Читать книгу Kahden vuoden loma-aika - Jules Verne - Страница 3

Sisällysluettelo

Myrsky

Oli maaliskuun 9 päivä vuonna 1890, kello yksitoista illalla.

Keskellä merta.

Meri ja taivas olivat yhteen sulautuneet. Kaikki myrskyn henget olivat valloillaan, ne pyörivät hurjaa tanssiansa yli aaltojen — kiitivät ulvoen vaahtopäältä toiselle — pirstosivat veden lumivalkoiseksi pärskeeksi, joka sulautui tiheään harmaaseen sumuun.

Mutta myrskyn paholaiset eivät yksinään pyörineet märällä, keikkuvalla lattialla. Myös kevyttä, sirorakenteista alusta — kuunaria — ne heittelivät vinhaa vauhtia kuohuvilla aalloilla. Kuin elävä olento kuolontuskassa kuunari riensi eteenpäin, aivan kuin sen tervatuissa lankuissa olisi asunut sielu, kiiti nuolena läpi myrskyn ja sumun — pois, pakoon voimia, jotka tahtoivat musertaa sen rajussa syleilyssään… Ja sittenkin — kenties kevyt alus kuitenkin ohjasi kulkunsa suoraa tietä kuolemaan ja perikatoon.

Eteenpäin, yhä eteenpäin hurjaa vauhtia, ja "Eteenpäin" olikin kuunarin nimi. Mutta vaikka ihmissilmä olisikin kyennyt näkemään aallokkoa peittävän sumun ja yön pimeyden läpi, se ei kuitenkaan olisi voinut lukea laivan nimeä perätaulusta. Laudan, johon suurin kirjaimin oli maalattu Eteenpäin, Auckland — kuunarin kotikaupungin nimi — olivat myrsky ja meri riistäneet mukaansa. Nimettömänä ja avuttomana siro laiva heittelehti pimeällä merellä.

Hetki oli kauhistuttava. Yksi lohdutus aluksella vielä oli. Tällä leveysasteella yöt olivat lyhyet maaliskuussa, ja noin viiden ajoissa alkoi jo päivä valjeta. Mutta mitä aurinko auttaisi? Voivatko sen säteet hillitä aaltoja? Saattoiko se viedä laivan satamaan? Ei — vaikka aallokko olisikin päivän koittaessa tyyntynyt, olisi "Eteenpäin" kuitenkin ollut perikadon oma. Tähtiin oli kirjoitettu, että avuton laiva oli tuhoutuva myrskyssä keskellä Tyyntä merta, kaukana ystävällisiltä rannoilta.

* * * * *

Peräpuolella ruorirattaan luona seisoi neljä poikaa. Yksi oli neljätoistavuotias, kaksi kolmentoista ja neljäs, pieni neekeripoika, oli vain kahdentoista vuoden ikäinen. Taistelu tällaista myrskyä vastaan kysyi jättiläisvoimia; joka silmänräpäys kuunari saattoi vaipua aaltoihin. Mutta uhkaava vaara terästi poikien käsivarsia, ja ne pakottivat ruorin tottelemaan. Ihme, ettei se päässyt valloilleen ja heittänyt nuoria perämiehiä kauas luotaan. Ja jos ruoriketju olisi katkennut! Silloin "Eteenpäin" olisi ollut hukassa.

Mitä jyskettä alus piti! Se ritisi kaikissa liitoksissaan, lankut rusahtelivat ja ryskyivät hyökyaaltojen kourissa, jotka iskivät kaikkeen mikä tielle sattui. Pojat kierivät toistensa yli kuin pallon kaatamat keilat, mutta olivat heti taas jalkeilla ja tarttuivat salamannopeasti ruoriin.

"Kyllä se ainakin ruoria tottelee."

"Varmasti, vielä!… Pitäkää lujasti kiinni… Älkää hellittäkö.

Muistakaa kuinka monen henki on kysymyksessä!… Oletko kunnossa,

Moko?"

"Olen, master Henri!" kaikui pienen mustan laivapojan huuto myrskyn ulvonnassa. "Kyllä minä pitelen kiinni. Meidänhän täytyy pitää laiva pystyssä, muuten olemme hukassa."

Mokon vielä puhuessa kiskaistiin kajuutanovi auki, ja kaksi pikku poikaa pisti päänsä ulos. Takaa kuului koiran surullinen vinkuna, ja pimeässä välkkyivät kiiltävät silmät.

"Henri, Henri!" huusi hento ääni. "Mitä siellä oikein tapahtuu?"

