Читать книгу Kahden vuoden loma-aika - Jules Verne - Страница 6

Sisällysluettelo

Pojat suunnittelevat

Henri ja Gordon olivat heti samaa mieltä siitä, että maissa on heti etsittävä paikka, jossa kaikki, varsinkin pienet, voisivat olla tuulensuojassa.

"Mehän voisimme löytää jonkin luolan", sanoi Henri.

"Niin, tuossa jyrkässä töyräässä voisi olla sellainen."

Ja molemmat pojat riensivät töyrästä kohti. Sen juurella kasvoi metsää. Ihmisasuntoja ei näkynyt sen enempää kuin tietäkään. Siellä täällä heidän täytyi kiivetä valtavan suurten puunrunkojen yli, jotka vanhuuttaan olivat kaatuneet ja makasivat maassa peittonaan paksu kerros lakastuneita lehtiä, jotka kattoivat maankamaran. Eräästä seikasta saattoi kuitenkin olettaa, ettei rannikko ollut aina ollut asumaton: linnut lehahtivat pelästyneinä lentoon nähtyään vain vilauksenkin Henristä tai Gordonista.

Vihdoin viimein he olivat kahlanneet kahisevien lehtikasojen lävitse ja saapuivat nyt jyrkän töyrään juurelle. He huomasivat pian, ettei siellä ollut ainoatakaan luolaa. Pienintäkään repeämää ei ollut töyräässä, se oli sileä ja tasainen.

He kulkivat eteenpäin, kunnes saapuivat virralle, joka jo kaukaa oli kimmeltänyt heidän silmiinsä. Se virtasi idästä länteen, ja he joutuivat sen oikealle partaalle. Vastapäinen ranta oli laakea ja alaston. Seutu näytti olevan mahdottoman suurta suomaata.

Henri ja Gordon eivät paljon hyötyneet matkastaan. He kääntyivät nyt takaisin ja kiirehtivät toisten luo. "Eteenpäin" seisoi tai oikeammin lojui vielä tukevasti siinä, minne laineet olivat sen heittäneet, ja rannalla kuljeksi Robert ja pari pienempää poikaa kiihkeästi keskustellen. Pikkupojat kokoilivat ahkerasti näkinkenkiä.

Kun Gordon oli kertonut, etteivät hän ja Henri ikävä kyllä olleet löytäneet mitään paikkaa, johon olisi voinut asettua asumaan, päätettiin lyhyen keskustelun ja pohtimisen jälkeen toistaiseksi jäädä kuunariin. Köli oli kyllä saanut aimo kolauksen ja kannessa ammotti suuri halkeama juuri skanssin yläpuolella, mutta alhaalla kajuutoissa oli vielä turvallinen ja hyvä olla, ja kapyysi — tällä nimellä kulki laivakeittiö merimieskielellä — ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa. Siinä voitiin vielä keittää, ja sehän oli tärkeätä.

Oli onni, että "Eteenpäin" oli ajautunut aivan rantaäyräälle. Muuten pojilla olisi ollut paljon vaivaa ja puuhaa saada maihin ruokavaroja, työkaluja, vaatteita ja muuta. Nyt kaikki kävi aivan helposti. Ja tuskinpa kovin monta päivää kestäisikään, ennen kuin heidän oli pakko kimpsuineen kampsuineen muuttaa haaksirikkoutuneesta laivasta. Mutta niin kauan kuin runko piti ryhtinsä, "Eteenpäin" oli mainio asuinpaikka.

"Jos saisimme yhtä mukavat olot tulevassa asunnossamme", sanoi Henri, "niin voisimme olla iloisia. Mutta se ei käy niinkään helposti! Täällä ei näytä olevan yhtään ainoata paikkaa, missä voisi saada katon päänsä päälle."

Moko oli mestari ruoanlaitossa, ja Jackissa oli hiukan kokkipojan vikaa. Yks kaks he olivat paistaneet vähän kinkkua, kymmenkunta munaa, ja kohta viisitoista haaksirikkoista poikaa ja koira istuivat pitkän pöydän ääreen kajuutassa ja kävivät täysinäisten vatien kimppuun.

Ja luuletteko heidän istuneen alla päin ja masentuneena suremassa onnettomuuttaan. Päinvastoin. He rohkaisivat toinen toistaan, ja pian matala kajuutta kaikui heidän iloisesta naurustaan ja leikkipuheistaan. Koko joukossa oli vain yksi, joka istui hiljaisena ja alakuloisena, nimittäin Paul Martinet. Mikähän häntä vaivasi?

