Читать книгу Tapani Löfvingin seikkailut - Kyösti Wilkuna - Страница 10

Sisällysluettelo

Seikkailuni Maanselän saloilla ja eroni rajamajurin palveluksesta.

Jääköön lähemmin kuvailematta se synkeä mieliala, minkä minussa synnytti tuo onneton sormuslöytöni. Jyskyttävin ohimoin tuijotin siihen kauan, tajuamatta muuta, kuin että Riika, jota en Käkisalmesta lähtöni jälkeen ollut tavannut, oli monen muun kansalaiseni kanssa joutunut raakojen kasakkain uhriksi. Oliko julma kidutus päättänyt hänen nuoren elämänsä vai oliko hänet vankina raahattu kauas Venäjälle, siihen ei mykkä sormus voinut antaa mitään valaistusta. Kun vihdoinkin kykenin hieman selvemmin asiaa harkitsemaan, käsitin, että Riikan oli täytynyt jossakin Käkisalmen puolella joutua vihollisten valtaan, sillä muuten ei hänen sormuksensa olisi voinut tulla kasakan ryöstösaaliiksi. Mutta mitä minun oli nyt tehtävä? Harvoin olen elämäni varrella tuntenut itseäni niin neuvottomaksi ja avuttomaksi kuin tätä kysymystä harkitessani. Jos olisi ollut hitunenkaan toivon mahdollisuutta päästä lemmittyni jäljille, en olisi hetkeäkään empinyt lähteä seurailemaan häntä vaikka Venäjän toiseen ääreen ja panna oma elämäni alttiiksi pelastaakseni hänet orjuudesta. Mutta nyt näyttivät kaikki tiet olevan tukossa, sillä koko kaakkoisin kulma maatamme oli jo vihollisen vallassa, joten oli enemmän kuin turhaa lähteä sieltä urkkimaan tietoja Riikan kohtalosta. Ja niin minä en ymmärtänyt muuta kuin raskain mielin jättää lemmittyni Jumalan huomaan, sillä että hän oli vielä elossa, siitä säilyi sydämeni pohjalla pieni varmuuden kipinä.

Itse ryhdyin niihin toimiin, mihin minua virkani tilanhoitajana ensi kädessä velvoittivat. Saatuani Suorlahden väen koolle asetin eri suunnille vartijoita, joiden tuli määrätyillä merkeillä antaa kartanoon tieto, jos vihollisia näkyisi, sekä ryhdyin sitten kiireesti viljan korjuuseen. Rannassa pidettiin veneitä aina lähtövalmiina, ja miehillä oli aseet mukana työpaikallaan. Täten muistutimme niitä juutalaisia, jotka Baabelin vankeudesta palattuaan saivat työskennellä miekka toisessa ja muurauslasta toisessa kädessä.

Onnellisesti saatiin vilja korjatuksi ja puiduksi. Noin seitsemisenkymmentä tynnyriä jyviä kuljetin sitten veneillä Savonlinnaan, jossa nyt miehistöineen isännöitsi Käkisalmen linnan entinen päällikkö, eversti Stjernschantz, ja jossa myöskin sain viimeisen kerran isääni tavata. Häneltä kuulin, että Riikan isä oli vähän ennen piiritystä kuollut kulkutautiin ja että Riika kohta sen jälkeen, yksin jääneenä, oli lähtenyt jonkin sukulaisensa luo Viipurin tienoille. Sen enempää ei isäni hänestä tiennyt. Hänen oli siis täytynyt joko perillä tai jo matkallaan joutua jonkin vihollisjoukon valtaan.

Savonlinnasta palattuani lastasin jäljellä olevat jyvät veneisiin ja lähdin niitä kuljettamaan Pielisjärvelle jättäen Suorlahden kartanon typötyhjäksi oman onnensa nojaan. Kun huhuja levisi vihollisten tulosta aina Pielisjärvelle saakka, poltatti majuri Affleck ne viljavarat, joita ei voitu ottaa mukaan eikä ehditty väestölle jakaa, ja sitten lähdimme rekikelejä hyväksemme käyttäen edelleen Nurmekseen ja sieltä Kajaaniin. Levättyämme pari päivää Kajaanin linnassa komensi majuri minut tiedusteluretkelle Nurmekseen. Miehistökseni sain kolme aseilla hyvin varustettua rotevaa renkiä.

