Читать книгу Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro“ (2011) - Kulle Raig - Страница 4

Herranen aika, joko se taas alkaa! Näin kuulemma oli huokaissut Tallinnan Tuomiokirkolla istunut mummo nähtyään ensimmäisten suomalaisturistien kiipeävän ylös Toompean mäkeä heinäkuussa 1965. Viron onneksi mummelin pelko kävi toteen. Suomen TV:n lisäksi meille avautui vielä toinenkin ikkuna länteen. Tapahtuman siunauksellisuutta Virolle on paljon käsitelty. Hyppään koko pitkän tarinakaaren yli ja kiteytän olennaisimman. Noiden ikkunoiden ansiosta me, virolaiset, saatoimme lähes puolen vuosisadan ajan ajatella samoja ajatuksia kuin suomalaiset, saatoimme nähdä ja kuulla samat asiat ja tapahtumat. Tällä oli huomattava merkitys Viron itsenäistymisprosessin käynnistymiselle ja demokratian juurruttamiselle vuosikymmeniä myöhemmin. Vaikutus oli kaksisuuntainen: heinäkuusta 1965 alkoi – tosin hitaasti – myös Viron varsinainen paluu Suomen kartalle ja suomalaisten tietoisuuteen. Entä mitä tapahtui sitä ennen?

Jonkin verran kanssakäymistä oli ollut myös 1950-luvulla ja 1960-luvun alkupuoliskolla, uuvuttavia junamatkoja silloisen Leningradin kautta kiertäen. Lähes kymmenen vuoden täydellisen hiljaiselon jälkeen yhteydet olivat alkaneet pikku hiljaa elpyä. Kirkko- ja kulttuuri-ihmiset olivat tässä uudessa kehityksessä uranuurtajia. Suomen luterilaisen kirkon Viron sisarkirkolle lähettämät kirjapaketit ja hengelliset lehdet tulivat perille, viikkolehdistä tärkeimpänä Kotimaa. Virolainen Kodumaalehti, vaikka olikin samanniminen, edusti virallista, joskin muihin lehtiin verrattuna vähemmän kovaa linjaa. Lähinnä se palveli eräänlaisena näyteikkunana länteen päin. Niinpä sen piti esitellä myös Viron kirkon asioita. Helposti pelkäksi propagandatorveksi leimautuvat, maaliskuussa 1947 aloitetut Viron radion suomenkieliset lähetykset kertoivat suomalaisille ainakin sen, että virolaiset ja viron kieli ovat yhä olemassa.

Suomesta löytyi myös noina hiljaiselon vuosina innokkaita Vironystäviä, vaikka totuudenmukaista tietoa naapurimaasta oli niukasti, ja vaikka virallinen Suomi noudatti linjaa, josta Pekka Hyvärinen mainitsee kirjassaan Suomen mies: ”Hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon vaalittiin myös vaikenemalla. Yksi tabuista oli Viro, jota kuului kutsua Neuvosto-Eestiksi… Virosta ei tiedotusvälineissä koskaan puhuttu miehitettynä maana, vaan ripeästi kehittyvänä neuvostotasavaltana.”

Niinhän asia oli, mutta kyllä toisenlaistakin tietoa oli saatavilla. Oli jo huhtikuussa 1941, jolloin Mika Waltarin Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta ilmestyi – varovaisuussyistä – Ruotsissa. Seppo Zetterberg, joka kirjoitti esipuheen Waltarin juhlavuonna uusintapainoksena ilmestyneeseen teokseen, joutui toteamaan, että piiruakaan Waltarin kirjaamasta ei tarvitse muuttaa, ei edes uusimpien tutkimusten valossa. Waltarin kirja oli kuin tähdenlento, sen julkinen elinikä jäi lyhyeksi. Valvontakomission vaatimuksesta teos kuului muiden “vaarallisten” kirjojen tapaan poistettavaksi kaikkialta. Onneksi löytyi ihmisiä ja instituutioita, jotka muistivat sotamies Švejkin elämänohjeen: Älä kiiruhda noudattamaan esimiehesi käskyä, koska hän voi sen koska tahansa perua. Muun muassa tämä ja kokonaan muuttunut poliittinen tilanne antoivat Waltarin kirjalle mahdollisuuden herätä uuteen eloon – lähes 70 vuotta myöhemmin.

