Читать книгу Julma on meri, Jumalan soppa - Jorma Rotko - Страница 5

Von Loytzenien tykö ei tullut eikä tullut kovin pian lisää halukkaita uudisasukkaita. Tapoimme aikaa Danzigissa ja useammin kuin kerran kävimme kapakassa, jonka eräs mennoniittiveli oli perustanut. Kun taas kerran menimme Loytzenien pankkiin asian edistymistä tiedustelemaan oli heillä ehdotus:

“Fürstenwerderissä on siirtokunnassa tyhjä talo, jossa asunut lapseton pariskunta kuoli suokuumeeseen. Maata on 125 eekkeriä ja kaikki talous- ja maatalouskalutkin ovat tallella. Te voisitte saada sen, mutta siinä on pari erillistä seikkaa. Kylä perustettiin neljä vuotta sitten, eli se alkaa maksaa vuokraa jo kuuden vuoden päästä, mihin teidän tulisi suostua. Toinen ongelma on se, että meillä ei ole aavistustakaan jäikö asukkailta sukulaisia Flanderiin, mistä he olivat kotoisin. Mehän emme taloa omista, vain maan. Teidän tulee antaa kirjallinen sitoumus, että jos Dirk ja Anna Klassenin lailliset perijät ilmaantuvat vaatimuksineen, niin te sovitte mahdollisista korvauksista heidän kanssansa.”

Tietenkin suostuimme, sillä näin säästyimme talon rakentamisesta. Olimme jo kuulleet, että Grosse-Werder on tosista rämettä, jonne rakennuspuut pitää kuljettaa hevosella matkojen takaa. Sovimme, että allekirjoitamme seuraavana päivänä tarvittavat paperit, jonka jälkeen pankin virkailija opastaa meidät paikalle ja näyttää tonttimme rajat. Osasimme sentään lukea ja kirjoittaa, kiitos isoisälle ja kaksivuotiselle katolisten pappien pitämälle alakoululle.

Aloimme hankkia ruokatavaroita kuten suolaa, savulihaa, juustoa, kuivaa leipää, jauhoja ja muuta säilyvää. Arvelimme, että paikan päältä voi ostaa kyläläisiltä vihanneksia, hedelmiä ja tuoretta lihaa. Meitä onnisti siinäkin mielessä, että tila rajoittui Scharpau-nimiseen Veikselin sivujokeen. Pääsisimme siis perille veneellämme.

Scharpau oli matala joki ja välillä Geestin pohja otti kiinni. Joessa ei kuitenkaan ollut kiviä vaan pehmeää mutaa, joten pääsimme pikkuhiljaa perille Fürstenwerderiin. Werder, se tarkoittaa jokien väliin jäävää suurempaa saarialaa, saloa. Ruhtinaansalo! Siinä rämeessä ei kyllä ollut mitään ruhtinaallista. Henkensä heittäneet siirtolaiset olivat panneet kuivatustyöt alulle, mutta niitä tulisi riittämään. Tiesimme kokemuksesta, että merenpinnan tasolla olevan maan saaminen hyvään viljelykuntoon vaatii pitkäaikaista ja hellittämätöntä työtä.

Panimme paatin ankkuriin ja kahlasimme maihin. Ensimmäiseksi riensimme tietenkin tutkimaan taloa. Se seisoi itälänsisuuntaisena rakennettuna pari jalkaa korkealle penkalle, jossa oli maata ja kiviä. Oli ajateltu, että ainakin talo jäisi kuiville, kun Veiksel ryhtyisi tulvimaan. Saman ruokokaton alle oli rakennettu kaikki muukin. Länsipäässä olivat pienet asuintilat, seuraavana työkaluvaja, sitten hevostalli ja viimeisenä navetta. Oli tietenkin järkevää, etteivät rakennukset olleet erikseen. Jonoon rakennettuna säästyi aina yksi seinä. Erillisinä rakennuksina ne olisivat vieneet enemmän sekä puutavaraa että kivijalkaan tarvittavaa maa-ainesta, jotka molemmat oli tuotu jostain kauempaa. Sitä paitsi seudulla olivat länsituulet kaikkein yleisimpiä, joten lehmänlannan hajut leviäisivät enimmäkseen ihmisten asumuksesta poispäin. Kymmenen jalkaa syvä kaivokin oli kaivettu, eikä näillä seuduin syvempää tarvinnutkaan. Pohjavesi oli aivan lähellä maan pintaa.