"Ei mitään, Edvard! Ei yhtään mitään. Pidä sinä vain huolta siitä että pääset takaisin alas, ja vie John ja Pan mukanasi — nyt heti paikalla!"

"No, kuuletko!"

"Mutta me pelkäämme niin kovin, Henri", vaikeroi John. Hän oli vasta kahdeksan vuotta vanha, Edvard taas oli yhdeksänvuotias.

"Niin te! Mutta entä toiset?" sanoi Gordon. Hän oli vanhin ruoria hoitavasta neliapilasta.

"Toiset pelkäävät myös. Kaikki", huusivat Edvard ja John yhteen ääneen.

Mutta Henri oli järkähtämätön. "Menkää nyt vain kiltisti alas ja kömpikää vuoteeseen", hän sanoi koettaen puhua reippaasti. "Kun vedätte peitteen silmille ja korville, häviää kyllä pelko, saattepa nähdä. Sitä paitsi tässä ei ole vähintäkään vaaraa."

Kova hätähuuto keskeytti Henrin. Kauhistuneena Moko osoitti julman korkeata aaltoa, joka vyöryi kohti laivaa. Se uhkasi syöksyä alukseen ja temmata heidät kaikki mukanaan. Nyt se iski laivan kylkeen kauhealla ryskeellä.

Onneksi vesimassat eivät kuitenkaan vyöryneet yli partaan. Jos niin olisi käynyt, olisi "Eteenpäin" ollut hukassa, vesi olisi siinä tapauksessa tunkeutunut avonaisen oven kautta kajuuttoihin ja täyttänyt ne muutamassa hetkessä.

Mutta nyt Henri ja muut pojat suuttuivat täydellä todella.

"Heti paikalla alas!" pauhasi Henri, ja hänen ystävänsä Gordon huusi myös: "Alas! Taikka minä…"

Silloin molemmat pikkumiehet katosivat. Mutta samassa kurkisti uusi pää ovesta kysyen:

"Henri ja Gordon! Ettekö voisi käyttää minua mihinkään? Tai Crossia tai…"

"Ei kiitos, Baxter!" vastasi Henri. Ja Gordon lisäsi: "Pysytelkää te, sinä, Cross ja Webb, Jack ja William pienempien luona. Pitäkää huolta heistä. Kyllä me…"

"Niin", yhtyi pikku Moko mahtipontisesti puheeseen, "me neljä pidämme kyllä ruorin kurissa".

* * * * *

"Toisetkin pelkäävät." Niinhän John oli sanonut.

Oliko tässä kuunarissa siis vain lapsia taistelemassa yksin myrskyä vastaan elämästä ja kuolemasta? Vain lapsia, ja niin monta lasta. Viisitoista poikaa, neljä ruorinhoitajaa siihen luettuna. Mutta miten ihmeellä he olivat joutuneet tällaiselle retkelle? Siitä saamme pian kuulla lähemmin.

Laivassa ei tosiaan ollut ainoatakaan aikuista, ei kapteenia, ei perämiestä, ei edes tavallista merimiestä. Ja siksi ei kukaan laivassa tietänyt missä päin kuunari ajelehti. Tyynellä merellä kyllä, mutta missä? Tämä merihän on laaja, maanosasta toiseen se ulottuu, Australiasta Etelä-Amerikan rannikolle; kahdentuhannen mailin levyinen se on.

Mitä olikaan tapahtunut?

Oliko laivan miehistö menettänyt henkensä jossakin onnettomuudessa?

Vai olivatko merirosvot ryöstäneet ja surmanneet kaikki aikuiset miehet?

Täytyihän sellaisessa laivassa olla ainakin kapteeni, perämies ja viisi kuusi miestä sen lisäksi. Ja nyt oli laivaväkeä vain laivapoika.

Mistä tuli tämä nimetön kuunari, kuinka kauan se oli ollut merellä, ja minne se kulki? Näihin kysymyksiin, jotka jokainen laivankapteeni heti olisi tehnyt kohdatessaan ajelehtivan kuunarin, saattoivat vain laivassa olevat pojat vastata. Mutta valitettavasti ei ollut ainoatakaan laivaa näkyvissä, ei kukaan ollut tulossa heitä auttamaan öisessä myrskyssä. Henri ja hänen kolme ystäväänsä tekivät kuitenkin parhaansa voidakseen pysyttää laivan oikeassa suunnassa.

"Mitä meidän pitäisi tehdä?" huudahti äkkiä muuan heistä.

"Mitä meidän pitäisi tehdä, Robert?" vastasi Henri. "Kaikki mitä voimme. Taivaan Jumala pitäköön muusta huolen!"

