Читать книгу Julma on meri, Jumalan soppa - Jorma Rotko - Страница 4

Synnyin vuonna 1808 Altonassa Elben rannalla, Tanskaan kuuluvassa Schleswigissä Gysbert III van der Smissenin ja Catharina de Jaegerin neljäntenä lapsena. Lapsuuteni oli sekä rikas että köyhä. Rikas se oli siinä mielessä, että sukumme kauppahuone oli vanha ja varakas. Köyhä taas siksi, että kaikessa tuli säästää, sillä kauppahuoneen loppu läheni hitaasti, mutta vääjäämättä.

Yksi vaikeuksien alkusyistä oli niinkin huomattava tekijä, kuin Ranskan keisari Napoleon Bonaparte. Hän oli valloittanut melkein koko Euroopan, mutta Englanti oli jäänyt alistamatta. Napoleon julisti saarivaltakunnan yleiseurooppalaiseen kauppasaartoon kaksi vuotta ennen minun syntymääni. Van der Smissenien kauppahuoneelle se merkitsi lähes kaiken ulkomaankaupan katkeamista ja laivojen varustamisen sekä niiden rakentamisen muuttumista tarpeettomaksi.

Noina aikoina oli kauppahuoneen johtaja ja kaikki kaikessa Jacob Gysbert van der Smissen, isoisäni Hinrich III:n serkku. Taistelu alamäkeä vastaan vei Jacob Gysbertin voimat ja 1810 hän sai aivohalvauksen, josta ei ikinä kunnolla toipunut. Kauppahuone ajautui konkurssiin 1824, jolloin olin kuusitoistavuotias. Se oli rankka isku vanhemmilleni ja koko suvullemme. Jacob Gysbertin tila siitä vain huononi, kunnes hän viisi vuotta myöhemmin kuoli.

Minulle romahdus merkitsi elämänmuutosta. Vanhempani olivat suunnitelleet, että minä ja kaksi veljeäni alkaisimme koulun jälkeen harjoittelijoiksi kauppahuoneen palveluksessa ja mahdollisesti menisimme joksikin aikaa sen ulkomaisten liikekumppanien luokse oppimaan lisää. Siinä tarkoituksessa opiskelimme Altonan kymnaasissa. Nyt oli suunnitelmia muutettava ja alettava tähdätä yliopistolliseen koulutukseen. Altonassa saatava koulutus ei avannut tietä yliopistoon, mutta Altonan lähellä on vanha Ratzeburgin kaupunki, jossa on arvossa pidetty tuomiokirkkokoulu. Se on perustettu 700 vuotta sitten ja sen oppilaat ovat odotettuja Saksan parhaissa yliopistoissa.

Ratzeburg sijaitsee kauniilla paikalla järven saarella, jonka pohjoisrannalla on tuomiokirkko kouluineen. Tuomiokirkkokoulun opetusohjelma on klassinen: Saksaa, latinaa, kreikkaa, ranskaa, uskontoa, maantietoa, historiaa, luonnontietoa, matematiikkaa, kirjoitusta ja laulua.

Koulun rehtori ja samalla uskonnonopettaja oli Johann Georg Russwurm, ankara herra, jonka tunneilla ei supateltu. Hänen pojastaan Carlista ja minusta tuli ystävykset, vaikka hän onkin minua neljä vuotta nuorempi, ja ystävyksiä olemme edelleen.

Ratzeburgin tuomiokirkkokoulun päätettyäni yritin opiskella matematiikkaa Kööpenhaminan yliopistossa, mutta huomasin pian, että teologia on minun oikea alani. Sitä lähdin oppimaan Berliinin yliopistoon paljolti siksi, että tiesin Carlin opiskelevan siellä. Tiemme yhtyivät jälleen ja aloimme asuakin yhteisessä huoneessa.

Berliini oli uusi yliopisto, sillä ei ollut mitään Sorbonnen tai Oxfordin perinteitä. Ehkä se siitä syystä ei ollut niin pölyttynyt, kuin moni vanhempi yliopisto. Jatkoin Tuomiokirkkokoulussa alkanutta latinan ja kreikan opiskelua, mutta liitin kieliopintoihin myös heprean. Käytännössähän sillä ei paljon tee, mutta se on välttämätöntä, jos haluaa etsiä Jumalan sanaa alkulähteiltä.

