Читать книгу Yksinäisiä: Romaani nykyajalta - L. Onerva - Страница 4

Sisällysluettelo

Aamupäivän aurinko yritteli kurkistella alaslaskettujen uutimien rakosista huoneeseen, jossa toverukset Simo Vaskio ja Viljo Seipi vielä makasivat, kuten näytti, täydessä unessa.

Äkkiä pinkaisi Vaskio kuin nuolen satuttamana seisaalleen.

— Kuuletko, Viljo, huusi hän, nyt se alkaa taas!

Ylhäältä jostakin kuului yksitoikkoinen pianon kilkutus.

— Vasta nyt, ja vasta yksi, myhähti toveri lakoonisesti. Olen pitkin aamua nauttinut tästä harvinaisesta pyhärauhasta.

— Peijakas! Kellohan on jo vaikka mitä! Meidän helvetilliset soittokellomme käyvät jälessä. Ja minä olen tottunut käymään niiden mukaan. Yksi piano soi: heräys! Toinen yhtyy: nopea pukeutuminen! Kaikki kolme räikävät: ovesta ulos! Enkä ole tätä päiväjärjestystä seuraten vielä koskaan myöhästynyt…

— Sen minä uskon. Mistäpä sinä voisit myöhästyä! naurahti Seipi.

— Tärkeistä yhteiskunnallisista toimituksista! Minä olen näes aikaani seuraava mies. Ja koska aika rientää, täytyy minunkin rientää. Mutta onhan se hirveätä sentään, että ihminen ajetaan kolmen pianon räminällä ulos omasta huoneestaan, josta saa maksaa, hm, josta ainakin pitäisi maksaa suunnattomat lunnaat.

— Minäkin voisin syyttää noita pianonrämppääjiä siitä, että elämäntyöstäni ei tule mitään, ellen olisi niin kiltti, että syyttäisin siitä itseäni, mutisi Seipi sulkien jälleen silmänsä.

Vaskio heitti ikkunaverhot syrjään, haki eteisestä oven takaa sanomalehden ja heittäytyi uudestaan vuoteelleen sitä tutkimaan.

— Ha ha haa, nauroi hän. Outari, tuo luonnon profeetta on taas ollut esillä. Omituista aikaa. Nykyään istuu profeettojakin joka portin pielessä. Tämä saarnaa vastaan grottemyllyn turmelusta. Hän nimittää itseään aurinkoprofeetaksi. Ha ha haa!

— Älä naura. Minusta tuollaisessa ilmiössä on aina jotakin äärettömän liikuttavaa, kaunista…

— Vahinko vain, että he tavallisesti ovat hulluja. Mutta hulluja ovat muutkin nykyään! Koko maailma on hullu! Ja kaikilta meidän puolueiltamme, jotka yrittävät tätä hulluutta kohentaa, puuttuu jotakin tai on niissä jotakin liikaa. Ja minä, joka luonteeltani olen puolue-ihminen kiireestä kantapäähän, en juuri sentähden voi päättää, mihin puolueeseen oikeastaan kuulun. Eikö se ole pirullista! Niin, mitäpä sinä siitä välität, sinä, joka elät jo iankaikkisuudessa, mutta minä, minä tunnen ajan valtimon lyönnin joka hermollani, enkä sentään voi määrätä kantaani näissä olosuhteissa. Tahtoisin tapella ja räiskyä puolueissa, mutta en voi, en voi! Onko se ihme? Sano nyt sinä, puolueeton! Sosialistit tahtovat Suomen itsenäisyyttä ja kansojen veljeyttä, mutta luokkataisteluhurmionsa ja voitontunteensa sokaisemina ovat he kaikessa inhimillisyydessään epäinhimillisiä ja itsekkäitä ja erehtyvät kaikessa isänmaallisuudessaan käymään vihollisen sotaväen talutusnuorassa! Tohtori Linnan johtama porvarispuolue, johon minä kyllä lukeudun, on itsenäisyysohjelmassaan johdonmukaisempi, ja oikea mies sitä paitsi asian takana, mutta se ajaa asiansa karille vanhoillisessa antisosialistisuudessaan ja vaatiessaan suomalaista sotaväkeä. Sano suoraan, veikkonen, sinä, joka tunnet minut, olenko mielestäsi sosialisti vai porvari?

