boersma ei jaksa eikä hänellä ole hevostakaan. Jos kaupoista jotain alkaisi tulla, niin totta kai hän haluaa nähdä teidän paattinne ja tulla kehumaan omaansa”.

Hyvin Boersma sluuppinsa kehuikin, vaikka se oli aika paljon vanhempi, kuin Vrouw Margareta. Silti sluuppi ei vaikuttanut hullummalta. Se oli tammilankuista klinkkeriin rakennettu, varustettu tukevalla emäpuulla ja siihen pultatulla kölillä, sikopalkki vielä vahvistuksena. Mittaa aluksella oli 60 jalkaa ilman keulapuomia, joka lisäsi pituutta vielä kymmenen jalkaa. Leveyttä oli 16 jalkaa ja vettä sluuppi tarvitsi alleen kahdeksan jalkaa. Masto oli 80 jalkainen, isopurje oli kahvelilla, sen ja maston väliin sai panna vielä latvapurjeen, jos tuuli oli heikko. Keulapuomi teki mahdolliseksi käyttää fokan lisäksi halkaisijaa eli klyyvaria.

“Vaikka Geest on vanha ei se vuoda yhtään. Visu kuin muna”, kehui Boersma.

“Sittenhän tuon joutaa heittää menemään”, sanoi Dietrich ja nikkasi minulle silmää. Hän tarkoitti pilssipumppua, joka koostui kannen läpi menevästä puuputkesta, vedenpoistokourusta ja nahkaläpällä varustetusta männästä, jonka puuvarren kiilto kertoi ahkerasta käytöstä.

Saarelainen oli selvästi hyvin kiinnostunut Vrouw Margaretasta. Sitä olisi helppo käsitellä yksinkin, se oli uudempi kuin Geest ja pidetty hyvin kunnossa. Neuvottelimme kauan alusten arvoista ja pitkän tinkimisen jälkeen päädyimme siihen, että maksoimme välirahaa kymmenen guldenia. Ryhdyimme heti siirtämään tavaroitamme sluuppiin. Silloin Boersma näki tahkon, jonka olimme ottaneet mukaan Harlingenista.

“Tuon saatte antaa vielä kaupanpäällisiksi. Työkaluni ovat vallan tylsiä ja hiomakivi huono. Olen jo kauan suunnitellut matkaa mantereelle tahkon ostaakseni, mutta nythän tuo tuli tänne omia aikojaan”.

Luovuimme vastentahtoisesti vielä tahkostakin, mikä tarkoitti, että joudumme teroittamaan laivakirvestä ja puusepän työkaluja liipalla. Otimme silti kaupantekijäisryypyksi pullosta uudenlaista katajanmarjoilla maustettua viinaa geneveriä. Sen oli lääkintätarkoituksiin kehittänyt yksi isoisän alkemistituttavista, Sylvius de Bouve. Hyvää lääkettä tuo tuntui olevankin.

Dietrich läksi viemään Boersmaa takaisin itäpäähän. Minä aloin lämmittää kuparikattilan soppaa. Geestin kannella oli raudasta tehty hiekkalaatikko, jossa saattoi pitää avotulta ja siinä säädettävät raudat, joiden päälle kattilan tai pannun saattoi kiinnittää.

Kun Dietrich palasi alukselle hän oli perin nälkäinen, söi paljon keittoa.

“Maksoimmekohan liikaa? Kymmenen guldenia on iso raha”, hän mietiskeli. Lohdutin häntä sillä, että kullan arvo on viime vuosina pahasti romahtanut. Jos saarelainen olisi sen tiennyt, hän olisi pyytänyt vielä enemmän. Syy on siinä, että Espanja on laivannut Uudesta Maailmasta tuhottoman paljon kultaa ja tuo koko ajan lisää. Kun Espanja on monien tavaroiden suhteen muista riippuvainen, on kulta levinnyt ympäri Pohjois-Eurooppaa. Nyt kysytään tuotteista aina enemmän kultaa, kun kulta ei ole enää harvinaista ja niukasti saatavaa.

“Isoisä taisi olla väärällä alalla sen alkemiansa kanssa. Mutta nyt kun meillä on merikelpoinen sluuppi, niin pitäisi päättää minne seilataan?”

Ranska olisi lähellä, mutta siellä riehui Guisen herttua Henrik, joka oli palkannut kokonaisen armeijan jesuiittoja ja fransiskaanimunkkeja. He samosivat ympäri maata kiihottaen kansaa hugenotteja eli sikäläisiä puhdistetun uskon kannattajia vastaan. Vain kolme vuotta oli kulunut kaameasta Pärttylinyöstä, jolloin katoliset olivat surmanneet tuhansia hugenotteja.