Kului 17 vuotta ennen kuin seuraava Virosta kertova merkittävä teksti näki Suomessa päivänvalon. Kirjallisuusprofessori Ants Orasin tasapuolisesti ja totuudenmukaisesti molempia Viron miehityksiä kuvaava, englannista suomennettu Viron kohtalonvuodet ilmestyi 1958. Gummerukselta tämän kirjan julkaiseminen tuonaikaisessa ilmapiirissä vaati melkoista rohkeutta. Sitä vaadittiin ilmeisesti myös Tammelta, joka julkaisi vuonna 1963 Markku Lahtelan suomentaman, koko maailmassa poliittisen pyörremyrskyn aiheuttaneen Ivan Denisovitšin päivän. Sitä kummallisemmalta tuntuu, että kirjan pohjalta vuonna 1970 valmistuneen elokuvan esittäminen kiellettiin Suomessa. Kun se esitettiin Ruotsin televisiossa, Ahvenanmaan Ruotsin television linkkimasto suljettiin, jotta suomalaiset eivät voisi nähdä elokuvaa! Hyvä tietolähde oli myös Otavan vuonna 1974 julkaisema Lähettiläänä Suomessa. Kyseessä ovat Viron lähettilään Aleksander Warman muistelmat, jotka kattavat aikavälin 1939–1944. Samalla kun lähettilään muistiinpanot kertovat Viron kohtalosta, ne avaavat myös uuden näkökulman sodanaikaisen Suomen pääkaupunkiin.

Vuoden 1941 kesäkuisesta lähes kolmentoistatuhannen virolaisen karkotuksesta Siperiaan suomalaisten oli mahdollista saada tietoa Orasin kirjasta. Vuoden 1949 maaliskuussa tapahtunut yli kahdenkymmenentuhannen virolaisen karkotus lienee jäänyt suomalaisilta pitkiksi vuosiksi täysin pimentoon. Mutta niin se jäi myös virolaisilta aina 1980-luvun lopulle saakka. Stalinin kuoleman jälkeen 1950-luvun keskivaiheilla alkoi karkotettujen kotiinpaluu. Palasivat ne, jotka olivat jääneet henkiin.

Vanhoille heimoaatteen miehille Viro oli kuitenkin edelleen sydämen asia. Akateemikko Kustaa Vilkunan päässä kypsyi suunnitelma, kuinka päästä punaisen esiripun taakse Suomenlahden etelärannalle. Asioidessaan vuonna 1956 yhdessä professori Väinö Kaukosen kanssa tieteellis-teknisen yhteistyön asioissa Moskovassa Vilkuna sai isänniltä puristetuksi luvan vierailla Suomenlahden etelärannalla. Ilkka Herlinin Vilkunasta kirjoittamassa kirjassa kuvataan asiaa seuraavasti: “Kuten etukäteen Kekkosen kanssa oli sovittu, Vilkuna hyödynsi tilaisuuden kysymällä mahdollisuutta vierailla myös Neuvosto-Virossa, mitä isännät eivät tohtineet evätä. Tallinnassa Kaukonen ja Vilkuna viettivät Friedebert Tuglaksen 70-vuotisjuhlaa ja toivat kirjailijalle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran SKS:n tervehdyksen. He kävivät myös Tartossa.” Herlin myös lainaa Kaukosen myöhemmin kirjoittamasta lehtiartikkelista virkkeen, jossa kuvataan virolais-suomalaisen yhteistyön alkua: “Jotkut isännistämme nimittivät meitä kevään ensimmäisiksi pääskyiksi, ja todella sinä vuotena alkoi sittemmin hyvin voimakkaaksi, monipuoliseksi ja hedelmälliseksi kehittynyt tieteellinen yhteistyömme.” Matkalaisista juuri Vilkuna kiinnosti ”orgaaneja” aivan erityisellä tavalla. Viron KGB:n toimintaraportissa todetaan syytä epäillä -periaatteella, että suomalainen akateemikko onkin Englannin tiedustelupalvelun agentti.

Vilkuna ja Kaukonen eivät tehneet turhaa Moskovan-reissua vuonna 1956. Jo saman vuoden loppupuolella voitiin koota ensimmäinen sodanjälkeinen edustava valtuuskunta Viroon. Se koostui kulttuuri-ihmisistä ja sen johtoon tuli ”vanha tarttolainen”, professori Lauri Posti. Mukana oli myös kaksi alkuperäistä virolaista, heimotyössä kunnostautunut Leeni Ploompuu-Vesterinen ja Helsingin yliopiston viron kielen lehtori Eeva

Niinivaara. Kirjassaan Yhä paistaa sama aurinko tämä muistelee matkaa mm. seuraavasti: ”Kaikki oli kuin unta – suurta henkistä vireyttä ja fyysistä väsymystä yhtaikaa. Jännitystä lisäsivät monet henkilökohtaiset tapaamiset ja tiedot Siperiasta palaavista tutuista. Tarton matka oli suuri elämys… menimme yliopiston päärakennukseen. Sen edustaa reunusti kapea istutus, jossa kukki puhtaansininen lobelia. Sitten avautuivat alma materin ovet, jotka olivat minulta sulkeutuneet elokuun lopulla 1939.”