— Miten typerä kysymys. Ja miten pientä ja lyhytnäköistä koko sosialistien ja porvarien yhteenotto meillä! Jokainen ajatteleva ja oikeamielinen ihminen meillä toivoo tietysti yhteiskunnallisia uudistuksia niinkuin sosialisti, jokainen valveutunut työmies kunnioittaa henkisiä arvoja ja pyrkii siihen tietoon ja järjestykseen, jota porvarit pitävät luokkatunnusmerkkinään. Miksi järjestetään taistelu huonompien ainesten eroavaisuuksien vuoksi? Miksi ei pikemmin tehdä rauhaa ihmiskunnan parhaimpien yhteenkuuluvaisuustunteen pohjalta? Miksi et sinäkin yhdy rauhan puolueeseen? — Siihen sinä oikeastaan kuulut. Se on minusta ainoa luonnollinen meillä.

— Se ei ole sitä eikä tätä. Sovinto on sovittelua ja valhetta. Se ei käy näin sota-aikana. Sen minä taas ymmärrän. Ja sen ymmärtää jokainen oikea mies. Tuo rauhan puolue, jonka päänä on nainen, hukkuu jonkunlaiseen naisellisen ihanteellisuuden velliin, joka lyö kättä kenelle yksityiselle mielisairaalle hyvänsä. Minä en ainakaan kehtaisi siihen kuulua, mutta esimerkiksi Outari on minun mielestäni siellä aivan paikallaan. Joo — nyt hän on taas ennustanut tulta ja tulikiveä ja salamoita syntisen kansan yli, ellei parannusta tule. Typerä profeetta sekin. Niinkuin sellaista tarvitsisi ennustaa! Ne ovat yllämme jo!

Seipi haukotteli väsyneesti vuoteessaan.

— Aina vain parannusta ja parannusta. Miten se alkaa jo väsyttää! Kunpa oltaisiin jo siinä tilassa, ettei kukaan enää kaipaisi parannusta!

— Tarkoitat, että kaikki olisivat yhtä välinpitämättömiä maailmanmenosta kuin sinä, joka et yleensä kaipaa mitään…

— Herran nimessä, minähän juuri kaipaan, yltyi Seipi lapsellisen oikuttelun väri äänessään. Esimerkiksi sellaista ihmekeinoa, että voisin sulkea korvani aina kun tahdon, aivan kuin silmänikin. Siinä olisi sinulle keksimistä, sinä keksijä! Niin, että minun ei tarvitsisi joka aamu herätä pianon rimputukseen, korkeintaan talvisten jäähileiden hiljaiseen helinään, etäisten kulkusten kulinaan huurteisessa metsässä, tulen räiskähtelyyn takassa…

Nuoren miehen, joka muuten saattoi olla jo siinä kolmenkymmenen korvissa, pehmeille, poikamaisen nuorteille kasvoille ilmestyi kaukainen, uneksiva ilme. Kuin itsekseen hän jatkoi…

— Tai mieluummin ei herätä ollenkaan. Vain nukkua, kuvitella, nähdä unia, antaa tapahtua itsessään, jos siellä tapahtuu jotakin, mutta itse ei tehdä mitään, olla laiska, ihanasti, suuremmoisesti laiska, se olisi minusta ihannetila, se olisi nautintoa! Ja elämä on niin lyhyt. Tahtoisin nauttia siitä, nukkua ikäni…

— Niinkuin ei siihen olisi aikaa haudassakin, nukkumiseen…!

— Mutta, jos siitä ei tiedä mitään silloin… Ja minä olen tottunut nukkumaan tietoisesti, herkemmillä hermoilla kuin mitä valvon… Kaukonäköisemmin silmin… Jonkunlaisessa onnellisessa, aineettomassa transsissa…

— Miekkoinen mies! Ja minä kun kärsin siitä, että en ehdi valvoa tarpeeksi, että elämä on liian lyhyt siihen, että toiminta loppuu kesken, että liian pian vajoan ikuiseen uneen, josta ei ole poispääsyä! Huu! Päämäärät täyttyvät ja särkyvät täällä toisten tahdosta ilman minun myötävaikutustani. Enkä saa edes nähdä mihin suuntaan! Se on sietämätön ajatus!