Aterioinnin jälkeen kaikkia rupesi nukuttamaan; eikä kummakaan että he olivat väsyneitä kaiken sen jälkeen, mitä he viime vuorokausien kuluessa olivat kestäneet. Ensin menivät pikkupojat levolle ja pian isommat seurasivat heitä, paitsi Henri, Gordon ja Robert, jotka olivat päättäneet olla vartiossa koko yön. Ei voitu olla aivan huolettomia; olisivathan heidän kimppuunsa voineet hyökätä vaikka petoeläimet tai alkuasukkaat.

Yö kului kuitenkin rauhallisesti. Niin pian kuin aurinko lähetti ensimmäiset säteensä, heräsivät pojat ja valmistuivat heti päivän töihin. Ensin tarkastettiin ruoka-aitta perinpohjaisesti. Tärkein kysymys oli, riittääkö ruokaa ainakin aluksi. Muuten poikien täytyy heti lähteä hankkimaan ruokavaroja, ja se saattaa olla hankalaa. Robert, joka koko lailla ymmärsi metsästysasioita, väitti että ympäristössä tuskin oli muuta metsästyskelpoista kuin merilinnut, jotka kaartelivat rannoilla, mutta niistä he eivät muka suuria kostuneet.

Kuitenkin kävi ilmi, että ruokavarastot olivat hyvin runsaat. Kaksi ensimmäistä kuukautta he saattoivat hyvin tulla toimeen, jos tyytyivät vain kaikkein välttämättömimpään. Ja vähän muutakin kuin merilintuja oli ehkä kuitenkin saatavissa, nimittäin munia. Sen keksinnön teki William, ja Costar ja John olivat heti samaa mieltä.

"Niin", he huusivat. "Munia! Kootaan vain iso kasa niitä. Se on hauskaa ja sitä paitsi ne maistuvat hyviltä".

"Ja ne ovat ravitsevia", lisäsi siihen Henri. "Olipa hyvä, että tulit ajatelleeksi munia".

Webbillä oli myös jotain sanottavaa. "Mehän voimme kalastaakin", hän sanoi.

Sekä Henri että Gordon olivat jo ajatelleet, kuinka suurta hyötyä heillä tulee olemaan siimoista, mutta he antoivat mielellään Webbille kunnian tästä ehdotuksesta; he tiesivät, että oli tärkeätä rohkaista poikien toimeliaisuutta, silloin syntyy kilpailu siitä, kuka voi antaa parhaan neuvon.

Koko joukko otti kalastusehdotuksen iloiten vastaan, ja kun Webb kysyi, kuka tahtoo tulla mukaan, kaikki kohottivat kätensä ja huusivat:

"Minä! — Ja minä! — Ja minä! —"

Henrin täytyi huomauttaa heille, ettei ollut kysymyksessä mikään huvikalastus, vaan täysi tosi.

Tietysti, kaikki lupasivat että he kyllä käyttäytyvät järkevästi. Ja Jack ehdotti, että jotkut heti menisivät kokoamaan näkinkenkiä ja ostereita. "Eikö niin, Gordon? Saamme välipalaa täksi päiväksi."

Gordon nyökkäsi. "Niin, menkää te vain. Mutta ottakaa Moko mukaanne. Hän ymmärtää parhaiten sellaisia asioita. Etkö sinäkin Paul seuraa toisia?"

Paul pudisti päätään, hän tahtoi mieluimmin olla vapaana, hän sanoi.

Niinpä Jack, John, Costar ja Edvard lähtivät yhdessä laivapojan kanssa rannalle. Ja pian he olivat kokonaan intoutuneet kuoriniekkojen kokoamiseen rantaäyräältä.

Sillä aikaa oli laivassa ankaraa puuhaa. Cross, William, Robert ja Webb tarkastivat koko varaston, joka sisälsi aseita, panoksia, vaatteita, makuuvaatteita ja työkaluja. Henri ja pari kolme muuta poikaa tarkastivat laivan juomavaraston, ja jokaisen oluttynnyrin, jokaisen viini- ja mehupullon Gordon merkitsi tarkoin taskukirjaansa. Kirjoitettiin muistiin myös, paljonko väkeviä viinoja laivassa oli. Henri ja Gordon olivat kuitenkin ennakolta päättäneet kätkeä kaikki nämä väkevät niin hyvin, ettei kukaan pääsisi niihin käsiksi. He arvelivat, että olisi vain pahaksi, jos ruvettaisiin rohkaisemaan mieltä paloviinalla, konjakilla ja muilla senlaatuisilla aineilla.

Kaikkien suureksi iloksi laiva sisälsi koko joukon tavaroita, joista heillä aikaa myöten olisi paljon hyötyä. Niinpä he löysivät purjekangasta, köysiä, yllin kyllin siimaa, verkkoja sekä selkänuottia. Asevarastossa oli kymmenen kivääriä ja yhtä monta revolveria. Panoksista ja ruudista ei myöskään tulisi pitkiin aikoihin olemaan puutetta. Aluksen rakettivarasto saattoi myös olla heille hyödyksi. Ja päälle päätteeksi oli kaksi pientä laivatykkiä luoteineen. Aika sai näyttää, tulisiko järeämmälle kalustolle käyttöä taistelussa vihollisia vastaan.