Vanhat heimoaatteen miehet taas asialla. Akateemikko Kustaa Vilkuna ja professori Väinö Kaukonen Tallinnassa Kielen ja kirjallisuuden instituutissa maaliskuussa 1956. Oikealla oleva silmälasipäinen mies on akateeminen isäni professori Paul Ariste.

Eivät virolaiset tienneet 1950-luvulla paljon Suomesta, mutta luultavasti enemmän kuin suomalaiset Virosta. Paljon kuunneltiin Suomen radiota, ääniyhteys lahden yli siis säilyi, eikä sitä häiritty. Turun tuomiokirkon kellot julistivat joulurauhan virolaisillekin, ja joidenkin lähteiden mukaan Suomen radio lähetti Viron itsenäisyyspäivänä 24. helmikuuta vironkielistä kuoromusiikkia usean vuoden ajan, tosin ilman kommentteja. Urho Kekkosen vierailulla 1964 mukana ollut toimittaja Eero Saarenheimo sai kokea, että kirjailija Friedebert Tuglas oli tarkasti perillä Suomen asioista. Vakavien asioiden ohella myös viihde kiinnosti virolaisia, erityisesti aikana, jolloin kaiken taiteen piti olla “sisällöltään sosialistinen ja muodoltaan kansallinen”. Polkat ja muut yksinkertaiset luritukset olivat nyt päivän sana, jazz julistettiin porvarilliseksi hapatukseksi, ja saksofoni kapitalistisena soittimena sai kyytiä kaikista orkestereista. Ei siis ihme, että kesäisin tallinnalaisten avoimista ikkunoista kaikuivat Suomen radion toivekonsertin sävelet. Radion kuunteluun liittyy omakin ensimmäinen kokemukseni puhutusta suomen kielestä. Kovin tutulta ja kiehtovalta se kuulosti, vaikkei 12-vuotias voinut tekstistä ymmärtää kuin muutaman sanan. Pian tuli kuvaan mukaan Suomen TV, joka näkyi hyvin koko pohjoisrannikolla, mikä laski perustan virolaisten melko hyvälle suomen kielen taidolle.

Vasta myöhemmin, olojen kiristyttyä 1970-luvulla, tuonaikaiset kommunistipomot saivat tarpeekseen K-kaupan Väiskin ”valheellisista” lihamainoksista, jolloin he alkoivat vakavissaan ajatella TV-antennien poistamista Tallinnan katoilta. Tämä oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Vastaiskuunkin ryhdyttiin. Lokakuussa 1956 aloitettiin Moskovan käskystä vielä lapsenkengissä olleen Viron TV:n Suomeen suunnatut suomenkieliset ohjelmat, joita tehtiin aina vuoden 1974 heinäkuuhun, jolloin ne kansainvälisten sopimusten mukaisesti lopetettiin.

1950-luvulla alkoi myös ystävyyskaupunkiliike, ja suomalaista kirjallisuutta ruvettiin vauhdikkaasti kääntämään. Näin ollen kymmenluvun lopulle tultaessa monet yhteiset intressit ja yhteistyönäkemykset olivat jo jollakin tavalla hahmottuneet. Vaikutti siltä, että sukukansat kummallakin puolella Suomenlahtea olivat yli kymmenen vuoden täydellisen hiljaiselon jälkeen taas löytämässä toisensa. Tällainen elävöityminen yhtä aikaa useilla rintamilla oli tuskin mieleen ”ylemmälle” taholle, mutta ei sitä voitu suoranaisesti estääkään, vaikka ehkä haluttiin. Hruštšovin suojasää, käytännössä pitkälti näennäishankkeeksi jäänyt, oli alkanut vaikuttaa. Näennäiseksi jäi myös eräs toinen neuvostojohtajan projekteista. Käydessään vuoden 1955 kesäkuussa Virossa ”viljelyekspertti” Hruštšov käynnisti maassa maissin pakkoviljelyn. Tähän pelleilyyn virolaisten maanviljelijöiden oli pakko alistua monen vuoden ajan. Mutta kyllä hätä keinot keksii. Ovela virolainen talonpoika kylvi maissia vain pellon laitaan. Kitukasvuisen eteläisen lajikkeen takana tuleentui meidän oma, kotimainen viljamme.

Suojasää ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että KGB olisi hellittänyt ulkomaalaisten tarkkailua. Epäileminen, seuranta ja varjostus jatkuivat edelleen, osin jopa tehostuen. Tätä koskeva aineisto on kaikessa karmeudessaan ja miksei myös koomisuudessaan luettavissa Viron KGB:n ”jälkeenjääneissä papereissa”. Silloisista KGB:n tehovalvontaan otetuista suomalaisista lienee ollut tunnetuin edesmennyt Oke Jokinen, Suomen ja Viron välisen radio- ja TV-yhteistyön uranuurtaja. Jokinen oli osallistunut kotkalaisen laulukoron mukana Viron yleislaulujuhliin jo vuonna 1938. Vilpittömänä Viron ystävänä hän pysyi elämänsä loppuun asti. Kesäkuussa 1958 Jokinen saapui Viroon YLE:n toimittajana ohjelmaa tekemään, ja joutui heti silmälläpidon alaiseksi. Sekä Tallinnassa että Tartossa häntä selvästi varjostettiin, minkä hän itse myös huomasi.