Kaikesta näki, että edelliset asukkaat olivat olleet vähävaraista väkeä. Perusasiat olivat kuitenkin olemassa työkaluvajassa, kärryt, aura, karhi, lapioita, kuokkia, talikoita, viikate ja monta haravaa sekä hevosen valjaita.

Pankkivirkailija antoi meille tilamme kartan sekä toisen suuremman, johon oli merkitty Grosse-Werderin tiet, kylät sekä lähiympäristön kaupungit. Lähin isompi kylä on Loytzenhof kaakon suunnalla. Samassa suunnassa on hansakaupunki Elbing, jonne on 20 mailia. Niinikään 20 mailin päässä etelässä on paljon suurempi kaupunki Marienburg, joka on yksi Puolan kuninkaiden asuinpaikoista. Sekin on hansakaupunki ja aikoinaan saksalaisen ritarikunnan päämaja. Oppaamme kertoi, että siellä on suuri punatiilinen linna, jota ritarikunta oli rakentanut 230 vuotta. Ilmeisesti kauppakaupungiksemme tulisi Danzig, jonne oli vain 12 mailia ja pääsy vesitse.

Tarjouduin kuljettamaan pankkivirkailijan takaisin kaupunkiin, mutta hän sanoi pääsevänsä itsekin. Veikselin rantaan on vain maili kävellä ja siellä on kylä, josta saa apua joen ylittämiseksi. Toiselta puolen Veikseliä hän saisi hevoskyydin Danzigiin.

Löimme joen rannalla vaajat maahan ja kiinnitimme Geestin niin lähelle rantaa kuin saimme. Työkaluvajasta löytyi pari tukevaa lankkua, joita pitkin aloimme kantaa tavaroitamme taloon. Olimme lopuksi varsin väsyksissä. Lämmitimme vähän papusoppaa ja kävimme nukkumaan.

Minä nukuin pitkään, mutta Dietrich oli herännyt aikaisemmin. Hän oli löytänyt kankaanpalan, kiinnittänyt sen seinään ja kirjoittanut siihen hiilellä raamatunlauseen, joka hyvin sopi Fürstenwerderin maisemiin:

“Jumalan virta on vettä täynnä. Psalmit 65:10”. Se oli saksaksi, otettu Lutherin raamatun käännöksestä. Hollanninkielistä raamattua ei ollutkaan, friisinkielisestä puhumattakaan. Puolaksi raamattu oli kyllä käännetty, mutta emmehän me puolaa osanneet.

“Ei se kovin kaunis ole, mutta seuraavalla reissulla kaupunkiin annan jonkun käsityöläisen tehdä sen paremmin ja raamien kanssa”, sanoi Dietrich.

Aloimme tehdä yhteenvetoa mitä kaikkea taloudessa tarvitaan. Lehmiä tietenkin, jotta saadaan lantaa pelloille. Oli kuitenkin jo syksy, eikä meillä ollut heinää. Navetan päädyssä oli ajosilta, jota pitkin hevosella pääsisi ylisille. Pitkän katon alle mahtuisi heinää paljon ja asumuksen kohdalla ne auttaisivat lämmön pysymisessä. Lehmät olisivat tulevan kevään murheita, mutta hevonen tarvittaisiin heti tavaroiden kuljettamiseen. Sehän tarvitsee kauraa jaksaakseen tehdä töitä, mutta heinää on myös oltava ruuansulatuksen takia. Luultavasti niitä saisi ostaa sieltä, mistä ostaa hevosenkin.