Oli leuto päivä joulukuun alussa, kun lähdimme eväspussit ja pyssyt selässämme suksilla painaltamaan kohti kaakkoisella taivaanrannalla kuumottavaa Vuokattia, jonka ohi meidän oli kuljettava Nurmekseen. Puolenpäivän jälkeen, kun olimme jo sivuuttaneet Vuokatin, muuttui ilma suojaiseksi ja suksikeli huononi. Vaivalloisesti kävi kulku tahkoutuneessa lumessa ylös Maanselän harjanteelle. Hiestä läpimärkinä ja nääntyneinä osuimme iltahämärissä pieneen ja yksinäiseen talorähjään Hiienvaaran rinteelle ja päätimme yöpyä siihen.

Talossa oli vanhanpuoleinen mies, yhtä iäkäs emäntä ja juuri mieheksi varttuva poika. Isäntä, joka muutenkin teki epämiellyttävän vaikutuksen, lupasi hyvin ynseästi ja luimistellen meille yösijan. Kursailematta ripustimme nyt enimmät vaatteemme ja jalkineemme kuivamaan sekä asetuimme lämpimän muurin kupeelle aterioimaan.

Saatuaan tietää, mitä miehiä me olimme ja minne matkalla, ei talon väki osoittanut halua pitempiin puheluihin, vaan murjotti äänettömänä omissa hommissaan. Heidän ynseä ja umpimielinen käytöksensä herätti epäluuloani; päätin pitää silmäni auki. Niinpä syödessäni ja toverieni kanssa jutellessani pidin koko ajan varkain silmällä talonväen hommia. Hetken kuluttua huomasinkin vaarin salakähmää kuiskaavan jotakin pojalle, joka veti sarkamekon päälleen ja hevosen illastamisesta mutisten lähti ulos.

Syötyään heittäytyivät mieheni penkille pitkälleen ja alkoivat kohta raskaasti kuorsata. Istuin vielä muurin kupeella ja vetelin savuja nysästäni. Muori oli kiivennyt uunille, ja vaari kutoi päreen valossa verkkoa.

»Minnekäs se poika jäi, kun sitä ei näykään tallista palaavaksi?» kysäisin minä saatuani piipun poltetuksi pohjaan.

»Liekö mennyt saunaan nukkumaan», murahti vaari minuun katsahtamatta.

Epäluuloni kasvoi yhä, ja itsekseni päätin valvoa niin kauan kuin väsymykseltäni jaksaisin sekä herättää sitten kaikessa hiljaisuudessa yhden miehistä valvomaan sijastani. Mutta koetellakseni vaaria asetuin itsekin pitkäkseni penkille ja sijoitin miekkani sekä molemmat pistoolit vierelleni. Aloin hengittää raskaasti sekä sitten kuorsata samaan tahtiin miesteni kanssa, pitäen kuitenkin toista silmääni sen verran raollaan, että saatoin hyvin nähdä vaarin hommat. Hän kutoi edelleen verkkoa ja niisti väliin pärettä, jolloin hän aina katsoa luihautti penkkiä kohti.

Jonkin hetken kuluttua nousi hän ylös ja siirsi jalallaan jakkaraa, niin että se kaatui. Mutta minä kuorsasin häiriytymättä edelleen. Silloin hän lähti varovasti liikkuen ulos. Kun häntä ei hyvään aikaan kuulunut takaisin palaavaksi, aioin jo nousta ylös ja lähteä katsastamaan, mitä ulkona oli tekeillä. Mutta samassa palasi vaari ja hiljaa tassutellen läheni minua sekä rupesi ottamaan aseitani. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti niihin tarttua, kavahdin minä salamana seisaalleni ja sivaltaen tyrmistynyttä vaaria korvalle niin, että hän kaatui, kiljaisin:

»Tuosta saat, kelmi! Vai kavaltaa aiot kunniallisia partiomiehiä.»

Säikähtyneinä hypähtivät mieheni ylös ja silmiään hieroen töllistelivät ympärilleen.

»Sitokaa tuo vaari, hänellä on joitakin pirun konsteja tekeillä», komensin minä, ja tuossa tuokiossa oli kiroileva äijä sidottu käsistään ja jaloistaan. Kiireesti vedimme senjälkeen vaatteet päälle ja saappaat jalkoihin.

»Meidän on viisainta lähteä heti matkaan, sillä varmaankin majailee täällä jossakin lähistöllä karjalaisia sissejä», sanoin minä miehille.