Henri oli vain kolmetoistavuotias, mutta hän ajatteli ja puhui kuin mies.

Myrsky yltyi yltymistään, meri pauhasi aina rajummin, ja rajummin. Jos tätä jatkuisi, olisi pian mahdotonta ohjata laivaa. Isomasto oli jo kauan sitten taittunut ja mennyt mereen, ja milloin tahansa saattoi keulamasto seurata sitä, ja silloin olisi myös "Eteenpäin" nähnyt viimeisen hetkensä. Sillä kun viimeinenkin purjeenriekale olisi poissa, ei edes tuulikaan voisi pitää laivaa pystyssä. Millä hetkellä hyvänsä saattoi myrskyn ulvontaan yhtyä viidentoista pojan kuolinhuuto.

Nuorten merimiesten ainoa toivo oli, että maa kuitenkin lopulta tulisi näkyviin. Silloin he, se oli kaikkien päätös, tyrskyistä ja salakareista huolimatta ohjaisivat laivansa matalikolle päästäkseen tästä kauheasta purjehduksesta. Mutta tämäkin pelastuksen toivo näytti pettävän, sillä koko sen kauhunajan kestäessä, minkä "Eteenpäin" oli ollut tuulen ja aaltojen heittelemänä, ei ainoatakaan saarta, ei ainoatakaan rannikkoa ollut häämöttänyt taivaanrannalla.

Uljaat ruoripojat eivät kuitenkaan vielä väsyneet. Silmä terävänä he tähystivät yöhön, näkyisikö tulta jostain opastavasta majakasta.

Mutta ei pieninkään valonkipinä loistanut synkässä pimeydessä.

Mutta mikä kummallinen ääni yhtäkkiä kuului?

"Keulamasto!" kirkaisi Robert.

"Nyt se taittui!"

Mutta Moko tiesi paremmin. "Ei, masto on kyllä paikoillaan, purje se oli, joka irtautui raakapuusta."

"Tämä ei tiedä hyvää!" sanoi Henri. "Robert ja Gordon, jääkää te ruorin ääreen, Moko auttaa minua, vai mitä?"

Siihen Moko oli heti valmis. Hän piti paljon "master Henristä" ja oli kiintynyt häneen uskollisesti, ja kun oli tehtävä jokin oikein vaikea merimiestaito, silloin täytyi Henrin ja Mokon aina ryhtyä työhön, sillä he olivat ainoat, jotka ymmärsivät jotain merimiehen taidoista. Moko oli palvellut laivapoikana kaksi vuotta, Henri ei ollut koskaan ollut laivapoikana, mutta hän oli syntynyt Ranskassa ja muutamia vuosia sitten matkusti laivalla Euroopasta Uuteen Seelantiin asti. Ja niin pitkä merimatka kehittää reippaasta pojasta jo melko taitavan merimiehen.

Henri ja Moko olivat hetkessä keulassa ja näkivät, mitä oli tehtävä. He irroittivat purjeen raakapuusta, leikkasivat riekaleet pois ja kiinnittivät alimmat liuskat naakelipenkkiin. Kovalle otti, mutta se onnistui. Heillä oli onni myötä, laineet eivät pyyhkäisseet heitä kannelta mereen.

Nyt "Eteenpäin" saattoi pikkupurjeiden varassa jatkaa matkaansa samaan suuntaan kuin tähänkin asti, ainakin niin kauan kuin tuulta riitti. Pieni toivonkipinä ei ollut vielä sammunut.

Sitten Henri ja Moko kiirehtivät takaisin Gordonin ja Robertin luo, ja kohta oli taas kahdeksan nuorta käsivartta ruorissa kiinni.

Samassa kajuutanovi avautui uudelleen, ja pieni poika kurkisti siitä.

Se oli Paul, Henrin kymmenvuotias veli.

"Mitä asiaa, Paul?"

"Tule alas meidän luoksemme, Henri", kuului kauhistuneen pojan vastaus. "Vesi tunkeutuu kajuuttaan."

"Mitä!"

Henrin ja muiden korvia alkoi täydellä todella kuumottaa. Parilla harppauksella Henri oli ovella ja syöksyi portaita alas.

Kajuuttaa valaisi unisesti lamppu, jota merenkäynti rajusti heitteli edestakaisin. Sen valossa näkyi kymmenkunta poikaa pitkällään sohvilla ja vuoteilla. Pienimmät, kahdeksan-yhdeksänvuotiaat, makasivat lujasti toinen toiseensa takertuneina, kasvot pelosta vääntyneinä.

"Ei mitään hätää!" huusi Henri rohkaistakseen heitä. "Mehän vartioimme, älkää pelätkö."

