Читать книгу Kahden vuoden loma-aika - Jules Verne - Страница 5

Sisällysluettelo

Carrin koulu

Uuden Seelannin pääkaupungissa Aucklandissa on monta koulua. Muutamia oli perustettu alkuasukkaiden, maorilaisten lapsia varten, toisissa opiskelivat valkoihoisten pojat ja tyttäret.

Carrin koulussa, joka oli kaupungin parhaita oppilaitoksia, kävi vain valkoihoisia poikia. Kaikkiaan koulussa oli satakunta oppilasta. Siinä oli englantilaisten, saksalaisten, ranskalaisten, amerikkalaisten, skandinaavisten ym. perheiden poikia. Uuden Seelannin rikkaudet ja hedelmällisyys olivat jo vuosikausia houkutelleet miehiä ja naisia mitä erilaisimmista säädyistä jättämään isänmaansa, ja joka viikko tulvi uusia asukkaita kukoistavaan pääkaupunkiin. Saapui virkamiehiä ja käsityöläisiä, kauppiaita ja työväkeä, ihmisiä, joiden kehto oli liekkunut jossain muualla maailmassa.

Carrin koulussa siirtolaisten pojat saivat huolellisen ja monipuolisen opetuksen.

Uuden Seelannin muodostaa kaksi suurta saarta: Pohjoissaari, jolle alkuasukkaat ovat antaneet nimen Ika-na-mavi, ja Eteläsaari, jonka maorilainen nimi on Tavajponamu. Näiden välillä on Cookin salmi. Pohjoissaari näyttää vinolta säännöttömältä nelikulmiolta, sen yhdestä kolkasta pistää kapea maakaistale kuin aallonmurtaja kauas luoteeseen. Tällä niemekkeellä sijaitsee Auckland. Se on saanut nimen "Etelän Korintti", koska se on rakennettu kapealle kannakselle kuten Kreikan Korintti. Kaupungilla on kaksi satamaa, toinen itää, toinen länttä kohti. Itäinen ei ole kovin syvä, mutta siihen on rakennettu kaksi aallonmurtajaa, jotka pistävät pitkälle mereen, ja niiden luo laskevat laivat maihin. Toinen näistä aallonmurtajista, "Kauppa-aallonmurtaja", kulkee Kuningattarenkadun suunnassa, joka on Aucklandin tärkeimpiä katuja.

Carrin koulu on tämän kadun varrella.

Iltapuolella helmikuun 15. päivänä 1860 tulivat pojat vanhempineen ulos koulun portista. Harvoin näkee yhtaikaa niin monia säteileviä kasvoja; kaikki sekä suuret että pienet, olivat iloisia ja reippaita ja muistuttivat häkistä päästettyä lintuparvea.

Ja häkistähän he oikeastaan olivatkin päässeet. Oli näet heidän ensimmäinen lomapäivänsä. Kirjoille ja koulunpenkille oli jätetty hyvästi kahden kuukauden ajaksi. Huhtikuun puoliväliin asti he saivat nauttia vapaasta, kahleettomasta elämästä, saivat mellastaa väsyksiin asti niityillä ja vainioilla, metsissä ja avoimella, raikkaalla rannikolla.

Olipa muutamilla pojilla vielä aivan erityinen ilon aihe: He aikoivat näet viettää lomansa "Eteenpäin"-nimisessä kuunarissa, jolla heidän piti kiertää koko Uusi Seelanti.

"Eteenpäin" oli mainio laiva. Sen omisti vanha kokenut merikapteeni herra Garnett, jonka poika kävi myös Carrin koulua. Kapteeni oli vuokrannut aluksen nuorille huviretkeilijöille rahasummasta, jonka onnellisten poikien vanhemmat olivat koonneet.