»Mutta mitä teemme tuolle vaarille?» kysyi yksi miehistä.

»Jätämme siihen, kunnes hänen poikahulttionsa apureineen tulee häntä pelastamaan. Mutta ettei hän ennen aikojaan siitä liikkeelle pääsisi, on meidän paras sitoa hänen aviosiippansakin, joka piileskelee tuolla uunilla.»

Pari miehistä sieppasi muorin alas, ja tuossa tuokiossa makasi hänkin sidottuna.

»Ja nyt taipaleelle, niin että tuli suksista suihkaa!» huusin, ja kiireesti työnnyimme pihalle.

Mutta juuri kun olimme valmiina heittäytymään suksillemme, kuului reen kitinää, ja samassa ajoi pihalle neljä hevosta. Reistä karkasi toistakymmentä pitkillä keihäillä varustettua partaniekkaa, jotka ympäröivät meidät kolmelta puolen. Tempasin pistoolini ja laukaisin ne peräkkäin lähinnä seisovia kohti, sivaltaen heti sen jälkeen miekkani. Mieheni eivät ehtineet muskettejaan laukaista, vaan alkoivat perillä huitoa ympärilleen. Pimeä vaikeutti taistelua, me tulimme tungetuiksi erilleen toisistamme, ja yksin jääneenä puolustin minä itseäni pirtin nurkan luona.

Hetken aikaa torjuttuani vihollisten uhkaavia keihäitä ja haavoitettuani heistä hyvänlaisesti ainakin kahta, kuulin toisten huudoista, että kaksi tovereistani oli kaatunut ja kolmas saatu vangiksi. Samassa jakaantui minua ahdistava joukko kahtia, antaen tietä eräälle rotevalle sissille, joka oli siepannut vahvan aisakoivun ja tavoitti sillä olkainsa takaa minua lyödäkseen. Ketterästi syrjään hypäten väistin minä vaarallisen iskun, mutta toista lyöntiä miekalla torjuessani meni kunnon aseeni kappaleiksi. Samalla sain pari keihäänpistoa käsivarteeni ja minuun käytiin joka puolelta käsiksi. Hetkistä myöhemmin makasin minä käsistä ja jaloista niiniköydellä sidottuna ainoan henkiin jääneen, Pekka-nimisen toverini rinnalla reslan perällä.

Kun rosvot olivat vähän aikaa viivähtäneet sisällä ja vapauttaneet liittolaisensa pintehistä, lähtivät he meluten ja hoilaten ajamaan takaisin. Edellämme ajoi yksi hevoskuorma sissejä ja perässä kaksi. Oman reslamme keulalla istui kaksi miestä, joista toinen ajoi hevosta, toinen piti kädessään tapparaa. Matka kulki tiettömiä epätasaisia metsämaita, arveluni mukaan eteläiseen suuntaan.

Kun koetin päästä miesten kanssa keskusteluun ja tiedustelin, mihin he meitä veivät, vastasi toinen hevosta nykien: »Ka, pyhä velj, kyllä siitä ehit tiion suaha, jahka perille tullah.» Jätin heidät rauhaan ja koetin miettiä, miten päästä tästä tukalasta pintehestä. Makasin kyljelläni sangen epämukavassa asennossa, ja selkäni takana ähki Pekka. Hapuillessani taakse sidotuilla käsilläni sain kouraani Pekan parran ja mieleeni välähti heti jotakin. Lähensin ranteeni hänen suunsa eteen, ja paikalla älysikin Pekka tarkoitukseni, alkaen kaluta käsiäni kiristävää nuoraa. Etteivät keulalla kyyröttävät miehet olisi huomanneet puuhiamme, ähkyin ja vaikertelin minä yhtä mittaa.