Englantiinkaan ei ollut pitkä matka eikä siellä tarvitsisi pelätä katolilaisia, mutta millä me eläisimme? Englanti oli Euroopan kallein maa, kaikki hinnat olivat kohonneet kaksi kolmannesta Elisabethin hallituskaudella.

Läksimme palauttamaan Huismanille hänen hevostaan ja kiittämään avusta. Häntäkin kiinnosti minne me olisimme menossa? Emme osanneet sanoa mitään varmaa, mutta Huismanilla oli ehdotus:

“Miksi ette menisi Puolaan? Siellä on aivan erityinen siirtolaisille varattu alue Danzigin kaupungin lähellä. Sinne on jo kauan haalittu Hollannista miehiä, jotka osaavat rakentaa patoja ja tuulimyllyjä, torjua tulvia ja kuivata suota. Maata saa siellä pienellä rahalla, pitkällä maksuajalla ja jopa ilmaiseksi. Tiedän, että siellä on jo monia mennoniittiseurakuntia ja omaa uskontoa saa harjoittaa vapaasti. Itse Menno kävi aikoinaan Danzigissa järjestämässä seurakuntien perustamista.”

Muuan sieltä palannut mies oli kertonut Huismanille danzigilaisesta von Loytzenin pankkiirifirmasta. Puolan kuningas oli lainannut von Loytzenin veljeksiltä rahaa ja pantannut heille suuren alueen kaupungin itäpuolelta. Maa on kuitenkin pääosin vetistä ja toivottoman pusikkoista, viljelykelvotonta. Veljekset ovat kutsuneet sinne mennoniitteja raivaamaan ja ojittamaan maita ja perustamaan tiloja. Kymmenen vuotta on maankäyttö ilmaista, jonka jälkeen vuokra on puoli taaleria eekkeriltä, mikä ei ole paljon mitään.

Sehän kuulosti hyvältä. Palasimme Geestille ja söimme taas leipää ja soppaa. Päätimme lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna, jos tuuli olisi suotuisa. Sluupin navigointivarustus oli kunnossa. Peräsinpinnan edessä oli tolpan päässä kompassi kahdella renkaalla ripustettuna, joten neula ei päässyt raapimaan merenkäynnissä tuuliruusua, jonka kehä oli jaettu 32 piiruksi.

Laivassa oli tietysti lokivarustus nopeuden mittaamiseksi. Sellaista emme olleet käyttäneet rannikolla, mutta avomerellä se on välttämätön. Periaatteen toki tunsimme. Vapaasti pyörivällä rullalla on 500 jalkaa ohutta liinaa, jossa on solmut 47 jalan ja kolmen tuuman välein. Liinan päässä on poikittainen kolmikulmainen lauta, joka heitetään mereen. Varustukseen kuuluu vielä pieni tiimalasi, jonka hiekka valuu ylhäältä alas 30 sekunnissa. Sen jälkeen liinan juoksu pysäytetään ja yli laidan ennättäneiden solmujen määrä kertoo montako mailia alus kulkee tunnissa, koska lokiliinan solmuvälin ja 30 sekunnin suhde on sama kuin meripeninkulman ja tunnin suhde.

Oli toinenkin lasi, suurempi, joka ilmaisee tunnin puolikkaan kulumisen. Lokikirjaan merkitään purjehditut lasit ja mitatut nopeudet. Sieltä on helppo laskea kaukanako ollaan lähtöpisteestä.

Kaikkein tärkein navigointivaruste on kuitenkin seitsennaulainen luoti. Purjehtiahan voi mihin vain, mutta jos luotinaru uppoaa vain kaksihaaraiseen nahkasuikaleeseen saakka, on aika muuttaa kurssia tai jäädä ankkuriin, koska silloin kölin alla on vain kaksi jalkaa vettä.

Laivassa oli myös ruutteri, reittikirja nimeltä De kaert van der zee. Siitä selviävät kompassisuunnat ja etäisyydet paikasta toiseen, on kuvattu satamien lähestymisreitit, matalikot ja vuorovesivirtaukset. Nykyisinhän on myös merikarttoja, mutta ne ovat kovin kalliita. Kerrottiin kipparista, jonka oli naitava ammattiveljen leski päästäkseen käsiksi edesmenneen ostamiin karttoihin.