Englantilaisissa kouluissa, olivatpa ne sitten emämaassa tai imperiumin alusmaissa ympäri maailmaa, on kaiken opetuksen ja kasvatuksen tunnussana vapaus. Englantilaiset opettajat panevat aina pääpainon sille, että saavat pojista vapaita miehiä, jotka tietävät velvollisuutensa ja täyttävät sen pakotta ja vapaaehtoisesti.

Englantilaisia koulupoikia opetetaan jo nuorella iällä vastuuntuntoon, heitä totutetaan kantamaan elämän taakat omilla voimillaan. Sen vuoksi he jo varhain kehittyvät miehiksi, joilla on järki päässä ja sydän paikallaan.

Carrin koulussa oli varsinkin ylemmillä luokilla monta poikaa, jotka kaikissa suhteissa olivat kuin aikuisia ihmisiä. He olivat raitista ja reipasta nuorisoa, jota ei tarvinnut pampulla pakottaa lukemaan läksyjään, poikia, jotka eivät käyneet veltoiksi eikä vallattomiksi, vaikka silloin tällöin saivatkin odottamattoman lupapäivän, lyhyesti sanoen heidät oli leivottu juuri sellaisesta taikinasta, josta poikien pitää olla.

Koulun alemmilla luokilla kuri oli ankarampi. Pienemmät pojat eivät vielä olleet niin ymmärtäväisiä, että opettajat olisivat voineet hellittää ohjaksia. Mutta paitsi opettajia täytyi pikkupoikien napisematta totella muutamia muitakin, nimittäin ylimmän luokan poikia.

Kaikkialla Englannissa vallitsee vielä tänä päivänä vanha tapa, että pienempien koulupoikien täytyy olla isommille jonkinlaisina palvelijoina. Kouluissa, joissa kaikki pojat asuvat saman katon alla ja syövät yhdessä, täytyy pikkupoikien käydä isompien asioilla, harjata heidän saappaansa ja siivota heidän huoneensa, sanalla sanoen olla heidän apunaan monella tavoin. Palkinnoksi näistä palveluksista isot pojat puolestaan auttavat pieniä, kun nämä joutuvat johonkin pulaan, ja pitävät ylipäänsä heistä huolta kaikin tavoin.

Niiden neljäntoista joukossa, joiden piti purjehtia "Eteenpäin"-laivalla loma-aikanaan, oli poikia koulun kaikilta luokilta. Muutamat olivat vain kahdeksan vuoden ikäisiä, toiset olivat jo täyttäneet neljätoista, niin suuri ero oli nuorten merimiesten iässä.

Tarkastakaamme nyt hiukan kutakin erikseen.

Ensiksi englantilaisia. Robert ja Cross olivat serkuksia. Robertin isä oli Aucklandin poliisimestari, hänen veljensä, Crossin isä, oli maanviljelijä ja omisti suuren maatilan muutaman mailin päässä kaupungista. Molemmat pojat olivat melkein samanikäiset, kolme-neljätoistavuotiaat, ja olivat ylimmällä luokalla. Cross oli sellainen kuin pojat ylipäänsä ovat. Hänessä ei ollut muuta huomiota herättävää kuin hänen rajaton ihailunsa Robertia kohtaan. Kaikki mitä Robert sanoi, mitä Robert ajatteli ja mitä Robert teki, oli Crossin silmissä korkeinta viisautta.

Oliko Robert sitten niin erinomainen? Niin, Robertia ei tosiaankaan ollut helppo ymmärtää. Hänessä oli monta hyvää puolta, hän oli hyväpäinen ja tavattoman ahkera, joten hän oli koko joukon etevämpi muita poikia. Robert oli aina koulun ensimmäinen. Mutta hänen vikansa olivat myös silmiinpistävät. Hän tahtoi aina olla muita hienompi ja närkästyi heti, elleivät kaikki toverit seuranneet hänen neuvoansa, ja hän tahtoi olla ensimmäinen koulutuntien ja koulunseinien ulkopuolellakin. Sen vuoksi Robert ei voinut sietää Henriä, sillä häntä harmitti, että toverit rakastivat kymmenen kertaa enemmän "ranskalaista" kuin häntä, joka kuitenkin joka päivä helposti voitti Henrin läksyissä. Erittäinkin pikkupojat rakastivat Henriä ja olisivat mielellään menneet vaikka tuleen hänen puolestaan. Mutta Robertia he eivät voineet kärsiä, he pilkkasivat hänen hienoa, ylpeilevää käytöstapaansa ja olivat antaneet hänelle pilkkanimen "paroni".