Kun Pekka oli arviolta noin puoli tiimaa käyttänyt hampaitaan, tunsin minä nuoran vihdoin hellittävän ja käsieni olevan vapaina. Pidin niitä edelleenkin selkäni takana ja odotin tilaisuutta voidakseni vapauttaa jalkanikin. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin matkueemme joutui synkän kuusikon pimentoon, niin ettei voinut juuri käden pituutta eteensä nähdä. Tempasin silloin nopeasti puukkoni, jota sissit eivät olleet huomanneet minulta riistää, ja vapautin silmänräpäyksessä jalkani. Tie kulki onneksi epätasaista vaaran rinnettä alaspäin, joten reki kolisi ja heittelehti puolelta toiselle. Tämän ynnä pimeän takia eivät vartijamme voineet huomata minun puuhiani. Vielä pari silmänräpäystä ja Pekkakin oli vapaana siteistään. Minun oli mahdoton kuiskata hänelle toimintaohjetta, eikä aikaa sitäpaitsi ollut hetkeäkään hukata, sillä suojaava kuusikko ja louhinen rinne saattoivat milloin hyvänsä päättyä. Niinpä heti, kun olin sivaltanut poikki Pekan jalkoja kiristävän nuoran, karkasin pystyyn ja iskien puukkoni tapparaa pitelevän rosvon hartioihin loikkasin reslasta kuusten keskelle. Pekka seurasi rivakasti kintereilläni.

Iskun saanut mies ehti karjahtaa, ja ajaja pysäytti paikalla hevosen. Huutaen ja kiroillen pysähtyivät perässä tulevat samaan rykelmään, ja ennenkuin ehdimme paria askelta eteenpäin harpata, kuului pari kolme laukausta. Pekka takanani huudahti, ja minä tunsin hänen vaipuvan maahan. Mutta minun oli mahdoton pysähtyä häntä auttamaan, ellen itsekin tahtonut joutua saman kohtalon alaiseksi. Suinpäin ja umpimähkään loikkailin minä eteenpäin minkä puutuneet jalkani, pimeys ja louhinen maa suinkin sallivat. Mutta pimeydestä oli minulle enemmän hyötyä kuin haittaa, sillä vainoojieni oli siten mahdoton seurata jälkiäni. Kuulin kyllä hyvän aikaa heidän melunsa aivan kintereilläni, mutta muutettuani suuntaa alkoivat heidän äänensä vähitellen loitota, ja kun olin päässyt ulos kuusikosta sekä kykenin nopeammin juoksemaan, lakkasivat ne kokonaan kuulumasta.

Turvassa en kuitenkaan ollut näillä tienoin, sillä päivän valjetessa saattaisivat he helposti seurata jälkiäni ja joko suksilla tai hevosilla minut piankin tavoittaa, Riensin sen vuoksi yhtä menoa eteenpäin, ja etten eksyisi samalle paikalle takaisin, koetin puiden asentoa tarkkaamalla pitää suuntaa pohjoista kohti. Lunta oli ainoastaan puoleensääreen, joten se ei sanottavasti kulkuani vaikeuttanut.

Reessä ollessani olivat käsivarteen saamani haavat veren hyydyttyä tyrehtyneet, mutta alkoivat nyt juoksusta lämmettyäni uudelleen vuotaa. Kiskaisin sen vuoksi paidanhihastani pari kaistaletta ja hampaita apuna käyttäen sidoin haavat parhaani mukaan. Sitten porhalsin taas viimeisiä voimiani jännittäen puolijuoksua eteenpäin. Matkani kulki yli aavojen soiden, kangasten ja vaarojen, öinen erämaa lepäsi ympärilläni äänetönnä talvisessa unessaan. Joskus kuului etäältä pitkäveteinen suden ulvonta, jota säesti ketun ilkeä parunta. Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt lähettyvilleni, sillä silloin olisin ollut hukassa.

Kun itäinen taivaanranta vihdoin alkoi vaaleta, saavuin laajan, kulovalkean autioksi polttaman ahon reunaan, joka pohjoispuolella näytti rajoittuvan korkeaan hongikkoon. Sieltä olin kuulevinani ikäänkuin kukon kiekumista. Kuljettuani vielä noin puoli tuntia eteenpäin näin metsän päällä kiemurtelevan pari savupatsasta. Kohta sen jälkeen keksivät silmäni hongikon rinteessä kaksi taloa.

Niin iloiseksi kuin tämä löytöni minut aluksi saattoikin, aloin kuitenkin pian empiä taloon menemistä, sillä eihän ollut lainkaan taattua, etteivätkö väet olleet liitossa rajantakaisten rosvojen kanssa. Mutta väsymykseni ratkaisi asian, sillä tunsin, etten kykenisi edemmäs kulkemaan. Niin astelin rohkeasti eteenpäin ja työnnyin ensimmäisen talon pirttiin.