Sikaakaan ei kannattaisi ottaa ennen kesää. Jokunen kana voisi talossa olla, ne söisivät vain vähän hevosen kauroja ja kuopisivat itse maasta matoja. Kanat tulee hankkia vasta maaliskuussa, eiväthän ne talvella muni. Sitä paitsi nainen olisi talossa tarpeen. Se saisi kyllä olla Dietrichin heiniä, sillä minua ei maanviljelys ja kuivatusojien kaivaminen pitkän päälle huvittanut. Soutuvene olisi hyvä kaupunkimatkoihin. Scharpau oli niin kapea, ettei siinä luoviminen tullut kysymykseen. Jos tuuli olisi vastainen, niin pitäisi vain odottaa – ties vaikka viikkoja. Soutuveneen osaisimme itse rakentaa, mutta tarvitsisimme yhtä ja toista, mitä meillä ei ollut kuten lautoja, sahan, höylän, poran, kuparinauloja ja tervaa. Tekemistä riittäisi, mutta ensin pitää tutustua naapureihin.

Rajanaapurimme oli Peter Goerz, joka otti meidät kiinnostuneena vastaan. Hän oli kirveellä veistetty iso mies. Enemmän kuin meistä hän halusi tietää uutisia entisestä kotimaasta. Vieläkö on kuvernöörinä se kirottu Alban herttua, jonka Espanjan kuningas Filip oli lähettänyt kurittamaan alankomaalaisia?

Tiesimme kertoa, että jo puolitoista vuotta sitten oli Filip vaihtanut Alban tämän heikentyneen terveyden takia. Uusi kuvernööri oli Luis de Zúñiga y Requesens. Hän ei vainonnut kaikkia alankomaalaisia järjestään, kuten Alba oli tehnyt, vaan keskittyi ei-katolista uskoa tunnustaviin eli hänen kielessään kerettiläisiin asukkaisiin. Se ei johtunut siitä, että don Luis olisi ollut Albaa armollisempi mies, mutta Espanjan kuninkaan kassa oli tyhjä ja Alankomaissa olevat sotilaat olivat haluttomia polttamaan kokonaisia kaupunkeja, ennen kuin palkat on maksettu. Goerzin Flanderissa asuvista sukulaisista me emme valitettavasti tienneet mitään.

Goerz oli saapunut Puolaan suuren perheensä kanssa. He eivät olleet heti sijoittuneet Fürstenwerderiin vaan etelämmäksi, Marienburgin lähistölle. Tila oli kuitenkin vain 45 eekkeriä eli liian pieni suuren lapsilauman ruokkimiseksi. Lisämaata ei ollut saatavilla. Niinpä Goerz myi talonsa ja siirsi maanvuokrasopimuksensa talon ostajalle, sillä Fürstenwerderistä oli mahdollista saada 125 eekkerin tila. Vanhimmat lapset olivat jo alkaneet avioitua ja lisääntyä – kohta he muuttaisivat pois, kunhan saisivat maatilan vuokratuksi. Kaikkineen asui Goerzin taloudessa 35 ihmistä, joilla oli ahdasta, vaikka talo olikin paljon suurempi kuin meidän töllimme. Hänellä oli jo kolmas vaimo menossa, kaksi aikaisempaa olivat kuolleet lapsivuoteeseen – tosin jo ennen muuttoa Alankomaista. Goerzilla oli kaksikymmenpäinen friisiläiskarja. Maidosta tehtiin voita ja juustoa. Ne myytiin Danzigissa, jossa niistä sai hyvän hinnan. Danzigista ei toisaalta mielellään mitään ostettu, koska hyvä oli hinta kaupungin tavaroillakin. Paljon halvemmalla selviää Elbingissä, joka on Danzigiin verrattuna pikkukaupunki.

Goerz sanoi, että olisi parasta mennä heti kohta kylänvanhimman juttusille. Hän asui keskellä kylää ja oli nimeltään Heinrich Hamm. Niin me teimmekin.

Hamm oli tukeva talonpoika, mutta flaami. Hänen mustien kulmiensa alta tuijottivat teräväkatseiset silmät arvioiden tulokkaita. Myös hän halusi kuulla ensimmäiseksi kotipuolen uutisia. Kysymyksiä hänellä oli paljon enemmän kuin Goerzilla, mutta useimpiin emme osanneet vastata. Hänkin oli kotoisin Flanderista, jonka asioista me emme kovin paljon tienneet.