Baxter, joka hänkin oli viidennellä luokalla, oli kolmetoistavuotias. Hän oli ahkera ja miettiväinen poika, kenties liiankin miettiväinen istuessaan kirjojen ääressä, mutta sen ohella kätevä, terve ja reipas. Oikea miehenalku. Hänen isällään oli pienenlainen kauppa Aucklandissa.

Neljännen luokan pojista olivat William ja Webb päässeet mukaan merimatkalle. Nämä molemmat "kaksinkertaiset W:t", kuten muuan kekseliäs kolmasluokkalainen oli heidät ristinyt, olivat melkein aina yhdessä sekä koulussa että koulun ulkopuolella. Heidän vanhempansa seurustelivat keskenään, ja molemmat kaksi-kolmetoistavuotiaat pojat muuttuivat päivä päivältä yhä enemmän toistensa kaltaisiksi, jollei ehkä piirteiltään, niin ainakin luonteiltaan. Eikä tämä ystävyys ollut erikoisen terveellistä heille, se näet vain yhä enemmän kehitti heidän vikojaan. Webb lellitteli Williamin itsepintaisuutta ja William kehitti Webbin riidanhalua, lyhyesti sanoen, molemmille olisi ollut varsin hyödyllistä joutua ajattelemaan vakavampia asioita.

Sitten seurasi kolmas luokka. Siinä olivat ensiksikin Garnett ja Jack, molemmat kahdentoista vuoden ikäiset. Garnettin isä omisti "Eteenpäin"-kuunarin, Jackin isä oli rikas maanviljelijä ja kapteeni Garnettin hyvä ystävä. Garnett ja Jack olivat melkein yhtä erottamattomat kuin William ja Webb. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että Jack oli Garnettin luona, ellei Garnett ollut Jackin luona. Ja kuitenkin he olivat aivan erilaiset, yhteistä heissä oli vain erityinen halu kepposten tekoon, ja kumpaisellakin oli oma keppihevosensa. Garnett oli kiihkeä hanurinsoittaja, eipä hän suotta ollut merimiehen poika. Jack sitä vastoin ahmi huvittavia kirjoja, missä niitä vain käsiinsä sai. Hänen lempikirjansa oli Robinson Crusoe — kuten kaikki lukuhaluiset lapset kautta koko maailman hänkin rakasti eniten tätä kirjaa. Hän oli lukenut sen ainakin kaksikymmentä kertaa, ja osasi sen melkein ulkoa.

Yhdeksänvuotiaita oli kaksi: Tom, etevän aucklandilaisen luonnontieteilijän poika, ja Edvard, jonka isä oli pappina kaupungin suurimmassa, Pyhän Paavalin kirkossa. Molemmat pojat olivat ahkeria ja vilkkaita ja saivat opettajiltaan yleensä kiitosta. Tom oli kolmannella, Edvard vasta toisella luokalla.

Sitten olivat vielä kaikkein pienimmät: John (8,5 vuotta) ja Costar (8 vuotta). Kummankin isä oli upseerina englantilais-seelantilaisessa sotaväessä. Pojista ei ole paljon kerrottavaa — ei mitään muuta kuin että John oli pieni itsepintainen herrasmies ja Costar aimo herkkusuu, Aucklandin leivosputiikkien paras asiakas. He kävivät ensimmäistä luokkaa ja ylpeilivät kovin siitä, että osasivat lukea ja kirjoittaa, aivan kuin moisesta kannattaisi kahdeksan-yhdeksänvuotiaan pojanvekkulin nostaa nenäänsä.

