Читать книгу Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro“ (2011) - Kulle Raig - Страница 7

Kekkosen vierailu ja laivaliikenteen käynnistäminen saivat aikaan ratkaisevan käänteen Suomen ja Viron suhteissa. Turisteja alkoi liikkua molemmin puolin lahtea, joskin epäsuhta oli melkoinen. Virolaisia pääsi Suomeen vain noin kymmenesosa Viroon päässeiden suomalaisten määrästä. Kulttuuri- ja muilla yhteiskuntaelämän rintamilla tapahtui myös huomattavaa elävöitymistä. Viron draamateatteri teki jo kesällä 1965 esiintymismatkan Suomeen, ja vielä samana vuonna kävi Kansallisteatteri vastavierailulla. Nuoren Esko Salmisen Nummisuutarin Esko ihastutti kaikkia, ja se on edelleenkin paras koskaan näkemäni Esko.

Vuoden 1967 toukokuussa järjestettiin Helsingissä Viron viikko, suojelijana presidentti Kekkonen, joka otti delegaation vastaan myös Tamminiemessä. Viikon aikana esiteltiin monipuolisesti neuvostovirolaista kulttuuria. Eniten huomiota saivat ennestään jo tuttu akateeminen mieskuoro ja Estonian teatteri. Pelätyn musiikkikriitikon Seppo Heikinheimon arvostelu Myrskyjen ranta -oopperasta Helsingin Sanomissa taisi olla hänen ensimmäisiä Viro-aiheisia juttujaan. Jatkossa Seppo paneutui myös Viron yhteiskunnallisiin ja poliittisiin asioihin, missä yhteydessä välillemme syntyi työtoveruus; olin tulkkina ja avustajana hänen myöhemmillä juttumatkoillaan Viroon. Ooppera-arvostelu oli kaikkea muuta kuin mairitteleva. ”Ernesaks on lahjaton säveltäjä, koko tekele mielikuvitukseton, yksinkertainen, ei kuitenkaan yhtä ”horriibeli” kuin näyttämöllinen toteutus.” Kuoro ja orkesteri saivat sentään armon säälimättömän kriitikon silmissä.

Seuraavana kesänä oli Suomen vuoro esitellä kulttuuriaan virolaisille. Virallista delegaatiota johti Johannes Virolainen. Esillä oli nykytaidetta, arkkitehtuuria, kirjoja; kuultiin Kansallisoopperan solisteja ja jazzia, nähtiin modernia tanssia. Turistien määrän kasvusta kertoo se, että Helsingin ja Tallinnan välillä aloitti liikennöinnin isompi laiva, Tallinn nimeltään. Vuoden 1969 Viron yleislaulujuhliin osallistui Suomesta tasokas edustuskuoro, yleisön joukossa nähtiin Johannes Virolainen ja pääministeri Mauno Koivisto, joka oli käynyt etelänaapurissa jo vuonna

1965, silloin Suomi-Neuvostoliitto-Seuran valtuuskunnan mukana juhlimassa Neuvosto-Viron 25-vuotispäivää.

Suomen pääministeri

Mauno Koivisto virolaisneidon syleilyssä vuoden 1969 yleislaulujuhlilla Tallinnassa.

Myös urheilussa tapahtui. Kilpailukalenteri oli lajissa kuin lajissa yllättävän tiheä juuri Kekkosen vierailua seuranneina vuosina, eikä ihme, olihan hän virolaisten urheilupomojen pyynnöstä asettunut henkilökohtaisesti urheilusuhteidemme takuumieheksi. Niinpä vuonna 1967 pidettiin 19 maaottelua. Yhteensä kilpailtiin Suomessa ja Virossa 74 kertaa. Jyrkkä muutos tuli 1970-luvun alussa. Kanssakäyminen väheni lähes olemattomiin. Vuosina 1972 ja 1973 pidettiin vain pari kolme kilpailua. Tällä rintamalla tilanne normalisoitui vasta Viron itsenäistyttyä uudelleen 1991.

Kun tarkastelee Suomen ja Viron suhteiden tapahtumakalenteria muilta osin, melko harvaksi sekin 1970-luvulla kävi. Tämä kehitys liittyy yleiseen ruuvien kiristämiseen. Kommunistien ja ammattiyhdistysvaltuuskuntien vierailut jatkuivat kuitenkin entiseen tahtiin. Muutos oli aika jyrkkä, mutta kulttuuririntamalla jotain sentään tapahtui. Viron akateeminen mieskuoro ja sen solistikvartetti kiersivät taas Suomea. Vuonna 1976 saatiin suomalainen kulttuurivaltuuskunta juhlimaan kirjailija Friedebert Tuglaksen syntymän 90-vuotispäivää. Vuosikymmenen lopulla oli Kajaanissa esillä näyttely Kirjallisuusklassikko Anton Hansen Tammsaare – 100 vuotta syntymästä. Tallinnassa taas juhlittiin Leinon satavuotispäiviä.