“Suurin osa täkäläisistä on flaameja, mutta olemme yrittäneet jättää flaamien ja friisien kiistat menneisyyteen. Elää täällä yksi perhe, jolla on sama nimi kuin teillä, Friesen. Eivät liene sukua, kai te tietäisitte, jos he olisivat sukulaisianne. Ongelmia ei tule, jos ette ala itse riitaa haastamaan.

Kylämme kuuluu Grosse-Werderin flaamilaiseen mennoniittiseurakuntaan ja minä olen myös seurakunnan vanhin. Jumalanpalvelus on joka sunnuntai meillä talossa, kesäisin ladossa, ennen kuin heinä on korjattu. Rukoushuonetta ei ole eikä tule, ennen kuin Fürstenwerder on kuivattu ja puutarhat kukkivat läpi kesän. Schleitheimin uskonartikloissa kyllä määrätään, että veljien ja sisarten on kokoonnuttava ainakin kolmesti tai neljästi viikossa kuulemaan Jeesuksen opetuksia, mutta onhan meidän tehtävä työtäkin.

Jos meidän seuramme ei kelpaa, niin kuuden mailin päässä Loytzenhofiin vievän tien varressa on laaja kylien rypäs, Orlofferfelde. Siellä on friisiläinen seurakunta, joka kokoontuu ladoissa, kuten mekin.”

Kuulimme myös, että kerran vuodessa käy Grosse-Werderin seurakunnan pastori pitämässä ehtoollispalvelun. Kun uskonasiat oli selvitetty mentiin käytännöllisiin kysymyksiin. Hamm lupasi, ettei meidän tarvitse osallistua patojen ja tuulimyllyjen rakentamiseen, ennen kuin olemme saaneet Klassenien tilan jonkinlaiseen kuntoon.

“Niin kuin tiedätte on maan kuivattaminen kovaa työtä. Me teemme sitä sellaisella tempolla, että talkoopäivän jälkeen ette vähään aikaan jaksa tehdä mitään omalla pellollanne.”

Dietrich väitti olevansa hyvä puumies. Hän kai laskeskeli, että tuulimyllyjen rakentaminen on kevyempää, kuin kuivausojien kaivaminen.

Hammin emäntä Anna pyysi meidät ruokapöytään. Se oli pitkä pöytä, mutta perhe joutui silti syömään kolmessa vuorossa. Aterian päätteeksi toivotimme Hammin perheelle herran rauhaa ja palasimme tilallemme. Dietrich lähti tutustumaan peltomaihin. Takaisin tullessaan hän oli vaitonainen. Itse olin tutkinut rakennuksia ja huomautin, että riihi puuttuu.

“Saakin jonkin aikaa puuttua. Noilla pellontekeleillä ei aikoihin vehnää kasvateta, mutta laidunmaaksi ne kelpaavat. Täytyy aloittaa lehmillä. Friisiläiset lypsävät hyvin ja niiden vasikoita saataneen paikan päältä, mutta lihakarjaksi olisi paras limousine. Se pärjää huonoillakin laitumilla. Mistähän sellaisia saataisiin? Ei kai me lähdetä niitä Ranskasta hakemaan? Sitä paitsi vaimo pitää ottaa. Minä en voita kirnuamaan rupea.”

Lähes joka talossa oli toistakymmentä lasta. Naimattomista täysikasvuisista tyttäristä ei olisi varmaankaan puutetta.

Paikallisen seurakunnan flaamilaisuus oli yksi päänsärky. Tietenkin me voisimme liittyä Orlofferfelden friisiläiseen seurakuntaan, mutta kuinka me siis eläisimme Fürstenwerderissä? Me olisimme valkoisia variksia mustien parvessa, torjuttuja ja syrjittyjä. Kireimmät seurakunnan jäsenet eivät edes puhuisi meille. Päätimme mennä Johann Frieseniltä kysymään, miten hän on tämän ongelman ratkaissut.