Lähdimme matkaan auringon noustessa. Tuuli oli kevyt, mutta Dietrich ei sallinut kaikkien purjeiden nostamista. Hän arasteli merta, vaikka oli suuri ja jykeväleukainen mies, minua kaksi tuumaa pitempi. Hän oli aina ollut enemmän kotonaan maata tonkiessaan ja selitti, että kun paatti on meille uusi, emme vielä tiedä miten se käyttäytyy. Vedimme siis Dietrichin vaatimuksesta mastoon vain grootzeilin, isopurjeen, mutta emme latvapurjetta. Keulaan panimme pelkän keulapurjeen ilman kluiveria, halkaisijaa. Ohjasimme Terschellingin ja Vlielandin välisestä salmesta Pohjanmerelle.

Tuuli vähän parani ja puhalsi styyrpuurin takalanteelta. Vauhti vaan ei ollut kummoinenkaan – Vrouw Margaretakin olisi pystynyt parempaan. Meillä oli liian vähän kangasta ylhäällä. Laskimme isonpurjeen ja viritimme kahvelin ja mastontopin väliin vielä latvapurjeenkin eli topseilin. Keulapuomiin kiinnitimme halkaisijan. Johan alkoi matka taittua.

Seilasimme avomerellä, mutta kuitenkin niin, että Friisien saariketju pysyi koko ajan näkyvillä. Illan alkaessa hämärtyä olimme Friisien saarijonon viimeisten saarten Spiekeroogin ja Wangeroogen pohjoispuolella. Käännyimme etelään ja purjehdimme kohti niiden välistä salmea. Vedet saarten rannoilla voivat olla pitkälle matalat, mutta yleensä saarten välissä on zeegat, rauma, jonka vuorovesivirtaukset ovat hiekkaan uurtaneet. Zeegat ei ole usein kuin ehkä sata jalkaa leveä, mutta syvyyttä siinä riittää. Jäimme saarten väliin ankkuriin yöksi, koska emme uskaltaneet jatkaa matkaa pimeässä. Aloimme lämmittää soppaa.

Niin me siis jatkoimme matkaamme. Kiersimme Jyllannin ja jatkoimme Kattegatin salmeen, jossa ruutterin mukaan on varottava hiekkasärkkiä. Reittikirja opasti valitsemaan Juutinrauman kahden läntisemmän reitin eli Beltin salmien asemesta, sillä se on selkeämpi ja turvallisempi. Siellä tosin perittäisiin juutintulli salmen kapeimmassa kohdassa. Meitä se ei koskenut, sillä tulli perittiin lastista ja sitä meillä ei ollut.

Olisi tehnyt mieli käydä kuuluisassa Lyypekin kaupungissa, mutta se olisi merkinnyt pakittamista takaisin länteen päin ja syksykin myrskyineen oli tulossa. Purjehdimme ruutterin antaman kompassisuunnan mukaan Bornholmin kautta Pommerin rannikolle. Sitten olikin helppo päästä rantaa seuraten Danzigin lahteen ja sitä tietä itse kaupunkiin Veikselin suistossa. Meille kaupunki oli uusi tuttavuus, mutta olihan siitä kuultu. Siellä kävi joka vuosi vähintään tuhat alankomaalaista laivaa.

Soppaa oli enää vähän. Kummallista, se oli yli kaksi viikkoa vanhaa. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt lähteä käymään tai vähintään homehtua, mutta se oli raikasta kuin juuri keitetty. Leipäkin oli vähissä. Ensimmäinen asia maissa oli syötävän hakeminen torilta. Ostin leipää ja juustoa, hopeinen carolus kelpasi hyvin ja sain vielä kuparia vaihtorahaksi. Neuvottelin torimatamin kanssa millaista keittoa voisi tehdä. Hän antoi ohjeet ja myi ainekset johonkin, jota hän kutsui nimellä weisse bohnensuppe. Kaupankäynti sujui mainiosti plautdietschillä. Se on Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla puhuttava kieli, joka on yhdistelmä alasaksan ja hollannin kielistä. Puolalaiset eivät sitä paljon osaa, mutta Danzig onkin saksalainen hansakaupunki.

Palasin paatille ja panin seuraavaa päivää varten veteen likoamaan ostamani neljä naulaa kuivattuja valkeita papuja.

Läksimme etsimään von Loytzenin veljesten firmaa. Se löytyi helposti, sillä ei se ollut mikään panttilainaamo vaan suuri rahalaitos. Pienempi ei olisikaan pystynyt rahoittamaan kuningas Zygmunt II Augustia. Kuningas panttasi pankille paljon maata Veiksel- ja Nogat-jokien väliseltä märkäalueelta, jonka nimi oli Grosse-Werder eli Suursaari. Saari vain siksi, että se rajoittuu Veikseliin ja sen sivujokeen Nogatiin sekä Itämereen, johon joet laskevat. Kuningas oli kolme vuotta sitten kuollut velkaansa maksamatta. Von Loytzeneille jäi Grosse-Werder, suunnilleen Luxemburgin herttuakunnan kokoinen alue.