Toki uusia varteenotettavia tekijöitä oli lisääntynyt: vanhan musiikin yhtye Hortus Musicus – Tallinnan ylpeydeksi tituleerattu – aloitti juuri 70-luvulla Kuhmon kamarimusiikkipäiviltä tähän päivään kestävän voittokulkunsa Suomessa. Tuttuja alkoivat olla myös säveltäjä Arvo Pärt ja kapellimestari Neeme Järvi, ei vähiten siksi, että Seppo Heikinheimo kirjoitti Helsingin Sanomissa heidän olevan emigroitumassa ulkomaille. Virta siis vie Virosta, hän päätteli. Seppo ajoi Viron asiaa myös muualla Euroopassa. Tallinnan jutuntekomatkasta hän kirjoittaa 30.11.78 Eva Lillelle Lontooseen: ”Minun kirjeitteni perusteella oli BBC:ssä kahteen kertaan pätkät Tallinnasta. Myös The Guardianiin tulee minun juttuni, joten ostakaapa tuota lehteä. Guardian pyysi juttuun oikeudet koko englanninkielistä maailmaa varten. Ihan sama teksti ilmestyi myös Süddeutsche Zeitungissa… Aina syntyy jotakin, kun yrittää. ”

Oulussa ilmestyvä Kaleva-lehti kunnostautuu Viro-keskeisyydellään ja muodostaa pitkäksi aikaa eräänlaisen Viro-linnakkeen. Toimittaja Liisa Maria Piilan ansiosta Viro alkaa olla esillä myös Demarissa. On syksy 1979 ja kulttuurimatkailijoiden ryhmän vetäjä Liisa Maria kirjoittaa: ”Olen kuunnellut henkeä pidätellen Lennartin [Meren] selostuksia Dominikaaniluostarissa ja eläytynyt draamateatterin Hamletiin sekä Kolmeen sisareen. Draamateatterin Tuulte pöörises ihastutti suomalaisia kulttuurimatkailijoita, samoin Juhan Viidingin Hamlet Mikiverin ohjauksessa. Tapasin Mati Untin, join iltapäiväkahvit Ellen Niitin ja Jaan Krossin kotona yllätysvarhaisten lumenhahtuvien tanssiessa ulkona jyrkkien keskiaikaisten kattojen ja tuuliviirien välissä.”

Keskustelunaiheita varmaan riitti, sillä kirjailijapariskunta oli lopultakin ja monien vaikeuksien jälkeen päässyt käymään Suomessa. Heidän vierailustaan oli laajat selostukset kaikissa lehdissä. Niin harvinaista oli, että joku sieltä lahden eteläpuolelta tuli käymään ja jäi vielä pidemmäksi aikaa. 1970-luvun lopulla alkaa myös Lennart Meren ääni voimakkaana kuulua Suomessa. Gummerus julkaisee vuonna 1977 hänen kirjansa Revontulten porteilla, josta tulee menestys, ja Helsingin Sanomat joulukuussa 1978 hänen matkakirjeensä Siperian jäälakeuksilta: Nordenskiöldin jälkiä seuraten.

YLE:n pitkäaikainen toimittaja, Viron-kävijä ja Viro-aiheisten ohjelmien tekijä Antti Halinen tekee lyhyen ja ehkä yllättävänkin yhteenvedon siitä, kuinka paljon Viro oli esillä Suomen lehdistössä ennen 1980-lukua. “Uudessa Suomessa esimerkiksi seurattiin jo 1940-luvun lopulla hyvin tarkoin mitä Virossa tapahtui, niin myös maakuntalehdissä, ja joskus sävy oli aika kriittinen. Sitten yhtäkkiä kiinnostus sammui. Yöpakkasten jälkeen aivan 1950-luvun lopulla rupesi kirjoittelu ratkaisevasti vähenemään. 1960-luku oli kuin musta aukko, paitsi kun Kekkonen kävi Virossa, silloin kirjoitettiin paljon. 1970-luvun lopulla tapahtui vilkastumista, etenkin Uudessa Suomessa, johon Seppo Kuusisto kirjoitti, hän oli historioitsija eikä tarjonnut mitään neuvostopropagandan läpäisemää tekstiä. Toinen Seppo, Heikinheimo, kirjoitti loikkauksista ja sen sellaisista, piti Viroa esillä omalla tavallaan.”