Rehdinoloinen talonpoika Johann Friesen oli kotoisin Schlohteren-nimiseltä seudulta. Hän ja hänen perheensä olivat Hammin johtaman flaamilaisen mennoniittiseurakunnan jäseniä. Hänen mukaansa asiassa ei kovin suuria ongelmia ollut. Meidän pitäisi vain seuraavan jumalanpalveluksen yhteydessä tunnustaa uskomme ja luvata noudattaa seurakunnan määräyksiä ja kirkkokuria. Sitten meidät kastettaisiin uudelleen, friisiläisistä flaameiksi. Niinhän siinä kävikin. Muodollisesti piti koko seurakunnan yksimielisesti hyväksyä meidän jäsenyytemme, mutta siinä suhteessa ei kukaan suutaan avannut. Kun seurakunnan vanhin jopa esitteli asian oli se oikeastaan päätetty.

Friesenillä oli vaimonsa Katharinan kanssa kuusi reipasta poikaa ja yksi 17-vuotias tytär, Johanna. Johanna touhusi tuvassa emännän apuna, kipaisi välillä kaivosta vettä ja kun pois lähdimme, näimme hänet halkoja hakkaamassa.

Puhuimme Johannille ajatuksestamme rakennella talven aikana soutuvene. Sitä työtähän olimme tehneet jo Harlingenissa, kyllä meiltä vene syntyisi. Vaan mistäpä saisi edullisesti tarvikkeita? Danzigistako?

Johann Friesen torjui Danzigin oikopäätä ja selitti, että meidän ehdottomasti kannattaa mennä Elbingiin. Paatilla se reissu on liian pitkä. Maata myöten matka on puolta lyhyempi ja helppokin, sillä ainoa suurempi tie vie juuri sinne. Ensin läpi Loytzenhofin ja sieltä Nogat-joen rantaan. Siellä on silta, Nogatbrücke, ja siltavahti, joka velkoo muutaman killingin sillan ylittämisestä. Sillalta on lyhyt matka Elbing-joen länsirannalle, jossa on kaupungin kauppiaitten varastot ja myyntialue jokeen pistävällä niemellä, jolle on annettu nimi Speicherinseln, varastosaari.

Hevostahan meillä ei vielä ollut, mutta Johann tarjoutui lainaamaan omaansa. Vankkureista saisi perälaudan pois, sillä toisi pitempiäkin lautoja. Yhden päivän aikana ei keikka toki onnistuisi, hevonen väsyisi liikaa. Kaupungin puolella olisi paljosta valita majataloja ja niillä kunnolliset tallit, joissa hevosesta pidettäisiin huolta.

Koko viikon teimme maatöitä, kaivoimme ojia ja raivasimme pusikkoja. Sitten saapui sopiva ilma, sateeton, tuuleton eikä liian lämmin, kaunis syyspäivä. Läksimme Johannilta hevosta kysymään. Hän valjastikin sen kohta vankkureiden eteen, antoi mukaan kauroja, heiniä ja ämpärin hevosen juottamiseksi.

Kysyimme hevosen nimeä, mutta Johann selitti, ettei sillä oikeastaan nimeä olekaan:

“Kutsukaa sitä nimellä Ros, siihen se on tottunut.”

Matka kesti koko päivän. Vielä illansuussakin olivat useimmat kaupat auki. Ostimme “Neptunsspeicher”-nimisestä merenkulkuun keskittyneestä varastomyynnistä työkaluja, kuparinauloja, jonkin verran hamppuköysiä Geestiä varten ja suuren tynnyrin tervaa. Veneeseen sitä niin paljon ei menisi, mutta Geestin takilointi oli jo varsin harmaa, ties milloin oli tervaa nähnyt. Sama koski kanttakin, mutta sehän saisi osansa, kun laskisimme vantin kerrallaan kannelle tervattavaksi. Toki ostimme lautoja, mäntylautoja, koska tammea ei ollut.

Se otti aikaa. Valitsimme ne yksi kerrallaan. Kyseeseen eivät tulleet oksaiset eivätkä valmiiksi haljenneet. Etsimme kitukasvuisia, suon vierellä kasvaneita. Hidas kasvu, syy syyn vieressä, paljon pihkaa väleissä. Sellainen on oikea venelauta, jos tammea ei ole saatavilla.

