Читать книгу Tapani Löfvingin seikkailut - Kyösti Wilkuna - Страница 8

Sisällysluettelo

Syntymäni ja nuoruusvuoteni. Minusta yritetään tehdä kauppamiestä, mutta eräs korvapuusti katkaisee urani.

Ensi kerran näin päivänvalon—niin vakuuttaa kastetodistukseni—jouluaattona 1689. Vanhempani asuivat silloin Narvassa, missä isäni palveli konstaapelina sikäläisessä varusväessä. Edelleen kertoo kastetodistukseni minun pari päivää sen jälkeen päässeen kristillisen seurakunnan jäseneksi, ja koska kastaminen toimitettiin pyhän Stephanin eli Tapanin päivänä, tehtiin minusta tuon ensimmäisen marttyyrin kaima. Kun äitini, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen vaimo, myöhemmin teroitti mieleeni kristinopin pääkappaleita, luki hän usein Tapani-marttyyrin suuresta uskosta ja kuolemasta kehoittaen minua vaeltamaan elämässäni niin, että olisin kunniaksi saamalleni nimelle. Kuinka minä monivaiheisen ja kirjavan elämäni aikana olen onnistunut näitä äitini kehoituksia toteuttamaan, sen ratkaiskoon Jumala.

Ensimmäiset vuoteni kuluivat leikeissä samanikäisteni kanssa Narvan valleilla. Kun me eräänä päivänä olimme tapamme mukaan sotasilla ja minä muutaman ovelan kujeen avulla olin houkutellut viholliseni ansaan, taputti eräs vanha vartiosotilas, joka hymyillen oli seurannut leikkiämme, minua olalle ja sanoi: »Mitä hyvänsä sinusta, poika, tuleekin, niin varo vain, ettet hirsipuussa päiviäsi päätä!» Myöhemmin johtuivat nuo vanhan sotilaan sanat usein mieleeni, kun kaulani oli vähällä joutua nuoransilmukkaan.

Ollessani yhdeksännellä ikävuodellani muuttivat vanhempani varsinaiseen kotimaahamme, johon isäni olikin aina ikävöinyt. Armon vuonna 1698 siirrettiin hänet toivomuksensa mukaan Käkisalmen varusväkeen, ja minä luonnollisesti seurasin äitini kanssa mukana. Pari vuotta sen jälkeen puhkesi tuo pitkäaikainen sota, jonka temmellyksiin minäkin ennätin varttua osaa ottamaan. Inkerinmaalta alkoi tulvia pakolaisia Viipurin ja Käkisalmen seutuville, ja minun vilkas mielikuvitukseni sai yltäkyllin työskentelyn aihetta. Minun ja ikätoverieni leikit muuttuivat yhä sotaisemmiksi ja jokainen meistä tahtoi näytellä nuoren Kaarlo-kuninkaan osaa. Jos äitini kiitti Jumalaa, joka niin hyvissä ajoin oli johtanut meidät pois ensimmäisenä sodan jalkoihin joutuneesta Narvasta, ajattelin minä sen sijaan monesti mielikarvaudella, etten tuon Käkisalmeen muuttomme takia saanut olla näkemässä kuuluisaa Narvan taistelua, jossa kahdeksan tuhatta meikäläistä löi pakosalle viisi kertaa suuremman vihollislauman. Mutta Herramme oli kyllä minunkin osalleni varannut yltäkyllin sodan kohtaloita.