Talonväki oli sisään astuessani aamiaisella, josta minäkin kohta tervehdykset vaihdettuamme pääsin osalliseksi. Isännän ja hänen väkensä huomasin pian rehellisiksi kuninkaan alamaisiksi, ja silloin uskalsin vapaasti kertoa yölliset seikkailuni. He olivat kuulleet vienalaisten sissien suurella joukolla liikkuneen näillä seuduin ryöstelemässä sekä pitävän leiriä jossakin Hiienvaaran seutuvilla. Itse he kuitenkin olivat vielä säilyneet näiden vierailulta.

Isännän arvelun mukaan olin minä viime yönä taivaltanut kokonaista kuusi penikulmaa. Eipä siis ihme, että jalkani tuntuivat raskailta kuin lyijyharkot ja syötyäni kykenin tuskin itseäni liikuttamaan. Kun isäntä oli luvannut lähettää renkinsä heti paikalla viemään sanaa majurille Kajaaniin sekä pitää tarkoin varalla, etteivät sissit odottamatta taloon pääsisi, kömmin minä turvallisin mielin ylös lämpimälle uunille, jossa kohta vaivuin sikeään uneen.

Heräsin vasta myöhään illalla. Mitään erinomaisempaa ei päivän kuluessa ollut tapahtunut. Isäntä oli hiihtänyt pitkän matkan etelää kohti, mutta sisseistä ei ollut näkynyt jälkeäkään. Valvoimme isännän kanssa pärevalkean äärellä haastellen kaikenlaista tämän levottoman ajan tapauksista ja odotellen renkiä palaavaksi. Kun oli vierähtänyt tunti pari sivu puolen yön, palasi tämä vihdoin mukanaan kaksikymmentä jääkäriä, kaksi majurin kirjuria sekä joukko renkejä, kaikki hyvin asestettuina. Näiden kanssa tuli minun kaikin mokomin etsiä rosvojen leiripaikka sekä karkoittaa heidät seudulta.

Ensi aluksi komensin miehet levolle, jota he ankaran hiihdännän jälkeen hyvin kaipasivatkin. Itse toimitin isännän kanssa vuorotellen vartijan virkaa sekä nukahdin vielä pari tuntia aamuhämärässä. Seuraava päivä oli toinen adventtisunnuntai, taivas oli selkeä ja suksikeli parasta lajia. Haukattuamme vankan aamiaisen lähdimme viimeisten tähtien vaalenevalla aamutaivaalla vielä pilkkiessä painaltamaan kohti eteläisellä ilmanrannalla häämöttäviä lumisia vaaroja. Kun molemmista taloista lähti miehiä mukaamme, oli meitä alun neljättäkymmentä henkeä käsittävä joukkue. Ripeästi sujui matkamme, ja puolipäiväauringon kirkkaasti paistaessa saavuimme siihen Hiienvaaran taloon, jossa meidät oli sissien käsiin kavallettu.

Talossa oli muori yksinään kotona ja säikähtyi pahanpäiväisesti meidän pirttiin ilmestyessämme. Aluksi hän ei ollut ollenkaan tietävinään rosvojen lymypaikkaa, mutta hetken häntä kovisteltuamme ilmoitti hän sen vihdoin. Se oli puolentoista penikulman päässä yksinäisessä Lahden talossa Hiienjärven rannalla.

Saatuamme tämän tärkeän tiedon sekä otettuamme eväsrepuistamme hiukan vahvistusta lähdimme oitis matkaan, kulkien muorin osoitusten mukaan lounaista ilmansuuntaa kohti yli vaaraisen selänteen. Aurinko punoitti vielä taivaan rannalla, kun puiden välistä näimme allamme pienen salojärven ja sen vastakkaisella rannalla talon, josta kohosi pari savupatsasta korkealle ilmaan. Lähemmin tarkastellessamme huomasimme pihan avonaiset sivut suljetuiksi korkeilla hirsivarustuksilla. Keskellä pihaa paloi suuri nuotio, jonka ääressä istuskeli joukko miehiä. Pirtin katolla seisoi vartija turkki päällä, ja varustuksen ulkopuolella ärhenteli joukko koiria.

Pidimme lyhyen sotaneuvottelun. Toiset ehdottivat jakaannuttavaksi kahtia ja kierrettäväksi metsän suojassa talon takapuolelle, josta sitten yön tullen hyökättäisiin yht'aikaa varustuksen kimppuun. Minä pidin kuitenkin ajan voittamiseksi parempana hyökätä suoraan järven yli. Jos rosvot olivatkin miesluvultaan vahvemmat sekä varustetussa asemassa, oli meillä sen sijaan parikymmentä miestä säännöllistä sotaväkeä ja paremmat aseet, joten en ollenkaan epäillyt voittavamme.