Lastasimme ostoksemme vankkureihin. Syvästi huokaillen läksi Ros sitä kiskomaan kaupungin puoleen yli sillan, jonka nimi oli „Hohe Brücke“. Kohta sillan toisella puolen oli majatalo “Die Weisse Taube”, jossa vannottiin, että Ros saa hyvän hoidon, vankkurimme on varkailta suojassa ja itse saamme köllähtää pehmeille polstereille.

Aamiaistakin annettiin. Pari paistettua munaa ja suuri kimpale suolattua läskiä. Dietrich käski odottamaan tai vaikka hevosta juottamaan, hänellä olisi asiaa kaupungille. Kysyin tietenkin, että mikä se sellainen asia on? Hän kertoi Speicherinselnillä kuulleensa, että missään ei ole meripihka halvempaa, kuin juuri Elbingissä. Samassa ovat kaupungin hopeasepät kuuluisia taidoistaan. Hänpä ostaisi morsiamelleen hopeisen rannerenkaan, jossa olisi meripihkaa koristeena.

“Pidä nyt vähän Dietrich, mistä sinulla se morsian on?”

“No tietenkin se on se Friesenin Johanna, etkö muka nähnyt?”

“Näin kyllä, rumanpuoleinen nuori nainen.”

“No eihän kauneudesta soppaa tehdä. Et osannut katsoa. Hartiat leveämmät kuin useimmilla miehillä. Muskelit kuin kivenhakkaajalla. Tuhdit reidet ja leveä lantio, synnyttää ilman suurempaa tuskaa kymmenen uutta pellonraivaajaa.”

“No hyvä, mutta älä mitään korua osta. Siitä tulisi vain pahoja puheita. Oletko muka koskaan nähnyt mennoniittinaista, jolla olisi joku koru? Ei sellainen sovi, ties vaikka alkaisi saarnamies moittia maallisesta turhuudesta. Osta jotain käytännöllistä, kattila tai hiilillä ladattava silitysrauta.”

Aikanaan tuli Dietrich kattiloineen takaisin ja pääsimme kotimatkalle. Ros oli siitä hyvillään, kotiinpäin se veteli vankkureita paljon reippaammin kuin Elbingiin tullessa, vaikka niissä oli nyt paljon enemmän painoa.

Perille tultuamme ei Dietrich saanut rauhaa. Päivänvaloa oli vielä. Hän jätti minut purkamaan lautakuormaa työkaluvajaan ja hevosta Friesenille palauttamaan. Itse paineli tuli tukassa Hammin puheille, sillä tapana on, että seurakunnan esimies toimii puhemiehenä ja sopii asiasta tytön vanhempien kanssa. Sillä on raamatullinen tausta. Satavuotias Abraham oli saanut yhdeksänkymmentä vuotta vanhasta vaimostaan Saarasta pojan, Iisakin. Aikamoisia miehiä oli ennen vanhaan, mutta Abraham elikin 175-vuotiaaksi. Kun Iisak tuli naimaikään määräsi Abraham ylipalvelijansa matkustamaan oman sukunsa tykö ja etsimään sieltä Iisakille vaimon. Palvelija näkikin Mesopotamiassa Nahorin kaupungissa neidon, nimeltä Rebekka. Hän meni pyytämään Rebekkaa tämän isältä Betuelilta ja veljeltä Labanilta. Näin sai Iisak puolison itselleen. Heinrich Hammin tehtävänä olisi esittää Abrahamin ylipalvelijaa.

Jonkun ajan päästä velimies palasi. Avioliitosta saisi ehkä asiaa, mutta oli yksi mutka matkassa. Johannaa ei oltu vielä kastettu. Se voisi tapahtua tulevana sunnuntaina, jos suostuvaisia olisivat sekä tyttö ja hänen vanhempansa. Usein kastettavaa myös kuulusteltiin ja kastaminen voitiin jättää sikseen, jos kävi selville ettei hän ymmärrä kristinopista tuon taivaallista.