Michael von Loytzen oli uhkean näköinen mies. Hän oli suurikokoinen ja suuri oli nenäkin. Sen alla olivat ohuet viikset ja leuan halkaisi kapea parta. Hän oli pukeutunut kokonaan mustiin lukuun ottamatta kummallista nelinurkkaista valkeaa kaulusta, jollaista en ollut Friisinmaan herroilla nähnyt.

Von Loytzen oli paljon matkustellut ja käynyt tietenkin myös Espanjan Alankomaissa ja sen varakkaissa kaupungeissa. Hän kertoi ihailevansa hollantilaisten viljelytaitoa ja varsinkin maan valtaamista mereltä. Veljekset olivat perustaneet Grosse-Werderiin oman kartanon, Loytzenhofin, ja tuoneet sinne myös hyvin lypsävää friisiläiskarjaa. He uskovat, että hollantilaisten tuulimyllyt pystyvät pumppaamaan liian pohjaveden pois heidänkin mailtansa.

Jo sadoille mennoniittiperheille oli annettu maata. Loytzenit etsivät siirtolaisiksi alankomaalaisia yleensä, mutta uskonvainojen vuoksi he saavat uudisasukkaiksi enimmäkseen mennoniitteja.

Maata eivät pankkiirit antaneet kuitenkaan noin vain. He ymmärsivät, että asia onnistuu vain kyläyhteisöjä luomalla. Meidän tulisi odottaa, että vähintään kymmenen perheen ryhmä saataisiin täyteen. Kyläläisten tuli perustaa vuokrayhdistys, joka yhteisesti vastaa maksujen suorittamisesta. Samoin he olivat yhteisvastuussa patojen rakentamisesta ja maiden kuivattamisesta.

Ensimmäiset kymmenen vuotta olisivat maksuttomia, mutta sitten tulisi ryhtyä suorittamaan vuokraa. Se ei ollut Huismanin haaveilema puoli taalaria eekkeriltä vaan kymmenkertainen, viisi taalaria. Tilojen koko vaihtelisi 50-125 eekkeriin kunkin halujen ja kykyjen mukaan. Von Loytzenit olivat neuvotelleet kuninkaan kanssa, ettei mennoniitteja yritettäisi pakottaa asepalveluun, jonka meidän uskontomme kielsi. Myös verohelpotuksia myönnettiin.

Yhtä helppoa ei ollut niillä siirtolaisilla, jotka olivat asettuneet vähän pohjoisemmaksi, Preussin herttuakuntaan. Se syntyi, kun Saksan ritarikunnalle kuuluvat maat yksityisti sen viimeinen suurmestari Albrecht von Hohenzollern ja teki niistä sukunsa perintömaita. Maa oli suuresti köyhtynyt sodissa ja suuret alueet olivat autioina, kun rutto oli tappanut kaikki asukkaat. Ahkerat siirtolaiset kelpasivat aluksi hyvin, mutta sitten luterilaiset alkoivat vaatia Preussia karkottamaan mennoniitit ja muut anabaptistit. Suuri joukko perheitä siirtyi Danzigin ja Elbingin kaupunkien ympäristöön.

Meidän oli siis odoteltava, että kyläyhteisö saataisiin täysilukuiseksi. Pankkiiriveljesten mukaan siihen ei menisi kovin kauan aikaa. Me läksimme sluuppiimme syömään ja soppaa keittämään.

Kaadoin liotusveden menemään, panin pavut isoisän pataan ja uutta vettä päälle niin, että ne oikein reilusti peittyivät. Entisen sopanlopun jätin tietenkin pataan, mitä sitä hyvää ruokaa pois heittämään. Keittelin hiljaisella tulella siksi, kunnes pavut olivat kypsiä. Sitten lisäsin hakattuja vihanneksia: pari kourallista vihreää parsaa, kahdeksan sipulia, neljä valkosipulin kynttä sekä parikymmentä sellerinvartta ja jatkoin hauduttelua. Kun lisätyt vihannekset tuntuivat kypsiltä lisäsin vielä kaksi naulaa kuutioiksi leikattua savukinkkua ja suolaa tietenkin. Nyt sai soppa vielä hetken aikaa porista. Hyvää tuli, olisi uskaltanut vaikka isoäidille tarjota. Mieli tosin teki vaihteeksi pihviä tai porsaankyljystä, mutta alkuun saisimme etsiä niitä jostakin trahteerista. Eihän meillä ollut edes paistinpannua.