Ennenkuin siirryn edemmäs, on minun tässä esiteltävä hiukan tarkemmin eräs käkisalmelaisista leikkitovereistani, sillä hänen elämänpolkunsa tuli vastaisuudessa sangen kohtalokkaasti risteilemään omani kanssa. Hän kuului kauniimpaan sukupuoleen, ollen itseäni pari vuotta nuorempi tytön heilakka, jota virkku ja hieman vallaton luonteensa veti meidän poikien joukkoon. Hän oli sotilaan lapsi kuten minäkin ja nimeltään Hinriika, jonka me pojat lyhensimme milloin Hinniksi, milloin Riikaksi. Hän oli isänsä ainoa lapsi ja oli jo varhain kadottanut äitinsä. Sen takia hän oli päässyt hieman villiintymään eikä näyttänyt ollenkaan viihtyvän omaan sukupuoleensa kuuluvien kainojen ikätoveriensa parissa. Muistan vielä elävästi, kuinka hän eräänä päivänä minun ollessani ensi aikoja Käkisalmessa ilmestyi meidän poikasten keskelle ja suuret, ruskeat silmät sädehtien pyysi päästä osalliseksi meidän sotaleikkiimme. Tunsin rehellisessä poikasydämessäni heti alunpitäen kiintymystä tuota reipasta tytönhattaraa kohtaan, ja olihan hän monessa suhteessa sukulaisluonteeni. Ja tuo kiintymykseni muuttui yhä hellemmäksi sen jälkeen, kun minun oli erottava Riikasta ja toisista leikkitovereistani.

Kun neljäntoista vuotiaana olin uudistanut kasteenliittoni ja muutenkin olin mielestäni jo täyden miehen veroinen, aloin minä vakavasti harkita mahdollisuutta päästä sotilaaksi, huolimatta siitä, että äitini oli jo aikoja sitten päättänyt minusta, ainoasta pojastaan, tehdä rauhanmiehen ja saanut luonteeltaan sävyisän isänikin tähän tuumaansa yhtymään. Tällä iälläni olin minä kasvanut jo melkein täyteen pituuteeni, eikä minusta koskaan venynyt keskikokoista suurempaa. Mutta voimakas minä kokoisekseni olin ja ennen kaikkea notkea ja ripeä liikkeissäni. Hypyissä ja ruumiin taivutuksissa ei minua kyennyt kukaan voittamaan. Näin ollen katsoin olevani kuin luotu sotilaaksi, jota paitsi minua siihen veti kiihkeä seikkailunhaluni.

Muutamia päiviä ripille pääsyni jälkeen päätin puhua asiasta isälleni. Kun hän eräänä iltapäivänä palasi toimestaan pieneen asuntoomme ja tapansa mukaan laski penkille raskaan miekkansa ja kolmikolkkahattunsa, vedin minä miekan huotrasta ja aloin tehdä sillä kaikenlaisia oppimiani hyökkäys- ja väistöliikkeitä, ikäänkuin tuolla sanattomalla tavalla antaen isäni tietää, mihin minun sydämeni palavimmin halasi. Isäni näytti arvaavan ajatukseni, sillä äitiin vilkaistuaan lausui hän:

»On jo aika, Tapani-poikaseni, sinun heittää nuo poikasten kujeet ja ruveta ajattelemaan vakavaa tointa.»

Laskin miekankärjen lattiaan ja aioin pyytää isääni menemään linnoituksen komentajan, eversti Stjernschantzin luo ehdottamaan minua varusväkeen otettavaksi tai saadakseni häneltä suosituskirjeen Inkerissä taistelevan Suomen maa-armeijan päällikölle. Mutta ennen kuin kerkesin suutani avata, ehätti äitini väliin ja sanoi:

»Minä olen tuuminut samaa asiaa jo pitemmän aikaa ja nyt luulen löytäneeni Tapanille toimialan. Hän on saanut oppia kirjoitusta ja luvunlaskua, ja koska kauppias Jaakkima Frees Viipurissa on meille etäistä sukua, niin ei ole mikään sen viisaampaa kuin että minä matkustan Tapanin kanssa sinne ja toimitan hänet palvelukseen sukulaisemme luo.»

»Mutta minä en halua kauppiaaksi, vaan sotilaaksi», rohkenin vihdoin epätoivoissani sanoa.

»Ei niistä mitään», sanoi äitini ankarasti. »Kauppiaana sinulla on edessäsi paljon parempi ja turvallisempi tulevaisuus kuin sotilaana, ja siihen ammattiin sinulla on sitäpaitsi suuret lahjat.»