Työkaluvajan aarteita tutkiskellessani löysin ongenkoukun ja pellavaisen siiman, joka kiitos tervalle ei ollut vielä mädäntynyt. Taittelin pusikosta ongenvavan tapaisen ja kömmin Geestin kannelle onneani koettamaan. Keskemmällä jokea ei tarjoamani mato kaloja kiinnostanut, mutta sitten tuli mieleen, että sluuppihan on seisonut paikallaan jo aikoja. Monet kalat haluavat päivällä olla varjossa. Laskin onkeni aivan paatin viereen. Syönti oli mainio ja aloin saada suuria ahvenia, painoltaan kahden naulan molemmin puolin. Kalaa tuli ja tuli, lopetin vasta kun niitä oli kolmisenkymmentä. Ahvensoppaa osasin kyllä tehdä, sillä olimmehan niitä pyytäneet Zuider Zeeltakin, vaikka silli on siellä tärkein ja halutuin kalalaji. Suolaa minulla oli, mutta kaikkea muuta puuttui. Lähdin kysymään Friesenin Katharinalta.

Ostin koko joukon sipulia, porkkanoita, juuriselleriä ja lanttua sekä neljä naulaa voita. Kuparipadassa oli vielä pohjalla papusoppaa, ihan hyvää vaikka viikkoja vanhaa. Raskain mielin kaadoin sen Scharpauhun ja retuutin pannun tupaan. Suolistin kalat, nylin ne ja halkaisin fileiksi. Panin päät, ruodot ja nahat kiehumaan suolavedessä. Kalaliemen valmistuessa pilkoin vihannekset. Kaavin pitkävartisella kauhalla parhaani mukaan ruotoja pois liemestä ja panin vihannekset kiehumaan. Kun ne olivat pehmeitä lisäsin kalafileet ja voin.

Dietrich kiitteli keittoa, mutta moitti minua siitä, että olin tehnyt sitä niin paljon. Puolustauduin sillä, että meillä on enemmän aikaa talon töille, kun selviämme ruuanlaitosta vain soppaa lämmittämällä.

“Mutta pilallehan se menee”, väitti Dietrich.

“Ei mene, usko minua, ei mene”, vakuutin minä. Syystä tai toisesta näkyi soppa isoisän kattilassa säilyvän hyvänä luonnottoman kauan.

Johannan kastaminen tapahtui Hammin tuvassa, sillä oli jo liian kylmä ilma tehdä sitä ulkosalla, jossa olisi ollut enemmän tilaa. Talo oli ahdinkoon asti täynnä seurakunnan jäseniä. Hamm luki Markuksen evankeliumista, miten Johannes Kastaja saarnasi erämaassa parannuksen kastetta syntien anteeksi saamiseksi. Ja koko Juudean maa ja kaikki jerusalemilaiset vaelsivat hänen tykönsä, ja hän kastoi heidät Jordanin virrassa, kun he tunnustivat syntinsä.

Sitten Johanna lausui uskontunnustuksen. Kun kukaan ei kysynyt mitään hän polvistui ja Hamm kastoi hänet kaatamalla maljasta vettä hänen päähänsä. Jumalan mies lähtisi kosiomatkalle seuraavana sunnuntaina, tiesi Dietrich kertoa.

Se pyhäpäivä poikkesi aikaisemmasta siten, että Hamm oli satuloinut hevosensa ja sitonut sen jumalanpalveluksen ajaksi porttinsa pieleen. Erityisesti nuoret naiset olivat levottomia ja kikattelivat ohittaessaan hevosen. Me emme oikein syytä ymmärtäneet, mutta palveluksen jälkeen rohkenimme kysyä Hammilta mitä se kaikki tarkoitti? Seurasi pitkä tarina:

Hamm oli osallistunut kymmenen vuotta sitten Strasbourgin konferenssiin, jossa päätettiin järjestyssäännöistä mennoniittiseurakunnille, sellaisista käytännön asioista kuten seurakuntien organisointi, pastoreiden virkaan asettaminen, kurinpitosäännöt, avioliitto, orvoista huolehtiminen. Strasbourg valittiin kokouspaikaksi, koska se on tunnetusti yksi suvaitsevaisimmista kaupungeista Euroopassa. Siellä Heinrich Hamm oli tutustunut virkaveljeensä kauniilta Vogeesien vuoristoseudulta Strasbourgin lähistöllä ja ottanut vastaan kutsun mennä tutustumaan tämän seurakuntaan.