Heti merkin annettuani laskimme yhtenä pyrynä rinnettä alas järven jäälle. Paikalla pani pirtin katolla oleva vartija toimeen hälytyksen ja suljetussa pihassa syntyi liikettä ja melua. Järven puoleisella sivulla olevalle hirsivallille kohosi parrakas pää toisensa viereen.

»Kunhan nyt pysyisitte kiltisti siellä itse laittamassanne satimessa, että apajani tulisi niin suureksi kuin mahdollista», ajattelin kiitäessäni miesteni etunenässä kaikin voimin rantaa kohti.

Rosvojen huomasin olevan varustettuja etupäässä jousilla, ainoastaan joillakin heistä näkyi olevan tuliluikkuja. Pyssynkantaman ulkopuolella pysäytin joukkoni. Viisitoista jääkäriä asetin rintamaan ja komensin heidät juoksemaan sekä ampumaan hyvin tähdätyn yhteislaukauksen hirsivallilla odottavaan rosvojoukkoon. Seuraus oli, kuten odottaa sopikin, että joka ainoa rosvo katosi vallilta, paitsi viittä kuutta miestä, jotka jäivät siihen kuolleina kellettämään. Jääkärit saivat kyllä hekin vastaansa nuoli- ja kuulasateen, mutta ainoastaan pari heistä lievästi haavoittui.

Erotin nyt kiireesti viisi jääkäriä ja seitsemän muuta miestä, jotka komensin toisen kirjurin johdolla kiertämään talon takapuolelle sekä ottamaan vastaan viholliset, jos he lähtisivät varustuksestaan peräytymään. Kohta kun he olivat kadonneet huoneiden taa ja minä juuri järjestin kahtakymmentä jäljellä olevaa miestäni päähyökkäykseen, alkoi talon takaa kuulua kiivas taistelun meteli. Kuten jäljestäpäin selvisi, oli siellä näreikön keskellä suuri, pölkyistä ja havuista kyhätty tilapäinen talli, jonne sissit olivat keränneet Pielisjärven, Nurmeksen ja Sotkamon puolelta ryöstettyjä hevosia, kaikkiaan kuutisenkymmentä kappaletta. Joukko sissejä oli takasolasta hyökännyt tallille pelastamaan hevosia joutumasta meidän käsiimme. Mieheni joutuivat parahiksi estämään heitä tässä aikeessaan.

Komensin joukkoni seuraamaan itseäni ja hyökkäsin vitkastelematta ylös vallille. Olin järjestänyt väkeni niin, että he kapusivat ylös samalla hetkellä. Ylös tultuaan pistivät he määräykseni mukaan ensiksi ainoastaan päänsä vallinharjan yli ja ampuivat nopeasti yhteislaukauksen pihalla tiheänä joukkona seisoviin vihollisiin. Seuraavana tuokiona, kun rosvot vielä olivat yhteislaukauksen aiheuttaman sekasorron vallassa, heittäysin minä hurraata huutaen vallilta alas pihalle ja heti maahan päästyäni lävistin tervetuliaisiksi muutaman rokonarpisen ja punapartaisen roikaleen, joka ei ehtinyt edes keihästä suojakseen ojentaa. Mieheni seurasivat heti kintereilläni, ja pistimet tanassa hyökkäsivät jääkärit epäjärjestyksessä olevan rosvolauman kimppuun.

Taistelu pihalla ei kestänyt kauan. Lumi alkoi pian punoittaa kaatuneiden sissien verestä, ja sekasortoisena joukkona tunkeutuivat toiset kummallakin takaosalla olevien hirsiröykkiöiden yli pakoon. Miekat ja piikit ojossa seurasimme heidän kintereillään. Pölkkytallin luona taisteli toinen joukkoni kaksi kertaa lukuisampaa sissiparvea vastaan. Kun pihasta ulos hyökätessämme molemmat joukkomme pääsivät yhtymään, lähti koko jäljellä oleva viisikymmenmiehinen sissilauma hurjaan pakoon. Ajoimme heitä takaa hämärän tuloon saakka, kaataen heistä useita sekä ottaen joukon vankeja. Omalta osalta lävistin kymmenkunta rosvoa ja ammuin kolme.