Simo Vaskio liikehti vilkkaasti käsillään ja hänen pienet eloisat silmänsä säteilivät. Muutenkin hänen kaidat, hyvin uurtoiset, ruskeat kasvonsa, jotka saivat hänet näyttämään vanhemmalta kuin mitä hän todellisuudessa oli, muodostivat täyden vastakohdan vuoteessa lojuvalle, veltolle, tumman tukan varjostamalle päälle.

Seipi hymyili hajamielisesti.

— Kukapa tietää vaikka näkisitkin vielä, vaikka henkimaailmasta pitäin hyvinkin voisit vielä tarkastella tätä rakasta tekojesi maailmaa…

— Pyh! Henget ja heidän maailmansa! Se ei minua liikuta eikä riitä minulle, jos en itse kerran saa oikein lihassa ja veressä olla tekojen suuntaa ohjaamassa. Hymyilet tietysti pilkallisesti tälle ajatukselle. Simo Vaskioko ohjaamassa tekojen suuntaa, hän, tyhjäntoimittaja! Niin, niin sinä ajattelet, näen sen päältäsi. Mutta nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Sinä erehdyt! Piru soita, minä teen vielä jotakin, minä tahdon, näes, tehdä, minä harrastan elämää, ymmärrätkö, minä aion tehdä. Jota vastoin sinä et edes aio…

— En. Minulle, joka luonteeltani olen passiivinen, olisi tuo pilventakainen kurkisteleminen kaikkein mieluisinta ja sopivinta tointa. Parempaa en parhaissa unelmissanikaan voi tuonpuoleiselta taivaan valtakunnalta toivoa. Ja tämänpuoleiselta…!

Seipi nosti olkapäitään.

— Onnellinen sinä tässä elämässä ja tulevassa! hörähti Vaskio pesutelineensä luota kasvot saippuavaahdossa. Tuollaiset sinunlaisesi vetelehtijät ovat aina onnellisia…

— Näetkös, jatkoi Seipi silmäluomet ummessa, minä uneksun itselleni onnen, sinä koetat tehdä sitä. Sinä koetat rakentaa vallin pettymysten merta vastaan, minä tahdon antaa sen tulvia yli ja sallia elämän hiekan, tuon turhan rakennusaineen solua sormieni läpi. Mielestäni olen hyvän osan valinnut.

— Tiedätkö, miksi tuota elämisen muotoa nimitetään yhteiskunnallisella kielellä? Se on olemista rappiolla.

— Teenkö sillä jotakin pahaa kenellekään?

— Koko yhteiskunnalle. Me emme enää elä ruhtinas-yksilöiden aikakaudella, veikkoseni. Ja jos sinä ylimyksellisen nautiskelusi vuoksi varastat kansalta työsi ja voimasi, on se pahin rikos, mitä kapitalistisessa ja myös sosialistisessa yhteiskunnassa voidaan tehdä.

— Mitä minun sitten pitäisi tehdä mielestäsi?

— Sinun pitää kirjoittaa kirjoja. Kun kerran kirjailijan nimellä käyt.

— Olenko minä pyytänyt kirjailijan nimeä, en minä tahdo kirjoittaa kirjoja!

— No no. Olet "startannut" ainakin. Sanomalehtirunoja, oikea runovihko, käännöksiä. Sellainen on kirjailijan alku. Mutta jäädä aluksi se on noloa! Miksi et edes tahdo ansaita rahaa?

— Mitä sillä tekisin? Tänä aikana, jolloin on vanki. Ei pääse edes matkustamaan.

— On sekin kysymys! Elintarpeitasi varten sitä tarvitset, ja nyt enemmän kuin muuten.

— Tarpeita varten. Se ei innostuta. Se on kuolemaa.

— Ilman niitä kuolee myös.

— Se on jo parempaa!

— Sinä olet aivan hullu! Aivan hullu, sanon minä. Elävänä varjoihin haudattu! Tosielämälle olet velkaa.

— Kaikki on varjoa… sinunkin tosielämäsi… Etkö huomaa: oman olentosi särkyneitä siruja, kuviteltuja aivohelyjäsi ajat takaa sinäkin. Velkaa olet elämälle sinäkin…

— Mahdollisesti joillekin yksilöille. Sitä en kiellä. Mutta vain toistaiseksi. Minä rakastan elämää ja elävää todellisuutta, tunnen olevani velkaa sille, ja aion myös maksaa velkani. Kaikista minun kuvitelmistani tulee vielä todellisuus, vaikka et usko. En aio jättää niitä aivoihini hedelmättömiksi. Jos minä joskus menen rappiolle, jota en usko, niin ei se tapahdu omasta tahdostani, ei ilman taistelua. Mutta sinä! Miksi, sano minulle, miksi tahtovat kaikki lahjakkaat miehet mennä rappiolle? Tahallaan tahtovat, sanopas se! Ja sinä olet lahjakas!