“Siellä on tapana, että puhemies eli stecklimann menee kosittavan neidon kotiin ratsain aivan kuten Abrahamin palvelija Rebekkaa kosimaan. Tosi kyllä, raamatun mukaan hän ratsasti kamelilla, mutta kaikkeahan ei voi saada. Omaksuin tämän raamatullisen tavan ja nyt naimattomat neidot yrittävät arvailla mihin taloon aion ratsastaa ja kenen asialle.”

Johannan vanhemmat hyväksyivät Dietrichin kosinnan. Eihän häntä vielä oikein tunnettu, mutta jotain se takaa, kun mies kerran on seurakunnan jäsen. Häät päätettiin pitää pian, sillä mennoniittien käsityksen mukaan pitkä kihlausaika viettelee ihmisiä syntiin. Sitä ennen kutsuimme koko Friesenin perheen tutustumaan uusiin sukulaisiin. Tarjosimme heille ahvenkeittoa ja veljeni kuuli ensimmäistä kertaa morsiamensa äänen, mikä onneksi ei ollut korvia viiltävän kimeä. Samalla hän antoi Johannalle kihlajaislahjansa, sen kattilan.

Viikkoa myöhemmin Hamm vihki Dietrichin ja Johannan mieheksi ja vaimoksi. Tekstinsä hän oli valinnut heprealaiskirjeestä: Avioliitto pidettäköön kunniassa kaikkien kesken, ja aviovuode saastuttamatonna; sillä haureelliset ja avionrikkojat Jumala tuomitsee. Muistutus oli toki tarpeellinen. Avioero on meillä mahdollinen vain yhdessä tapauksessa: Kun jompikumpi puolisoista on ollut uskoton.

Koko seurakunta oli läsnä, mutta Johann Friesen kuiski kutsuja läheisille ystävilleen. Kaikki eivät olisi hänen taloonsa mahtuneet eikä ulkoilmajuhliakaan voitu järjestää, oli liian kylmä. Itse asiassa Scharpaukin oli jo jääriitteessä. Syötiin ja juotiin, väliin veisattiin virsi. Johannan mukana tuli taloomme hevonen ja kaksi lehmää sekä niille rehua seuraavaan kesään. Oli myös morsiamen kapioarkku, jossa oli kaikenlaista harvoin nähtyä, kuten esimerkiksi puhtaita lakanoita.

Meidän talossamme – tai siis Klassenien rakentamassa talossa – oli tuvan lisäksi vain yksi kamari, jonne nuoripari tietysti sijoittui. Välissä oli hatarahko ovi, mutta eihän se ääntä pitänyt. Minulle alkoivat tuskalliset ajat. Jumalahan sanoi Nooalle ja hänen pojalleen: Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa. Dietrich otti tuon komennon innostuneena vastaan. Hutero sänky natisi kaiket yöt kunnes se eräänä yönä rysähtäen hajosi lempiväisten alla.

Oli yli vuosi aikaa siitä, kun olin Harlingenissa paha kyllä käyttänyt synnillisesti hyväkseni muuatta tytärlasta ja paineet sen mukaiset. En voinut mitenkään vastustaa kiusausta, kun huokausten silta kantoi kamarista tuvan puolelle, vaan sorruin itsesaastutukseen. Meillä ei ole henkilökohtaista salaista rippiä, kuten katolisessa kirkossa, vaan synnit tunnustetaan polvillaan seurakunnan edessä. Seurakunta sitten päättää äänestämällä armahdetaanko katuva vai erotetaanko hänet. Tätä syntiä en kyllä lähtenyt tunnustamaan.

Tällainen tilanne ei oikein voisi kestää. Entäpä sitten, kun Dietrichin ahertelu alkaisi kantaa viljaa ja ensimmäinen lapsi syntyisi? Tilaa oli vähänlaisesti. Otin asian veljen kanssa jutuksi ja mietimme mitä tehdä. Sovimme niin, että hän saa suurimman osan perintörahoistamme, minä saan vähemmän, mutta sen lisäksi sluupin. Hän etsisi onneaan maalta, minä mereltä.