Sitten hän kumartui alas lyhty kädessä ja tutki tarkoin lattiaa. Aivan oikein, siinä oli todella vettä, se virtasi kajuutan toisesta päästä.

Mistä vesi saattoi tulla? Olisiko kanteen todella tullut vuoto? Henri tarkasti huolellisesti joka sopen ja — Jumalan kiitos! — keksi että "Eteenpäin" oli niin eheä kuin ikinä olla saattoi. Vesi johtui aivan yksinkertaisesti hyökyaalloista, jotka olivat tulvineet sisään avonaisesta kajuutanovesta.

Tämä toteamus vieritti raskaan kiven Henrin sydämeltä, ja kun toiset saivat häneltä kuulla, mistä vesi johtui, he rohkaistuivat kaikki. He ymmärsivät että kuunari oli vahvarakenteinen alus, johon huoleti saattoi luottaa.

Kului tunti. Kello oli kaksi. Silloin keulasta päin kuuluva omituinen ääni sai nuo neljä perämiestä säpsähtämään. He katsoivat toisiinsa, siinä meni heidän viimeinen purjeenriekaleensa.

Mitä nyt oli tehtävä? Robert joutui aivan suunniltaan ja pilkkasi epätoivoissaan Henriä, kun tämä puheli jotain siihen suuntaan, että voisi purjeettakin tulla toimeen.

"Mokomaakin lörpötystä!" kivahti Robert. "Miksi et keksi mitään vaikka olet olevinasi niin viisas?"

"Kunpa vain voisimme torjua aallot perän puolelta", virkkoi Moko. Sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä juuri samassa tulvahti hirveä aalto aluksen perään, vyöryi yli kannen ja lakaisi Henrin, Gordonin ja Robertin kajuutan portaille asti, johon heidän onnistui takertua kiinni. Mutta missä oli Moko? Oliko hyökyaalto tempaissut hänet mukaansa kuunarin kannelta? Oliko se pyyhkäissyt hänet mereen niin kuin pyöröpuut, jotka meri oli riistänyt pois aivan kuin ne olisivat olleet tulitikkuja?

"Moko! Mo-o-ko-o!" huusi Henri niin kovasti kuin ikinä keuhkoistaan sai. Ja "Mo-o-ko-o!" ulvoivat hänen toverinsakin. Mutta kukaan ei vastannut.

"Hän on poissa!" sanoi Robert.

"Tottapa hän jossain on näkyvissä", arveli Gordon ja kumartui partaan yli. Mutta Mokoa ei näkynyt eikä kuulunut.

Vielä kerran kaikki yhteen ääneen kohottivat huudon, ja tällä kertaa kuului vastaus.

"Auttakaa! Auttakaa!" Mutta huuto ei tullut alhaalta merestä, vaan jostain kokkapuolelta päin. Henri riensi etsimään mustaa ystäväänsä. Hän heittäytyi pitkälleen ja ryömi nelinkontin pitkin laivan liukkaita lankkuja, kieri joka silmänräpäys pitkän matkan päähän, iski taas kiinni…

"Apua!" huusi Moko taas. Sitten ei kuulunut mitään.

Nyt Henri oli päässyt keulaan. Hän huusi laivapoikaa nimeltä, mutta ei saanut vastausta. Olisiko Moko sittenkin viimein joutunut meren saaliiksi…? Ei, nyt tuolla joku vikisi, se oli varmaankin hän. Henri ryömi porraspuulle asti, hapuili molemmin käsin ja tapasi hakemansa. Pieni neekeripoika oli pahassa pulassa; köysi oli punoutunut hänen kaulaansa ja oli tukehduttamaisillaan hänet, mutta samalla se kuitenkin pelasti hänet hukkumasta. Henri otti esille taskuveitsensä, ja hetkisen kuluttua köysi oli viilletty poikki ja Moko oli vapaa.

Hänen suustaan virtasi kiitossanoja niin pian kuin hän sai ilmaa keuhkoihinsa, ja sitten pelastaja ja pelastettu kiiruhtivat takaisin ruorille, missä kaikki vahvat käsivarret yhä olivat tarpeen.

Kello oli sillä aikaa ennättänyt noin puoli viiteen, ja ensimmäinen himmeä päivänsarastus alkoi vähitellen kajastaa taivaanrannalla. Mutta sumu ei haihtunut; se leijui laivan yllä kuin suuri sateenvarjo, ja turhaan pojat koettivat nuorilla terävillä silmillään tunkea sen läpi — he eivät voineet nähdä muuta kuin merta ja sumua, sumua ja merta…

Täytyikö heidän siis hukkua? Myrsky ulvoi lakkaamatta julmaa virttänsä, ja hyökyaallot vyöryivät armottomasti kannen yli. Yhtäkkiä ne saattoivat viedä mennessään kajuutan katon. Silloin vesi pääsisi tunkeutumaan alas ja laiva uppoaisi.