"Hei, tässäpä on jotain, johon Jack mielistyy!" Huudahti Henri, kun hän tovereineen oli tutkimassa keittiökaluja.

"Jack! Missä olet? Niin, hänhän on ostereita hakemassa. Meidän pitää muistaa kertoa hänelle, että keittiö on täynnä patoja, kattiloita ja vateja. Siinäpä jotain hänelle, kokkipojalle."

Mutta vielä tärkeämmän aarteen sisälsi muuan lukittu huone; niin suuren varaston valmiita verka-, puuvilla- ja liinavaatteita että se oli kuin pieni vaatekauppa. Koulun johtaja oli näet kehottanut lasten vanhempia varustamaan huviretkeilijöille runsaat vaatevarastot mukaan. Silloin ei kukaan arvannut, kuinka suurta hyötyä pojille tulee olemaan näistä vaatteista. Jos he olivat ajautuneet autiolle rannalle, saattoi kulua aikoja ennen kuin he pääsevät pois. Ei ollut vaikea laskea, että he yhä vielä olivat jotakuinkin samoilla leveysasteilla kuin Uusi Seelanti, toisin sanoen heillä oli tiedossa ankarat talvet ja hyvin lämpöiset kesät. Ja silloinhan runsas vaatevarasto oli erinomaisen tarpeen että voi pukeutua sään mukaan.

Vielä paljon muuta merkittiin Gordonin taskukirjaan. Siinä oli ilmapuntari, lämpömittari, kaksi hyvää kelloa, kolme laivakaukoputkea, kolme kompassia ja joukko kirjavia lippuja ja viirejä, sellaisia joilla merimiehet kaikkialla maailmassa antavat toisilleen merkkejä laivasta toiseen. Tällaisten lippujen avulla voi kaksi alusta mainiosti puhua keskenään ja kaikessa hiljaisuudessa pitää pitkiä keskusteluja.

Ompelutarpeita, nappeja, silmäneuloja ja lankaa, niin, helpompi olisi luetella mitä aluksessa ei ollut, kuin kirjoittaa muistiin, mitä kaikkea laivan monet komerot sisälsivät. Gordonin paksu taskukirja oli kirjoitettu melkein täyteen.

"Eläköön!"

Mitähän Henri nyt oli saanut käsiinsä? Se mahtoi olla jotain aivan erinomaista, koska hän noin riemuitsi löydöstään. Ja se oli todellakin jotain, mille kyllä sieti huutaa eläköötä: hän oli löytänyt kumiveneen, joka oli suunniteltu niin, että sen saattoi panna kokoon ja kantaa mukanaan kuin matkalaukun.

Laivassa oli myös koko joukko merikortteja, mutta ne esittivät yksinomaan Uutta Seelantia ja läheisiä saaria. Gordonilla oli kuitenkin oikein hyvä karttakirja omien tavaroittensa joukossa, ja se oli kyllä tarpeen myöhemmin, kun pojat alkoivat lukea kaikkia niitä matkakuvauksia, joita oli laivan kirjastossa. Paperia, lyijy- ja teräskyniä sekä mustetta oli yllin kyllin. Löytyipä muun hyvän ohessa vuoden 1890 almanakkakin, tuli vain muistaa merkitä siihen jokainen kuluva päivä. Tämä jäi Baxterin tehtäväksi.

Kirjoista puhuttaessa voimme mainita, että Jack suureksi lohdutuksekseen oli saanut pelastetuksi rakkaan "Robinson Crusoensa". Kun vain aika salli, saattoi hän ruveta lukemaan sitä kahdettakymmenettä ensimmäistä kertaa.

Myös Garnettin aarre, hanuri, näkyi olevan hyvässä kunnossa.

"Tässä on kyllä laivan hyödyttömin kapine", sanoi Henri koputtaen suuren kassakaapin oveen kapteenin kajuutassa. "Sillä vaikka se sisältäisi tuhansia, mitäpä me niillä tekisimme?"

"Haa!" arveli Gordon. "Ei ole niinkään varma, että meidän täytyy istua tällä rannalla aina tuomiopäivään asti. Katsotaan joka tapauksessa, mitä kaappi sisältää."

Kauan aikaa ponnisteltuaan he saivat oven tiirikalla auki ja laskivat sitten sisällä olevat rahat. Siinä oli koko läjä kolikoita, pelkkiä kultarahoja.