Kävin Carlin kanssa pitkiä keskusteluja uskonasioista ja lopulta hän päätti ottaa aikuiskasteen vastaan. Ei hänestä silti koskaan tullut aktiivista anabaptismin soturia. Yhteisen uskonkäsityksen lisäksi meitä yhdisti se, että molemmat haimme jäsenyyttä ylioppilaiden osakunnassa Arminia. Burschenschaft Arminia oli tosin viranomaisten kieltämä järjestö. Syynä lienee se, että Arminia Ranskan vallankumouksen innoittamana omaksui epäilyttäviä ajatuksia, kuten esimerkiksi vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Niinpä jouduimme pitämään kokouksiamme nimellä “Lukupiiri”.

Kansallisuusaate oli noussut kovaan kurssiin koko Euroopassa, tietysti myös Berliinin yliopistossa ja Arminiassa. Juuri kansallisuusaatteen vuoksi Carl joutui hankaluuksiin. Hän kantoi liiviensä alla trikolorinauhaa, jossa oli saksalaiset värit musta, punainen ja kulta. Se oli Preussissa kiellettyä, jopa rangaistavaa.

Kun Napoleonin sodat oli sodittu loppuun alettiin miettiä, miten rauhalliset olot saataisiin kestämään. Venäjän tsaari Aleksanteri teki aloitteen “Pyhän allianssin” muodostamiseksi. Hankkeen tarkoitus oli “kristillisen itsevaltiuden” säilyttäminen mahdollisimman monessa maassa.

Aleksanteri sai mukaansa Itävallan keisarin Franzin ja Preussin kuninkaan Friedrich Wilhelm III:n. Allianssin ohjelma oli yksinkertainen. Euroopan politiikka oli palautettava 1700-luvulle, aikaan ennen Ranskan vallankumousta, joka oli syynä kaikkeen kauheuteen. Itsevaltiaat olivat saaneet valtansa Jumalalta, heitä vastaan kapinointi oli jumalanpilkkaa. Kouluja ja yliopistoja tuli valvoa, painokirjoitukset tuli ennakkoon tarkastaa, ihmisten kirjeet tuli sensuroida eikä mitään parlamentteja tai muita kansan tahdon ilmauksia tullut sallia. Perustuslakia ei tarvittu, hallitsijan sanassa olisi lakia kylliksi.

Maailmassa ei tullut olla kansoja, vaan pelkästään valtioita. Kansallistunne oli kaikkien kolmen hallitsijan mielestä vahingollinen ilmiö. Kaikki olivat alistaneet lukuisia kansoja valtioihinsa. Mitä iloa heille olisi esimerkiksi puolalaisten kansallistunteesta, kun he olivat jo jakaneet Puolan keskenään? Preussilaisuuden korostamiseksi muutettiin oppilaitoksen nimikin meidän opiskeluaikanamme “Friedrich-Wilhelmin Yliopistoksi”.

Carl oli tehnyt pahan virheen lietsoessaan saksalaista kansallistunnetta, mikä tosiasiassa ei rajoittunut pelkkään nauhan kantamiseen liivien alla. Niihin asioihin minä suhtauduin rauhallisemmin, mutta enhän minä saksalaista perua ollutkaan. Sukumme on lähtöisin Flanderista ja virallisesti olimme Tanskan kansalaisia.

Yliopisto määräsi Carlin kotiarestiin, joka venyi kuukausien mittaiseksi. Carl kyllästyi ja jätti opiskelun sikseen. Alkoi kuitenkin näyttää siltä, että häntä vastaan ollaan nostamassa oikeusjuttu, jonka lopputulos voi olla jopa vankeustuomio. Niinpä hän livistikin Tanskan puolelle. Kun hän sai tarjouksen tulla kotiopettajaksi Echmesin kartanoon Eestinmaan kuvernementtiin Venäjälle, lähdin minä hänen mukaansa. Kotiopettajantyötä sain samasta Martensin kihlakunnasta, missä Carl koulutti Ungern-Sternbergien kakaroita. Wieckin maakunnassa sijaitseva Martens ei ole erityisen suuri kihlakunta, mutta siellä on silti kahdeksantoista kartanoa ja saksankielisen kotiopettajan tarvetta melkein jokaisessa.