Pikku perämiehet tuijottivat alakuloisina merelle. Samassa Moko löi kätensä yhteen ja huusi:

"Maa! Maa!"

Missä? Ei kukaan muu voinut erottaa mitään. Hän erehtyi. Mutta ei, ilosta loistaen hän viittasi kaukaisuuteen ja intti: Onhan siellä maa! Eivätkö he näe… Tuossa suoraan mastosta oikealle…

Nyt haihtui sumu hiukkasen, ja silloin toisetkin näkivät. Siinä oli todellakin maata, vieläpä jotenkin laakea rannikko, kuten Gordon huomautti toisille.

Se oli onnellinen löytö. Oliko se mannerta vai saari, sitä ei kukaan voinut vielä ratkaista. Mutta ainakin oli selvää, että sillä vauhdilla, millä "Eteenpäin" nyt kulki, se ajautuisi tunnin kuluttua rannikolle, sen kauempana se ei ollut. Hyvin luultavaa oli, että laiva sitä ennen särkyy tuhansiksi pirstaleiksi. Mutta sitä pojat eivät ajatelleet. Heille rannikko oli pelastus meren tuhansista vaaroista.

Myrsky raivosi nyt enenevällä voimalla. "Eteenpäin" ajautui yhä lähemmäksi rannikkoa, joka mustana juovana kohosi näköpiiriin valkenevaa taivasta vasten. Kauempana kohosi töyräs, joka ei kuitenkaan näyttänyt olevan kuin noin parisataa jalkaa korkea. Töyrään juurella levisi laakea rantaäyräs, jonka keltainen hiekka hohti kauas. Etäällä siinsi jotain metsän tapaista, epäselvää, aaltoilevaa reunaa, joka sinervänä kosketti näköpiiriä.

Jospa "Eteenpäin" osuisi johonkin virransuuhun? Tai jos se voisi laskea matalikolle murskautumatta kallioita ja kareja vasten. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin.

Robert, Gordon ja pikku Moko jäivät ruorin ääreen, mutta Henri ponnisteli kokkapuolelle tähystelemään maata, joka yhä selvempänä kohosi merestä sitä mukaa kuin välimatka lyheni. Mutta minne hän laskisi laivan? Se ei ollut niinkään helppo ratkaista, sillä kulkusuunta oli täynnä kareja, joita vasten aallot murtuivat tyrskyiksi.

"Joka mies kannelle!" huusi Henri pistäen päänsä sisään kajuutanovesta. Hänestä oli viisainta, että kaikki pikkumiehet olivat kannella ratkaisevalla hetkellä.

Pan-koira seurasi ensimmäisenä hänen käskyään. Se hyppäsi Henriä vasten ja nuoli hänen käsiään haukkuen hilpeästi. Sen kannatti kyllä iloita, eihän sillä ollut tietoa vaarasta. Pojat sitä vastoin, jotka tulivat sen jäljessä, eivät suinkaan olleet hilpeällä mielellä. Meritauti ja pelko olivat pidelleet useimpia kovin kourin. Katsoessaan merelle ja nähdessään mihin kuohuihin laiva oli menossa, moni heistä kirkaisi ääneen.

Noin kuuden tienoissa, siis kirkkaassa päivänvalossa, laiva kiiti hyvää vauhtia karien lomitse.

"Varuillanne, joka mies!" huusi Henri.

Hän oli riisunut yltään puolet vaatteistaan voidakseen syöksyä pelastamaan niitä, jotka putoaisivat mereen, kun "Eteenpäin" törmäisi karille.

Hetkinen vielä, ja kuunari törmäsi ensimmäisen kerran. Perä löi useita kertoja kiviin. Koko alus ratisi liitoksistaan, mutta ei saanut vuotoa.

Seuraava aalto kohotti laivan korkealle ilmaan ja kantoi sen kappaleen matkaa kohti rannikkoa. Ja tällä kertaa onni oli sille suotuisa: se tuskin hipaisi teräviä kallioita, jotka pitkin matkaa kohosivat vedestä.

Sitten kuunari äkkiä jäi paikalleen. Se seisoi keskellä kuohuvia tyrskyjä kuin pohjaan juuttunut.

Ja maihin oli vielä pitkälti.