Aluksessa oli siis yksitoista poikaa, kaikki uusseelantilaisia, englantilaista syntyperää. Ja vielä yksi amerikkalainen ja kaksi ranskalaista.

Amerikkalaisen nimi oli Gordon. Hän oli vakava ja miettiväinen poika, vain neljätoistavuotias, mutta monessa suhteessa kuin aikuinen mies. Hiukan kömpelö hän oli ja rahtusen raskasmielinen, mutta luotettava kuin kulta. Minkä hän otti tehdäkseen, sen hän myöskin toimitti. Hänen mielilauseensa oli: "Joka asia ajallaan, ja kaikki oikealle paikalleen", eikä suotta sanottu, että hänen ajatuksensa olivat yhtä hyvässä järjestyksessä hänen aivoissaan kuin tavarat hänen kaapissaan. Hänen hyllynsä olivat nimittäin erinomaisen huolellisesti järjestetyt, esineet numeroitu ja merkitty luetteloon. Toiset pojat kunnioittivat häntä suuresti, ja hän oli hyvissä väleissä melkein kaikkien kanssa. Boston oli hänen kotikaupunkinsa. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, ja hänen holhoojansa, vanha kauppias, oli jo monta vuotta sitten matkustanut Gordonin kanssa Uuteen Seelantiin.

Molemmat nuoret ranskalaiset olemme jättäneet viimeisiksi. Henri Martinet ja hänen veljensä Paul olivat ranskalaisen insinöörin poikia. Tämä oli pari-kolme vuotta sitten siirtynyt isänmaastaan Ika-namaviin ottaakseen osaa suureen kuivatustyöhön, johon oli ryhdytty saaren sisäosassa. Henri, joka kuten tiedämme oli jo täyttänyt kolmetoista vuotta, oli älykäs, teräväpäinen poika, mutta ahkera hän ei ollut. Sen vuoksi hänen enimmäkseen täytyikin tyytyä istumaan luokan alimmilla paikoilla, ja tästä syystä hän sai kestää yhtä ja toista opettajien puolelta. Mutta siinä suhteessa Henri oli ihmeellinen, että hän silloin tällöin, juuri kun oli painumaisillaan luokan "viimeiseksi", saattoi yhtäkkiä ponnistautua ja yhdellä tempauksella ponnahtaa aivan "ensimmäisen" naapuristoon, Robert-"paronin" suureksi kiusaksi.

Yhdessä suhteessa Henri kuitenkin oli kaikkia muita oppilaita etevämpi, nimittäin urheilussa. Hän oli komea ilmestys temmeltäessään reippaana ja notkeana pallokentällä tai uimarannalla. Ja olemmehan jo nähneet, kuinka hän melkein onnistui pelastamaan sekä itsensä että kaikki toverinsa haaksirikkoutuneesta laivasta.

Tiedämme myös, että useimmat pojat olivat lujasti kiintyneet Henriin ja että hän oli melkein kuin heidän päällikkönsä. Mutta hänen kekseliäisyyttäänhän he etupäässä saivatkin kiittää siitä, että he vielä olivat hengissä.

Paul ei juuri missään ollut veljensä kaltainen. Hän istui ahkerasti kirjojensa ääressä ja oli luokan etevimpiä. Siitä huolimatta sekä koulun johtaja että opettajat olivat aina hänen kimpussaan, ja häntä kyllä sietikin hiukan kovistaa. Paul Martinet oli näet koulun vallattomin poika; joka päivä hän keksi jotain kujeita, teki kepposia milloin opettajille, milloin pojille, ja tunneilla hänen oli miltei mahdotonta istua minuuttiakaan hiljaa; melkeinpä saattoi uskoa todeksi johtajan sanat, että Paulilla oli elohopeaa siinä ruumiinosassa, millä istutaan.