— Olin ehkä, niin, luokkatoveri-, koulupoikakannalta katsottuna. Ainakin tunsin itseni siksi kerran. Se oli erehdys ja siksipä minulla on ollutkin tuo n.s. lahjakkaiden kirottu kohtalo, jäädä tien oheen, väistyä syrjään lahjattomien ahertajien tieltä. Se on niin luonnollista. Älä kiistele vastaan! Näetkös, ylemmyyden tietoisuus nuorena, jolloin veri muutenkin tulistaa sielua kuin kuuma viini, se hurmaa liiaksi. Pieninkin askel on kuin askel sadun peninkulmasaappailla. Hän huomaa, että keveinkin ajatuksen keinahdus ilman pienintä ponnistusta ponnahduttaa jo kauas toisten edelle ja yläpuolelle. Hän näkee, että muutkin ihmettelevät ja ihailevat häntä ja hän ihailee itse itseään muiden mukana. Tällaisesta kohtalottarien kavalan rakkauden helmalapsesta, jolle voitto alun pitäen on tehty liian helpoksi, ei koskaan tule oikeaa elämän voittajaa. Hän ei koskaan opi tekemään työtä, ahkeroimaan, ponnistelemaan. Hän pysähtyy hämmästelemään luomakuntaa, jumaloimaan itseään ja — kenties halveksimaan muita. Tällaisella yliotteella liikkuminen on hänelle turmioksi. Hän ei kehity. Hän on vain suuripäinen peikon sikiö, joka ei kasva. Lapsi ja vanhus samassa persoonassa. Hän on. Hän ei tule miksikään. Kuin antiikin Antinous tuijottaa hän elämän vierivään virtaan, ihannoi sen Syväreissä omaa kuvaansa kuin kaunis, onneton Narkissos. Ja sillä aikaa maailma pyörii, ihmiset puurtavat ja ahertavat, ja yht'äkkiä huomaa hän tuhma lapsi jääneensä kokonaan jälkeen maailman menosta, seisovansa kaikkein taaimpana. Hän kuuluu niihin ensimäisiin, jotka tulevat viimeisiksi. Hänen, lahjakkaan elinhermo, henki on kutistunut ja veltostunut itsekylläisyydessä ja harjoituksen puutteessa, sirpaleitunut, särkynyt tarkoituksettoman monipuolisuuden sokaisevassa harhasalissa, jota vastoin nuo toiset, joilta ei kukaan mitään odottanut, nuo lahjattomat, tyhmyrit, ahertajat, päivätyöläiset, heikkohenkiset, jotka ovat saaneet ponnistaa otsansa hiessä pysyäkseen pinnalla, he ovat syventyneet, he ovat karttuneet tiedoissa ja taidoissa, saavuttaneet tarkoitusperäisen elämän suunnan, varttuneet luonteiksi, joiden halvimmaksi käskyläiseksi hän ei enää kelpaisi. Sillä hänellä on yhä vielä köyhänäkin jälellä synnyntärikkaan ylpeys ja solvaistu itsetunto, vallasta syöstyn kirvelevä häpeä. Hän ei voi vieläkään alistua valjaisiin, jotka ovat vähempilahjaisten menestyksen ehto. Koska hänelle kerran ei ole sallittu nousta elämän ylimmälle portaalle, hylkää hän kaikki ala-asteet ja syöksyy mieluummin äyräältä alas syvyyteen — tai liukuu sinne huomaamattomasti, jos hän on passiivinen luonne, niinkuin minä esimerkiksi.

— No enpä ole mokomaa saarnaa kuullut!

— Sellainen on usein lahjakkaiden kohtalo ja sellainen on pääpiirteissään minunkin tarinani. Nyt minä olen köyhä, kyvytön ja paheellinen.

— Paheellinen, sinä, joka et edes juo etkä polta!

— Korkeammassa merkityksessä paheellinen.

— Laiska sinä olet kaikkein korkeimmassa merkityksessä, et muuta!