Kauaa emme kuitenkaan Martensissa viihtyneet. Työssä ei ollut vikaa eikä palkassakaan, mutta kaipasimme seuraelämää. Sitä ei kuitenkaan ollut – tai oli, mutta kun Ungern-Sternbergit, Maydellit, Fersenit, Wrangelid ja Buxhoevedenit pitivät pitojaan, ei siellä köyhiä kotiopettajia kaivattu. Viinanjuonti voutien ja työnjohtajien kanssa ei vastannut meidän käsitystämme huvittelusta. Kauniimpaan sukupuoleen ei päässyt lainkaan tutustumaan. Aatelisneidit olivat meille liian ylhäisiä. Carlia he joskus vilkuilivat, tämä kun on sirorakenteinen ja kasvoiltaan kaunis poika, mutta minä sain olla heidän katseiltaan rauhassa. Olen karkeampaa tekoa ja perinyt van der Smissenien suvun suuren nenän ja taipumuksen kaksoisleukaan. Talonpoikien tyttärien kanssa mahdollinen juttutuokio kaatui siihen, ettei meillä ollut heidän kanssaan yhteistä kieltä, he kun olivat eestiläisiä ja puhuivat vain omaa maalaiskieltään, jota me emme osanneet. Carl tosin vannoi sen opettelevansa.

Haimme virkoja Revalista ja saimmekin. Minusta tuli tuomiokirkkokoulun opettaja ja tuomiokirkon palvelukseen päätyi myös Carl. Hänestä tehtiin kirkon majoituslaitoksen eli Dompensionin ylitarkastaja. Elämä asettui normaaleihin uomiin. 15 000 asukkaan Reval oli toki pieni vaikkapa Berliiniin verrattuna, mutta viihtyisä entinen hansakaupunki.

Maaliskuussa saapui Altonasta kirje isältäni. Äitini oli kuollut. Hautajaiset oli jo pidetty enkä niihin olisi päässytkään. Meri oli jäässä ja mantereen tiet täynnä matkantekoa hidastavia lumikinoksia. Huonoja uutisia oli vielä muitakin. Tuohon aikaan oli jo lopetettu van der Smissen-suvun kaikki liiketoiminta. Velkaa oli jäänyt. Nyt eivät velkojat enää halunneet odotella ja näytti ilmeiseltä, että kohta ei olisi kattoakaan pään päällä. Suvun viimeinen turvapaikka Haneraun kartanokin oli menossa vasaran alle. Isäni halusi tietää voisinko ottaa huolekseni naimattomat nuoret naiset, sisareni Catharinan ja perheemme kasvattilapsen Hannan?

Tietenkin vastasin myöntävästi. Meitä Gysbert III:n lapsiahan on kymmenen, seitsemän tyttöä ja kolme poikaa. Tytöistä on naimisissa vain kaksi, vaikka kaikki ovat jo aikoja ohittaneet säällisen naimaiän. Ylläpidettäviä Altonassa piisasi.

Vastauskirjeessä kehotin etsimään laivan, joka olisi tuomassa lastia Revaliin, Narvaan tai Sankt Petersburgiin. Paras olisi sellainen, jonka kipparin palveluksia olisi kauppahuone aikaisemmin käyttänyt ja johon voisi luottaa nuorten naisten kuljettajana.

Tytöt saapuivat Revaliin turvallisesti kesäkuun alkupuolella. Heidät toi sinne laivallaan Simon Friesen, mennoniitti ja tiettävästi van der Smissenin kauppahuoneen vanha tuttava. Itämeren piirissä vallitsi tuolloin poikkeuksellinen rauhanaika. Venäläisten ja puolalaisten sodastakin oli kulunut jo seitsemän vuotta.

Linnoitetulla Dombergillä sijaitsevassa pienessä talossani oli yllin kyllin tilaa meille kolmelle, vaikka sitä ei voinut verratakaan palatseihin, joita mäen päälle olivat rakennuttaneet aateliset. Tulojeni puolesta olisin kuulunut alakaupunkiin, mutta tuomiokirkkoseurakunnalla oli antaa asuntoja koulunsa opettajille mäellä sijaitsevan koulun läheisyydestä.

Kasvattisisareni Hannan kohtalo oli ollut kova. Menetettyään vanhempansa hän asui meillä Altonassa 11-vuotiaasta saakka perheenjäsenenä. Hannan suku Claeysit oli paennut uskonvainojen pahimmin riehuessa 1570-luvulla Eindhovenista, pohjoisesta Brabantista Schleswig-Holsteiniin. He asettuivat asumaan Gottorpin herttuan Friedrich III:n perustamaan kaupunkiin nimeltä Friedrichstadt. Sitä alettiin kutsua “suvaitsevaisuuden kaupungiksi”, sillä se hyväksyi asukkaikseen kaikki uskonriidoista kärsivät, protestantismin eri lahkojen lisäksi myös sefardijuutalaiset, joita oli alettu Portugalissa ja Espanjassa vainota.