Pakenevien joukossa huomasin muun muassa Hiienvaaran kierosilmäisen äijän, joka niin katalasti oli vihollisiin liittynyt. Päästyäni hänen kintereilleen tempasin hänet kiinni pitkästä niskatukasta ja heitin kinokseen, komentaen jäljessä tulevan miehen sitomaan hänet. Muiden vankien mukana sai hän sitten seurata meitä Kajaanin linnaan kärsimään hyvin ansaittua rangaistustaan.

Paitsi mainittua kuuttakymmentä hevosta löytyi talosta kaikenlaista ryöstösaalista, muun muassa melkoinen määrä jyviä. Vietettyämme yön talossa sytytimme sen hirsi varustuksineen palamaan ja valtavan tulenloimun tietämme valaistessa lähdimme saaliinemme ja vankeinemme aamuhämärissä ajelemaan Kajaania kohti.

Joulun vietimme sitten kaikessa rauhassa Kajaanin linnassa. Mutta koska aika täällä sydänmaan perukoilla tuntui vähitellen käyvän pitkäksi ja mieleni paloi Etelä-Suomeen, suurempain sotatapausten keskelle, menin nimipäivänäni rajamajurin puheille ja pyysin häneltä eroa toimestani. Oikullinen ja käsittämätön ihminen kun hän oli sekä lisäksi tällä kertaa hyväisesti juovuksissa, suuttui hän pyyntööni silmittömästi, alkoi ärjyä ja temmeltää, niin että vaahto suusta kävi, ja raahautti minut lopuksi pimeään vankityrmään. Siellä sain virua kokonaista kolme päivää ja oli minulla kyllin tilaisuutta miettiä ihmiselämän kummallisia käänteitä ja oikkuja, joita kohtalo näytti erityisen runsaskätisesti minun osalleni varanneen.

Mutta paljon enemmän kuin syytön vankeuteni vaivasi minua yksinäisyys ja liikkumattomuus sellaisenaan, sillä silloin takertuivat aina ajatukseni Riikan kohtaloon ja mieleni synkkeni syttäkin mustemmaksi. Voisi kenties näyttää siltä, kuin olisin tämän seikan ottanut hyvinkin keveästi, kun yleensä näissä muisteluissani olen niin vähän kajonnut Riikaan ja hänen kohtaloonsa. Mutta itse asiassa palasi hän aina mieleeni, milloin vain levottomalta elämältäni joudin hetkeksikään pysähtymään ja antautumaan mielikuvituksen valtaan. Niinpä oli tämä pakollinen paikallaan pysyminen Kajaanin linnan vankityrmässä juuri sen takia minulle monin verroin vaikeampi kestää kuin mitä se muutoin olisi ollut.

Edellä olevan tahdoin vain sanoa puolustuksekseni, etteivät ne, joiden silmiin mahdollisesti joskus maailman päivinä nämä vaatimattomat muistelmani joutuvat, syyttäisi minua liian suuresta kevytmielisyydestä—sillä kevytmielisyyttä, Herra paratkoon, on luonteessani aina ollut runsaasti, mutta en kuitenkaan soisi, että minua siitä paheesta syytettäisiin suhteessani lapsuuteni ystävättäreen. Jos jonkun mielestä kaikenlaisten seikkailujen ohella näytän liian vähän huolehtivan lemmittyni kohtalosta, niin siihen on yksinkertaisesti syynä vain se, etten tahdo lukijoitani turhanpäiten rasittaa liian paljon omista mielenmurheistani puhumalla.

No niin, tiesin kyllä, ettei vankeuteni, johon minut oli ihan aiheettomasti raastettu, voisi missään tapauksessa kovin kauan kestää, ja neljäntenä päivänä sainkin minä jälleen astua päivänvaloon. Esimieheni oli nyt yhtä kohtelias ja makea kuin Tapanin iltana kiukkuinen. Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään ja sanoi suuttuneensa yksistään vain sen tähden, että minä pyrin pois hänen palveluksestaan. Hän kiitteli ripeyttäni ja rohkeuttani sekä kirjoitti minulle suosiollisen erokirjan. Saatuani sitten jäljellä olevan palkkani, satakaksikymmentä taaleria kuparissa, lähdin vanhan vuoden viimeisenä päivänä taivaltamaan Uudellemaalle yhdessä kapteeni Salomon Enbergin kanssa, joka sotamarski Nierohtin lähettinä oli ollut Kajaanin linnassa.

* * * * *