Ihme kyllä oli Paul muuttunut kokonaan matkan aikana. Tuntuipa kuin hän olisi unohtanut kaikki kepposensa maalle. Kukaan ei tietänyt mistä se johtui.

Nyt tiedämme yhtä ja toista nuorista merenkulkijoistamme. Entä laivamiehistö? Paitsi kapteeni Garnettia, jonka piti itse ohjata alusta, kuului miehistöön perämies, kuusi merimiestä, kokki ja neekeripoika Moko. Älkäämme myöskään unohtako Pania, Gordonin sievää lintukoiraa, joka ei koskaan jättänyt isäntäänsä.

Helmikuun 15 päivänä aluksen piti lähteä liikkeelle. Toistaiseksi se oli kiinnitettynä Kauppa-aallonmurtajan kärkeen.

Helmikuun 14:nnen iltana Carrin koulun pojat astuivat laivaan.

Laivaväkeä ei ollut saapunut vielä muita kuin perämies ja Moko. Miehistö ja kokki olivat niitä ihmisiä, jotka eivät voineet tempautua irti ravintolasta ennen kuin aivan viime hetkellä. Valitettavasti ei perämies ollut juuri heitä parempi. Heti kun pojat olivat menneet levolle, hän puikahti maihin saadakseen lasin sitä ainetta, joka vain lisää janoa.

Ja sitten… niin, mitä sitten tapahtui?

Tuskinpa milloinkaan saadaan selville, kuinka kaikki oikein kävi. Mutta niin vain tapahtui, että "Eteenpäin" irtautui rannasta ja joutui tuuliajolle.

Laivassa ei kukaan huomannut sitä.

Satama ja lahti olivat pimeän peitossa. Maatuuli ja pakovesi kiidättivät yhteisin voimin laivaa aavalle merelle.

Moko oli ensimmäinen, jolle selvisi, mitä oli tapahtunut. Hänen huutonsa herätti Gordonin, Henrin, Robertin ja monen muun, ja pian oli avuttomien poikien taistelu myrskyä ja aaltoja vastaan täydessä käynnissä.

Tiedämme jo, miten kuunarin sittemmin kävi. Olemme kuulleet, kuin "Eteenpäin" keinuttuaan viikkokausia merellä viimein ajautui autiolle, tuntemattomalle rannikolle.

Mutta siitä eivät ihmiset Aucklandissa tietäneet mitään. Tiedettiin vain, että "Eteenpäin" oli poissa. Mutta minne se oli joutunut? Oliko se uponnut ja vienyt pojat mukanaan syvyyteen? Vai oliko ehkä joku toinen laiva korjannut pojat? Kulovalkean tavoin levisi sanoma kauheasta onnettomuudesta ympäri Uuden Seelannin, ja moni koti oli surun vallassa.

Satamahallinto teki heti kaiken voitavansa joutuakseen kuunarille avuksi. Kaksi pientä höyryalusta lähetettiin etsimään kadonneita, kumpikin eri taholle. Ne palasivat kuitenkin takaisin löytämättä aluksesta vähäisintäkään jälkeä.

Mutta jonkin päivän kuluttua saapui muuan ulkomaalainen laiva Aucklandin satamaan, ja tämän laivan miehistö toi aucklandilaisille lahjan, joka sammutti viimeisenkin toivonkipinän. Kukaan ei enää uskonut kadonneen laivan palaavan, sillä ulkomaalaisen laivan lahja oli laudanpätkä, josta selvästi erotti kirjaimet ETEENPÄIN.

Kadonneen kuunarin nimikilpi!

Kapteeni Garnett tiesi nyt laivan joutuneen haaksirikkoon. Pojat eivät enää koskaan palaa.