Hannan perhe, joka oli ennen kaikkea oluenpanijoita, muuttivat Friedrichstadtista Altonaan samoihin aikoihin kuin me van der Smissenit. He kuuluivat samaan Altonan mennoniittiseurakuntaan ja suvut olivat perhetuttavia. Sitten tuli vuosi 1830 ja tapahtui kamalia. Hanna ja kymmenen muuta Claesin perheen lasta jäi yhdessä yössä orvoiksi. Perheen vanhemmat olivat menneet Friedrichstadtiin kylään Cornelis Claesin vanhanapoikana elävän veljen luokse. Oli kylmähkö ilma, Eider-joesta kohosi usvaa. Oli tehty tuli takkaan. Joskus yöllä oli takassa oleva puu kaatunut ja pudonnut lautalattialle, joka oli alkanut kyteä. Aamulla naapurit huomasivat savua nousevan talosta, mutta silloin oli jo myöhäistä. Kaikki kolme olivat nukkuessaan kuolleet häkään.

Me mennoniitit olemme aina huolehtineet orvoistamme, yhteenkuuluvuuden tunne on suuri. Claesien yksitoista lasta sijoitettiin eri perheisiin Altonassa. Me pystyimme ottamaan vain yhden, Hannan. Voi tuntua vähältä, mutta kun meitäkin oli: Helena, Maria, Hinrich, minä, Jacoba Anna, Jacob, Sara Cornelia, Catharina, Johanna ja Henriette. Sitä paitsi Hannan sisaret sijoitettiin kaikki Altonaan, kivenheiton päähän toisistaan, joten perheyhteys säilyi.

Hanna on minusta kymmenkunta vuotta nuorempi ja olen aina pitänyt häntä pikkusiskona. Joskus tosin sisareni Catharina kiusoitteli minua ja väitti, että olen rakastunut Hannaan.

Vaikka laivuri Friesenille oli tietenkin maksettu tyttöjen matkasta pidin tarpeellisena kutsua hänet illalliselle. Mies oli noin kolmekymmenvuotias ja miellyttäväkäytöksinen. Hänen kasvonsa olivat selkeät sillä tavoin, että kaikki piirteet olivat suurehkoja, nenä, leuka, kulmakarvat. Iho oli tietenkin merituulten ahavoittama. Mennoniittien tapaan hän oli pukeutunut kokonaan mustiin lukuun ottamatta valkeaa, kauluksetonta paitaa. Hän oli sinisilmäinen ja vaalea tukka ulottui olkapäihin. Panin merkille, että Hanna katseli häntä ihastuneena ja aloin pelätä, että laivamatkan aikana on tapahtunut jotakin sopimatonta. Kun myöhemmin kyselin asiasta Catharinalta hän vannoi, ettei Hanna ole ollut hetkeäkään kahden Friesenin kanssa. Friesenissä oli jotakin tuttua. Ihan niin kuin olisin joskus pikkupoikana nähnyt Altonan satamassa aivan samannäköisen miehen. Se on tietysti voinut olla hänen isänsä.

Friesenin laiva De Rode Tulp seisoi viikon päivät satamakaijan ääressä, kun sen suolalasti lossattiin maihin ja kärrättiin varastoon. Friesen halusi tarjota vastavuoroisen illallisen laivalla ja tietenkin otimme kutsun vastaan. Laivurin hytti kuunarin ahterissa ei ollut suuren suuri, mutta mahduimme hyvin hänen pöytäänsä. Oivallinen kokki hänellä laivassaan kuitenkin oli. Alkajaisiksi söimme maukasta keittoa, jossa oli paljon erilaisia juureksia ja vihanneksia. Pääruokana oli padassa haudutettua vasikkaa, jota laivan kokki oli torilta ostanut.

Mielestäni Hanna osoitti jälleen tarpeettoman paljon mielenkiintoa kapteeniamme kohtaan, mutta en ryhtynyt häntä soimaamaan. Hänhän oli 20-vuotias. Tiettävästi tytärlapset elättelevät siinä iässä romanttisia haaveita ja alkavat pelätä vanhaksipiiaksi jäämistä.