Haaveilija! Sinun pitää ponnistautua irti tuosta passiivisuudestasi.

Sinä kuvittelet ja puhelet kaikenlaista hullua päivät päästään.

Kirjoita ne edes paperille! Tee kirja, niin olet mies!

Seipi pudisti päätään tuijottaen surumielisesti kattoon.

— Istut vain pöytäsi ääreen kuin konttoristi ja sanot itsellesi: nyt teen kirjan, jatkoi Vaskio vedellen sauhuja ja lukien toisella silmäkulmallaan sanomalehteä.

— Minä en voinut taiteesta tehdä ammattia, sentähden ei minusta tullutkaan taiteilijaa, puhui Seipi. Ehkä olisi tullut toisissa onnellisemmissa, helpommissa olosuhteissa. Mutta tänä aikana! Joka vaatii yliluonnollista voimaa, vankkoja aivoja, häikäilemättömiä kyynäspäitä. Ei, ei! Minusta ei olisi ollut siihen. Olen aina tuntenut, että minulla on hauraat aivot, niin sanoakseni, hemmoiteltu, herkutteleva mielikuvitus, jota tulisi hoitaa, vaalia ruhtinaallisesti. Silloin se voisi mahdollisesti lahjoittaa silloin tällöin jonkun helmen, koruneuleen, ylellisyyslisännön maailmalle. Ja sellainen on pannassa nykyään. Itsekin tuomitsen sen ja oman rakenteeni samalla. Ja jos kerran taiteellisuus ihmisessä on niin höllässä, niin heikkoa tekoa, ei sitä kannata surra. Minäkö ruokopillilläni kilpailemaan maailmanpalon myrskypasuunain joukkoon! Sehän olisi naurettavaa. Niin hullu en sentään ole. Ole huoleti, veljeni, minussa ei sammunut taidetaivaalta mitään korvaamatonta valoa. Ei ensinkään. Minä en koskaan voisi loistaa omin voimin omalla valollani. Mutta minä tahtoisin kyllä olla mukana, tahtoisin sulautua johonkin suurempaan kuin pisara mereen. Missä on minun uomani? Sitä juuri etsin. Etsin elämälleni sisältöä. Enkä löydä. Ulkonaisesta maineesta en välitä. Tahtoisin kuolla tuntemattomana, mutta itse tuntien itseni.

— Itseään ei opi tuntemaan muuta kuin toisten kautta, vertailemalla. Mensch, vergleiche dich. Jätä nuo yksinäiset tapasi, tule ihmisten pariin, todellisuuden maailmaan, niin sinusta tulee toinen mies!

— Mitä sinä nimität todellisuudeksi? Kuka todistaa, että teko on enemmän todellinen kuin ajatus? Luuletko, että syvemmässä merkityksessä tuli takassa on oleellisempi kuin se ikuinen lieska, joka polttaa sieluani, että tuollainen kirja on arvokkaampi kuin ne unelmat, jotka loimuavat aivoissani?

— Kirjan välityksellä ne joutuvat muiden hyväksi. Muuten ne palavat poroksi umpinaisessa, tyhjässä säiliössä, menevät hukkaan.

— Ei mikään mene hukkaan. Kaikki jatkuu. Voima elää eteenpäin. Mitättömimmän ullakkorunoilijan mielikuvitus säteilee kuni tähti ijästä ikään, jossakin, jonnekin… Siihen uskon, se on lohdutukseni. Tahtoisin vain itse valita, löytää oikean värini, jota säteillä, sisäisen kauneus-arvoni ja elää sen mukaan. Mutta sitä en saa tehdä rauhassa. Aina minua koetetaan saada johonkin ulkopuoliseen. Minua tahdotaan raahata, työntää, pakoittaa tuohon kauheaan hälinään ja hyörinään, joka on minulle arvoton. Sinäkin, Simo! Miksi? Napertelen pientä käsityötä henkeni pitimeksi, enkä tee kellekään pahaa. Antakaa minun olla niinkuin olen! Tähdissä on määrätty kohtaloni tällaiseksi.

— Tähdissä, tähdissä! jaaritteli Vaskio. Sinä siis uskot tähtiin, sinä!

— Kuinka eivät taivaankappaleet, jotka liikuttavat valtamerien kehdon, vyöryttävät vuoksen ja luoteen, jotka määräävät maan ja ilman ihmeet, kuinka ne eivät vaikuttaisi ihmiselämän rataan!