Asko Vuorjoelle ja Uudelle Suomelle kuuluu kunnia 1970-luvun rohkeimmasta Viron-kirjoituksesta. Lehti julkaisi 25. huhtikuuta 1971 Tšekkoslovakian tapahtumien jälkimainingeissa hänen artikkelinsa Baltian kysymys nykypäivän maailmassa. Siinä tuomitaan Neuvostoliitto miehittäjänä ja vaaditaan balttien itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Kirjoituksesta nousi iso haloo, Neuvostoliitolta tuli ankaria moitteita, Suomi joutui ylintä johtoa myöten nöyristelemään.

Palatkaamme Viroon. Ideologinen kilpailu oli kiihtynyt ja poliittinen tilanne sen vuoksi jännittynyt entisestään. Hruštšovin suojasää oli nyt muisto vain. On sanottu, että 1970-luku merkitsi stalinismin uutta syntyä, tosin sivistyneemmässä muodossa. Suhteita Suomeen ei katsottu enää suopeasti. Osasyynä oli turistien yhä kasvava määrä, jota oli aina vain vaikeampi valvoa, samoin suomalaisten levittämä, neuvostoihmiselle vaaraksi koettu ”länsimainen hapatus”, jota tulvi myös Suomen TV:stä.

Juuri televisio oli vallanpitäjien silmissä vihollinen numero yksi, vaikka mikään ei estänyt heitä itseään kotinsa sohvalta tuijottamasta vihollistaan. Olen ihan varma, että myös he hankkivat tai heille hankittiin laittomasti monistettuja Suomen TV:n ohjelmia, ja kun Peyton Place oli katsottu, saattoi lännestä uhkaavan tartunnan päättäväinen torjunta taas alkaa – muun muassa supistamalla kaikenlaista kanssakäymistä. Toisin sanoen ja nykykielellä – mopo uhkasi karata viranomaisten käsistä. Ruvettiin vannomaan todellisen internationalismin ja kaikkien neuvostokansojen yhtenäisyyden nimeen.

Venäläistämisaallot olivat pyyhkäisseet Viron yli monta kertaa aikaisemminkin, mutta 1970-luvun alusta lähtien kuristusote tiukkeni entisestään. Seppo Heikinheimo ja turkulainen juristi Juhan Kristjan Talve olivat kirjoitelleet Helsingin Sanomien palstoilla Moskovan masinoimasta Viron venäläistämisestä, mutta heillä ei ollut asiasta ehdottomasti pitävää näyttöä eli niin sanotusti mustaa valkoisella. Pian sellainen saatiin. Neuvostohallitus oli antanut syksyllä 1978 asetuksen toimenpiteistä venäjän kielen opiskelun ja opettamisen jatkuvaksi tehostamiseksi.

Näitä tovereita tuli tulkatuksi. Suomen kommunistien johtajat tapaavat virolaisia aatetovereitaan Tallinnassa heinäkuussa 1969. Vasemmalta Johannes Käbin, Aarne Saarinen, Taisto Sinisalo ja puoluesihteeri Erkki Kivimäki.

Oli laadittu koko imperiumin kattava suuri salainen suunnitelma venäjän eli ”kansojen ystävyyden kielen” käytön lisäämisestä kaikissa neuvostotasavalloissa kaikilla elämän alueilla lastentarhoista vanhainkoteihin, vauvasta vaariin. Viron kommunistijohto puolestaan julkaisi joulun alla oman kapulakielisen määräyksensä Moskovasta tulleen ”vaatimuksen edellyttämien tehtävien täyttämisen turvaamiseksi”. Projektia vauhdittamaan määrättiin viroa taitamaton Karl Vaino, josta tehtiin ensimmäinen sihteeri sen jälkeen, kun liian virolaiseksi mielletty Johannes Käbin oli saanut lähtöpassit.

Määräys oli täysin salainen, sitä tuli säilyttää kassakaapissa, siitä ei saanut tehdä kopioita tai lainauksia, samoin oli kielletty siihen viittaaminen. Vaikea sanoa, minkä varaan vallanpitäjät olivat laskeneet, mutta he epäonnistuivat pahasti touhuissaan. Pian alkoi tihkua tietoa ukaasin olemassaolosta. Mati Graf ja Heikki Roiko-Jokela kertovat kirjassaan Vaarallinen Suomi, ettei mennyt kovinkaan kauan, kun Suomen TV uutisoi visusti salassa pidetystä venäläistämispäätöksestä, minkä jälkeen Viron kommunistijohtajat alkoivat raivoissaan etsiä vuotajaa omista riveistään.