"Tiedätkös mitä, Henri, voi koittaa sellainenkin päivä, jolloin olemme ylen iloiset tästä löydöstä", arveli Gordon. "Ajattelepas, että meidän esimerkiksi onnistuisi päästä johonkin laivaan, silloin ei olisi hassumpaa että taskussa olisi rahoja, joilla päästä kotiin."

Siinä Henrin täytyi myöntää ystävänsä olevan oikeassa. Ja kuitenkin, kävisiköhän koskaan niin onnellisesti kuin Gordon toivoi? Jos he olivat autiolla saarella, kuluisi varmaan monta, monta vuotta, ennen kuin joku laiva joutuisi lähelle. Jos ylipäänsä mikään laiva tuli näille vesille. Jospa he vain olisivat osanneet korjata aluksen vauriot. Mutta kukaan heistä ei osannut. Ja sitä paitsi olisi voinut käydä hullusti, jos he olisivat uskaltaneet lähteä merelle, kun laivassa ei ollut ainoatakaan merimiestä.

Asiat olivat huonosti.

Noin kello kahdentoista ajoissa pienet osterinpoimijat palasivat. He olivat olleet ahkerassa työssä ja näyttivät ylpeinä, kuinka paljon näkinkenkiä ja ostereita he olivat koonneet. Moko kiirehti heti keittiöön niitä valmistamaan, mutta kertoi ensin hiukan Henrille mitä oli nähnyt. Muun muassa hän oli huomannut, että jyrkällä mereen viettävällä töyräällä vilisi metsäkyyhkysiä, jotka rakensivat pesiään. Munia oli siis yllin kyllin, niin että William saattoi helposti tyydyttää keräilynhaluaan.

Kun Robert kuuli kyyhkysistä, herahti vesi hänen kielelleen. Hän kuvitteli olevansa erinomainen metsästäjä ja oli perin innostunut metsästykseen. Metsästys oli hänen mielestään ainoa urheilulaji, joka soveltuu hienolle miehelle, ja hienohan hän juuri halusi olla.

Henri, joka arvasi Robertin ajatukset, tahtoi olla ystävällinen häntä kohtaan. "Etkö haluaisi lähteä kyyhkysiä ampumaan huomenna?" hän kysyi.

"Kyllä, oikein mielelläni. Tuletteko mukaan?" hän huusi Webbille ja

Crossille, jotka eivät suinkaan vastustaneet ehdotusta.

Niinpä päätettiin, että seuraavana päivänä lähdetään suurelle kyyhkysmetsästykselle, mutta kun Henri pyysi Robertia käyttämään säästävästi ruutia, tämä loukkaantui heti ja tuli pahalle tuulelle. Henri oli kuitenkin varoittanut parasta tarkoittaen eikä suinkaan mestaroidakseen häntä.

Kun Mokon osteriaamiainen oli syöty, alkoivat isommat pojat jälleen järjestää ja panna tavaroita kokoon. Pienemmät taas tallustelivat virralle varustettuina ongenvavoilla ja verkoilla. Mutta heidän saaliinsa ei ollut suuri. He eivät näet olleet vielä oikein harjaantuneet.

Mutta väsyksissä he olivat palatessaan alukseen, ja niin olivat isot pojatkin. Kun aurinko laski mailleen ja tuli pimeä, kömpi joka mies vuoteeseen ja vaipui sikeään uneen. Ainoastaan William ja Baxter jäivät kannelle, sillä tänä yönä oli heidän vahtivuoronsa.

Molemmat pikkupojat kulkivat edestakaisin aluksen kovasti kallistuneella kannella ja juttelivat karkottaakseen uneliaisuuden.

Siitä he olivat yhtä mieltä, että päivä oli käytetty reippaasti. Miten paljon uutta he olivatkaan nähneet! Ja kuinka hauska oli pitää huolta itsestään!

Mutta kuitenkin: heidän ajatellessaan kotiaan ja vanhempiaan, jotka nyt kotona Uudessa Seelannissa unettomina surivat kadonneita poikiaan, viilsi tuska Baxterin ja Williamin sydäntä.

Jospa he olisivat voineet huutaa monen peninkulman päähän yli meren:

"Me elämme ja voimme hyvin, rakas isä ja äiti!"

Mutta kaikki yhteydet olivat katkenneet. Koti oli aivan liian kaukana.

Entä tulevaisuus. Sitä he eivät uskaltaneet pitkälle ajatella. Mitä saattoivat he, viisitoista avutonta poikaa, tehdä voittaakseen tuhannet vaikeudet, jotka heitä kaikkialla väijyivät?

Niin, kaikki oli todella synkkää ja lohdutonta.

Viimein alkoi taivaanranta valjeta. Ensimmäinen auringonsäde pilkisti. Oli taaskin päivä.