Kun edelleen koetin taistella hartaimman haluni puolesta, vetosi äiti neljänteen käskyyn, ja kun lisäksi isä, kuten tavallista, mukautui äidin neuvoihin, näin parhaaksi vaieta. Sitäpaitsi rakastin äitiäni siinä määrin, etten pitemmällä niskoittelulla halunnut hänelle tuottaa mieliharmia. Muuten ei joustava luonteeni tästä vanhempaini päätöksestä ollut kovinkaan kauan masennuksissa. Olenhan Viipurissa jonkin verran lähempänä sotatapauksia, ja kukaties joudunkin siellä yht'äkkiä keskelle sodan telmettä ja saan tarttua miekkaan, ajattelin minä ja kuvittelin Viipuriin menoni omille unelmilleni mitä suotuisimmaksi.

Matkustin siis syksyllä v. 1703 Viipuriin, jossa äitini toimitti minut kirjanpitäjän oppilaaksi mainitun Jaakkima Freesin kauppahuoneeseen. Täällä vietin kokonaista viisi yksitoikkoista vuotta istuen ahtaassa puotikamarissa kaikenlaisten tavarakääröjen keskellä ja merkiten kirjoihin suola-, tupakka-ja inkiväärieriä sekä varttuen sillä välin täydeksi mieheksi. Ajatukseni liikkuivat kuitenkin alati jokapäiväisen toimintapiirini ulkopuolella. Ilmassa tuntui lakkaamatta ruudinkäryä ja sotaista levottomuutta. Rajalla taisteltiin nämä vuodet melkein yhtä menoa, ja alituiseen kulki Viipurin kautta suomalaisia joukko-osastoja kaakkoiselle rajalle, missä Venäjän tsaari oli ruvennut rakentamaan kaupunkia ja linnoitusta Nevajoen suulle. Ennen kaikkea antoi mielikuvitukselleni työtä inkeriläinen sissipäällikkö Kivekäs, jonka urotöistä ja seikkailuista kerrottiin toinen toistaan ihmeellisempiä juttuja.

Oltuani kolmisen vuotta Viipurissa luulin jo kerran vankeuteni tavarakääröjen keskellä päättyneen sekä saavani vaihtaa hanhensulan ikävöimääni miekkaan. Lokakuun alussa 1706 tuli nimittäin venäläisten tsaari suuren sotajoukon kanssa Viipurin edustalle ja alkoi piirittää kaupunkia, jota kenraaliluutnantti Maydell puolusti kolmentuhannen suomalaisen kera. Sainpa nyt sangen läheltä maistaa, miltä sota tuntuu, sillä heti piirityksen alussa viskasi vihollinen vanhan Viipurimme muurien sisäpuolelle muutaman vuorokauden kuluessa yli tuhat pommia, niin ettei välistä tiennyt, minne päänsä suojaan pistää. Mutta lienevätkö meidän suomalaisten vastatervehdykset tuntuneet tsaarista ja hänen kahdestakymmenestä tuhannesta miehestään vähän liian kuumilta, koskapa hän muutamana tuulisena yönä vähän ennen kuukauden loppua oli kojeinensa hävinnyt kaupunkimme edustalta. Sitten muuttui sota taas pieniksi partio- ja ryöstöretkiksi rajaseuduilla, ja Viipurissa palasi elämä entiseen uomaansa. Minä sain edelleen kumartua tilikirjojen yli ja raapustella numeroita loppumattomiin.

Mutta Viipurin piiritys ei ollut sotaista seikkailunhaluani sammuttanut. Päinvastoin oli mielikuvitukseni pienistä sotakokemuksistani saanut lisäyllykettä. Puolasta tuli viestejä, että peloittavan valloittajamaineen saavuttanut kuninkaamme varusti suurta retkeä Venäjälle perinpohjin nujertaakseen itäisen vihollisemme. Tämä ynnä toisaalta rajasissien rohkeat kepposet, joista yhtämittaa kuuli Viipurissa kerrottavan, olivat omiaan johtamaan ajatukseni kauas yksitoikkoisesta työstäni. Olin jo monesti saanut isännältäni muistutuksia hajamielisyydestäni, kunnes sitten keväällä 1708 sattui sellainen tapaus, joka kerrassaan katkaisi kauppamiesurani.