Miten asiakirja sitten kulkeutui länteen? Lyhyt vastaus on, että suomalaisten turistien avulla Helsingin ja Tallinnan välillä liikennöivässä laivassa. Yksityiskohtaisemman selostuksen saamme salakuljetuksen järjestäneeltä Rein Ruutsoolta, joka siihen aikaan toimi Viron tiedeakatemiassa tutkijana. Hän piti tärkeänä, että Juhan Kristjan Talve saisi asiakirjan Helsinkiin, maksoi mitä maksoi. Kerrankin Talvella olisi kouraantuntuvia todisteita kirjoitustensa tueksi!

”Meidän piti löytää henkilö, jolla oli pääsy salaisten puoluedokumenttien äärelle ja joka olisi valmis yhteistyöhön ankarankin rangaistuksen uhalla. Pohdimme asiaa Sirje Kiinin kanssa ja päädyimme säveltäjäliiton Raimo Kangroon. Liitossa oli hänen vuoronsa olla vastuussa puolueasioista, vaikka mies oli täysin epäpoliittinen henkilö. Raimo päästi meidät käsiksi mappiin, jossa tärkeitä pumaskoita säilytettiin. Itse hän ei ollut viitsinyt vilkaista, mitä mappi sisälsi. Ajat olivat muuttuneet, pahin pelko väistynyt, käskyjä ei kiirehditty noudattamaan. Löysimme kirjekuoren, josta oikea paperi tipahti ulos. Menee pitkäksi, jos alkaa selostaa koko prosessia. Lyhyesti – valokuvasimme materiaalin salaa ja jäimme odottamaan mahdollisuutta lähettää se Suomeen. Sellainen tilaisuus tuli, kun virallisella kutsulla saapui Viron luovien liittojen – niillä tarkoitettiin kirjailija-, säveltäjä-, taiteilija- ja elokuvantekijöiden liittoja – vieraaksi turkulainen teatteritieteilijä. Esitän hänelle myöhäisen anteeksipyynnön sen johdosta, että käytimme häntä hänen tietämättään kuriirina. Eteenpäin välitettäväksi tarkoitetun ”lahjamme” piilopaikaksi valitsimme taiteellisen nahkapakotetyön, pienen korulippaan, jollaisia vietiin siihen aikaan satoja ellei tuhansia tuliaisina Suomeen. Tungimme mikrofilmin lippaan puisen pohjan ja sitä verhoavan nahan väliin. Siinä se oli. Kesti jonkin aikaa ennen kun saimme palautetta. Venäläistämispäätös näki päivänvalon Tukholmassa ilmestyvässä Eesti Päevalehtissä, joka julkaisi materiaalin 15. marraskuuta 1980. Suomen TV:n lähetystä en muista.”

Arkaluontoista materiaalia kuljettivat 1960- ja 1970- luvuilla molempiin suuntiin monet muutkin, tehden sen täysin tietoisesti ja vapaaehtoisesti. Eräs heistä oli Anu Marttila.

”Tutustuin Hilja Rüütliin kesäkuussa 1966 ja huomasin hyvin pian, että kyse on aivan poikkeuksellisesta ihmisestä. Ollessaan kärsimässä hänelle neuvostovastaisesta toiminnasta langetettua 10 vuoden tuomiota hän oli päättänyt, että virolaisten kohtalot on jollakin tavoin kirjattava muistiin. Hän alkoi päivätyönsä ohessa 1960-luvun lopulla kirjoittaa vankitoverinsa ja ystävänsä Helmut Tarandin avustuksella romaanisarjaa, jonka tapahtumat olivat suoraan hänen omasta elämästään. Kun 1970-luvulla sain tietää ystävieni kirjoitushankkeesta, en epäröinyt hetkeäkään, kun he kysyivät, olisinko valmis riskeeraamaan ja salakuljettamaan käsikirjoitukset Suomeen. Pysyköön salaisuutena, miten se tapahtui. Työ kesti vuosia. Aina kun yhden kirjan käsikirjoitus oli Helsingissä koossa, se lähti postitse Lundiin virolaiselle kirjailijalle Bernard Kangrolle, joka johti vuosina 1950–1994 toiminutta Eesti Kirjanike Kooperatiiv -kustantamoa.”

Romanisarjan kolmesta ensimmäisestä osasta muodostettu Pirulla ei ole varjoa on nyt julkaistu Eesti Päevalehtin 50-osaisessa kirjasarjassa Virolaisia tarinoita.

Anu Marttilalle myönnettiin vuonna 1999 Maarjamaan risti, Viron tärkein ulkomaalaiselle myönnettävä ansiomerkki.