Minulla oli ilo tehdä Oken kanssa myöhemmin aika paljon yhteistyötä, jolloin sain kuulla mitä ihmeellisimpiä tarinoita hänen vastaavista kokemuksistaan. Loppujen lopuksi Okesta kuoriutui Kustaa Vilkunan veroinen neuvosto-olojen ja -henkilöiden manipuloija sekä käskyjen kiertäjä. Kerron tässä esimerkin. Oken piti tehdä ohjelmaa vuosisatoja jatkuneesta historiallisesta seprakaupasta, lähinnä pirtun kuskauksesta Suomenlahdella. Sellaisella otsikolla sitä ei hyväksytty Moskovan radio- ja telekomiteassa, jossa kaikista yhteistyöohjelmista piti sopia. Oke ei pitkään miettinyt – yhdellä ainoalla kynän vedolla hän vaihtoi ohjelman nimen. Ei mitään pirtun kuskaamista, vaan talonpoikaispurjehdus Suomenlahden rantojen yhdistäjänä. Kuulosti melkeinpä akateemiselta ja läpi meni!

Suomenlahden rantojen kanssakäymisen elpymisessä myös urheilulla oli oma roolinsa. Juhannuksena 1957 pidettiin Tallinnassa yleisurheilun Suomi-Viro maaottelu – 19 vuoden tauon jälkeen! Helsingin yliopiston ja Tarton yliopiston yleisurheilukilpailulla vihittiin saman vuoden lopulla Tartossa käyttöön yliopiston uusi stadion. Ensimmäistä kertaa sodan jälkeen nähtiin yliopistokaupungissa ulkomaalaisia ja vieläpä läheisiä sukulaisia eli suomalaisia. Katsomo oli ääriään myöten täynnä – kansa oli tullut paitsi katsomaan kilpailua, myös kuuntelemaan Maamme-laulua.

Kymmenluvun keskivaiheilla tapahtui jotain sellaista, joka koski yllättävälläkin tavalla sekä Suomea että Viroa. ”Kynä on korjannut sen, minkä miekka on särkenyt”, totesi presidentti Paasikivi radiopuheessaan syyskuussa 1955. Neuvostoliitto oli päättänyt palauttaa 11 vuoden jälkeen Porkkalan alueen takaisin Suomelle. Tämä oli ihana asia suomalaisille, mutta huomattavasti vähemmän ihana virolaisille – 1 000 neuvostoupseeria perheineen kaikkineen ilmoitti halustaan jatkaa ”maansa palvelemista” Virossa. Tämä heille myös suotiin.

1950-luvun jälkipuoliskolla kiinnostuttiin Virossa jo suorien ja virallisten järjestötason suhteiden solmimisesta lahden pohjoisrannalle. Mahdollisuuden siihen antoi Moskovassa päämajaa pitävän ulkomaansuhteita hoitavan yhdistyksen alaosaston perustaminen Viroon. Suomalaiset ehtivät kuitenkin ensin. Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS) oli toiminut jo vuodesta 1944. Tammikuussa 1957 perustettiin kätevästi sen yhteyteen erillinen Eesti-jaosto, jonka puheenjohtajaksi tuli edellisvuonna Moskovassa piipahtanut Kustaa Vilkuna. Talvella 1958 syntyi suomalaiselle SNS:lle Moskovassa sisarjärjestö – Neuvostoliitto-Suomi -seura, jonka siipien suojaan vuoden lopulla onnistuttiin perustamaan Eestin osasto. Tällä tavalla oli viralliset puitteet yhteydenpidolle luotu.

Alkoi entistä tiheämpi erilaisten delegaatioiden vaihto. Yksi ensimmäisistä lienee ollut vuoden 1955 Viron yleislaulujuhlissa vieraillut Kotkan valtuuskunta. Aikaisemmin samana vuonna Tallinnasta ja Kotkasta oli tullut ystävyyskaupunkeja. Seuraavan vuoden helmikuussa Vaasa ja Pärnu solmivat ystävyyssuhteet. Myös yksityisten ihmisten vierailut lisääntyivät, toki lähes täysin yksisuuntaisesti – Suomesta Neuvosto-Viroon. Ajan henkeä kuvastaa se, että Virosta piti käyttää ehdottomasti nimeä Eesti, olihan maa nyt sosialistinen ja tyystin erilainen kuin ”riistokapitalismin” aikaan.