Istuin eräänä aamupäivänä tavallisessa työssäni ja minun piti juuri merkitä kirjaan muutamille Jääsken talonpojille velaksi annettu suolamäärä. Mutta ajatukseni olivat kokonaan illalla kuulemissani jutuissa, ja huomaamattani piirustin numerosarakkeiden keskelle parrakkaan kasakan sekä suomalaisen sissin lävistämässä häntä miekallaan. Kun töherrykseni alkoi olla valmis, tunsin jonkun kurkistelevan olkapääni yli. Kääntyessäni hieman sivulle huomasin vierelläni isäntäni, Jaakkima Freesin, hallavan peruukin ja terävän nenän. Yritin nousta paikaltani, mutta samalla sain kipenöivän korvapuustin.

Mitä tämän jälkeen seurasi, sen jätän mieluimmin kertomatta, sillä puolustukseksi sille, kaunistelematta puhuen, riittävät tuskin nuoruuteni ja pikainen luonteeni. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että kun olin isännälleni maksanut korvapuustin, joutui hän useammaksi päiväksi vuoteeseen. Minut taas kuljettivat kivalterit raatihuoneen alla olevaan kaupungin vankityrmään, jonka vartija minua seuraavana päivänä lohdutti tiedolla, että tulisin menettämään oikean käteni.

»Siinä nyt ollaan, Tapani-poikaseni», sanoin minä itselleni. »Sinä olet vasta yhdeksäntoistavuotias ja harjaantunut miekkaa käyttämään, mutta mitä hyödyttävät sinua nyt kukoistava nuoruutesi ja asetaitosi, kun oikea kätesi hakataan sinulta häpeällisesti pois!»

Ajatellessani vakavammin tulevaisuuttani avuttomana raajarikkona valtasi minut yhä suurempi ahdistus. Tyrmän seinät olivat vahvat ja raudoitettu ovi varmasti teljetty, joten vähintäkään pakenemisen mahdollisuutta ei ollut. Kun mieleeni muistuivat vanhempani sekä Riika, jonka kuva oli haihtumatonna mielessäni säilynyt, ei se suinkaan ollut omiaan epätoivoani lievittämään. Mutta äidin kuva toi mieleeni hänen opetuksensa ja neuvonsa, ja minä aloin hiljaa itsekseni toistella Davidin psalmeja, joita jo pienenä olin saanut suuren joukon oppia ulkoa. Kun epätoivoni seitsemännen päivän iltana oli korkeimmillaan enkä voinut hetkeksikään silmiäni ummistaa, toistin useampaan kertaan ja sydämeni pohjasta kuudetta psalmia. Se rauhoitti minua ihmeellisesti, ja puolenyön tienoissa nukahdin virkistävään uneen.

Aamulla heräsin siihen, että yksi kaupungin kivaltereista tuli hakemaan minua ulos. Luulin jo lähdettävän suoraan teloituspaikalle, mutta ulos tultuamme sanoi kivalteri minun olevan nyt vapaan ja käski mennä isäntäni luo. Ihmeissäni ja vähän vastahakoisesti lähdin Freesin taloon. Tapasin isäntäni istumassa kirjoituspulpettinsa ääressä. Minuun katsahtamatta puhui hän:

»Kunniallisen ja jumalisen äitisi takia en tahtonut saattaa sinua rangaistukseen teostasi, mutta toimesi minun luonani ei luonnollisesti myöskään voi tämän jälkeen jatkua. Kun kuitenkin ajattelemattomasta ja äksystä luonteestasi huolimatta olet ollut toimessasi älykäs ja ripeä ja koska lisäksi kuulut tyrmässä ollessasi katuneen tekoasi, niin en tahdo sinua suoraapäätä syöstä tielle.»

Hän otti pulpetilta lyhyehköllä kirjoituksella ja omalla sinetillään varustetun paperin Ojentaessaan sen minulle jatkoi hän:

»Tässä on sinulle todistus sekä samalla suositus palvelukseen rajamajuri Simo Affleckin luona. Hän tiedusteli minulta jokin aika sitten kirjanpitoon perehtynyttä kirjuria. Ja tässä on jäljellä oleva osa palkastasi.»

Hän ojensi minulle nahkakukkaron, jossa oli muutamia riikintaalereita hopeassa. Liikutettuna laskin paperin ja rahakukkaron takaisin pulpetille ja ilmoitin, etten hyvällä omallatunnolla voi niitä ottaa vastaan, sillä enhän ollut häneltä vielä pyytänyt anteeksikaan tekoani. Ja häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että vasta isäntäni hyväntahtoisuus sai minut tuntemaan katumusta käytökseni johdosta. Tyrmässä ollessani olivat minua liiaksi vaivanneet muut tunteet, jotta siellä olisin rehellisesti voinut katumuksen valtaan antautua. Kun isäntäni sanoi katumuksestani kuulleensa, niin sen hän jostakin syystä sanoi selvästi omasta päästään. Mutta ojentaen minulle kätensä sanoi hän:

»No, älkäämme nyt enää sitä muistelko. Ota vain nämä hyvällä omallatunnolla, ja Jumalan haltuun!»

Siihen päättyi urani kauppamiehen ammatissa. Olin nyt vapaa kuin taivaan lintu, ja, mikä parasta, voimakkaaksi varttunut oikea käteni oli yhä edelleenkin palveluksessani. Nyt jos milloinkaan oli mielestäni aika omistaa se miekan heiluttamiseen ja heittää hanhenkynä hitolle. Mutta ensinnä ohjasin kuitenkin matkani Käkisalmeen tervehtiäkseni vanhempiani sekä nähdäkseni, mimmoinen impi Riikasta oli varttunut. Lähtiessäni ostin pienen kullatun hopeasormuksen, jonka sisälle kaiverrutin sanat: »Muisto ystävältäsi Tapanilta». Sen aioin soveliaan tilaisuuden sattuessa antaa Riikalle, jonka olin jo tottunut yhdistämään kaikkiin rauhallisempiin tulevaisuuden unelmiini.

Kotiin saavuttuani tapasin äitini sairaana. Jyrkästi vastusti hän nytkin aikomustani lähteä taisteluita etsimään. Niin palava halu kuin minulla siihen olikin, en kuitenkaan hennonut nytkään tehdä vastoin hänen tahtoaan, vaan lähdin jonkin aikaa kotona vietettyäni tuon huonossa huudossa olevan rajamajurin luo Pielisjärvelle.

Ennen lähtöäni olin tavannut Riikan useamman kerran. Kun ensi iltana kotiin tultuani olin entisiä leikkitanhuitani katsomassa, kohtasin siellä Riikan käyskelemässä omissa unelmissaan. Hänestä oli kehittynyt korkearintainen, solakka tyttö, jonka ruskeista silmistä välkehtinyttä entistä vallattomuutta nyt vaimensi neitseellinen kainous. Ilman mitään tunnustuksia ja hempeitä sanoja selveni meille suhteemme heti tuossa ensi kohtauksessamme. Tunnettuani hänet punastuin nimittäin vahvasti, ja ikäänkuin heijastuksena levisi punastus hänenkin poskilleen, ulottaen äärensä aina siroihin, tuuhean tukan salaamiin korviin ja ihmeen valkealle kaulalle saakka. Viime kerran tavatessamme uskalsin suudella häntä, ja silloin annoin myöskin hänelle sormuksen, jota hän lupasi uskollisesti kantaa, kunnes tulisin häntä vaimokseni pyytämään.

Niin matkustin sitten kahden naisen esirukousten saattamana Pielisjärvelle. Vaikka tuleva toimeni olikin rauhan tointa syrjäisellä seudulla, oli mielessäni kuitenkin varma aavistus siitä, että minä ennen pitkää olin joutuva keskelle sodan pyörteitä. Ja niin kävikin, kuten seuraavassa olen kertova.

* * * * *