Simo Vaskio asettui kädet housun taskuissa toverinsa vuoteen ääreen.

— Kuule, mitä sinulle oikeastaan on tapahtunut Orkokummussa? Sen jälkeen kun sieltä tulit, ja siitä on jo kuusi viikkoa, et ole valvonut päivällä etkä nukkunut yöllä, vaan horiset kaikenlaista ihmisjärjelle käsittämätöntä. Olisitko ehkä rakastunut?

— Keneen minä olisin rakastunut?

Seipi katsoi Vaskioon viattomasti hämmästyen, hienon punan kohotessa hänen poskilleen.

— No tietysti tuohon Orkokummun nuorempaan tyttäreen, jonka kotiopettajana juuri olit!

— Oh, Meriin! Ei, hän oli liiaksi tästä maailmasta kotoisin viehättääkseen minua. Pikemminkin olin siellä rakastunut poissaolevaan tyttäreen, tuohon laulajattareen, jota en koskaan ole nähnyt enkä kuullut, Aarlaan. Minulla oli kunnia saada asua hänen huoneessaan. Ja jos hän itse on yhtä ihmeellinen ja ihana, yhtä tähti-viisas ja henki-kylläinen kuin hänen kirjastonsa, niin…

Vaskio hymähti halveksivasti.

— Hän on siis tuollainen uuden-ajan taika-uskoinen, teosofi tai spiritisti tai miksi niitä nykyään kutsutaan…

— Sano sitä miksi tahansa! Jotakin suloista ja suurta on tuossa salaperäisyyden verhon kohottamisessa. Minä nimitän sitä nyttemmin Aarlan uskoksi. Joskus yöllä olen tuntevinani hänen keveän henkiolentonsa hipaisun lähelläni ja silloin alan lentää, niin, lentää, mutta aivan matalalla, jalat edellä. Näin…

Seipi ojensi jalkansa ja kätensä pingoitus-asentoon.

— Tuntuu kuin minun pitäisi saada kiinni jostakin, jota en koskaan tavoita. Ja kun herään, olen niin raukea. Lankee sieluun sellainen epätoivo ja väsymys, että melkein tahtoisin tappaa itseni. En jaksa murtaa kahleitani! Tällaista tajutonta, tylsää lihamöhkälettäkö siis täällä ylläpidän ihmisten inhona ja vaivana? Siltä tuntuu…

Vaskion piirteet kiristyivät.

— En viitsi enää kuulla jaarituksiasi. Olet luokkatoverini ja vanha ystäväni. Älä pakoita minua olemaan sinulle hävytön. Elämä on ihana ja oma syy, jos ei sitä tunne siksi! Vedä, veikkoseni, takki yllesi nyt pian! Lähdetään kahville, niin hulluuden höyryt vähän haihtuvat päästäsi ja uni silmistäsi. Ennenkuin saan kahvit, olen myyty ja mykkä mies. En jaksa pitää puoliani edes sinulle, joka oikeastaan et ole mikään mies ollenkaan. Mamseli, trikoosankari sinä olet.

— Ja sinä: kahvilasankari, naurahti Seipi.

— Se on jo jotakin parempaa se! No joudupas nyt!

— En tiedä, viitsinkö.

— Viitsi nyt jotakin. Vaihteen vuoksi. Sitäpaitsi…

Vaskio iski veitikkamaisesti silmää.

— Saat nähdä jotakin kaunista, jos lähdet nyt mukaani, jotakin, joka varmasti sinua huvittaa…

— Kuulla, tarkoitat.

— Nähdä!

— Jonkun uuden keksintöluonnoksen, josta olen kuullut jo sata kertaa ja johon jo olen ehtinyt kyllästyä.

— Keksinnön kylläkin, mutta ei sellaista kuin luulet. Ihmisen…

Seipi teki avuttoman liikkeen käsillään.

— Huono keksintö. Huonoimpasi. Ihmiset eivät minua huvita.

— Ja vielä joku päivä sitten sanoit ihailevasi Oula Kuuttia.

— Minähän puhuin hänestä runoilijana.

— Sangen epätasainen herra.

— Niin, mutta hän on sittenkin oikea runoilija. Vaikkapa hän vain puhaltaisi saippuakuplan paperille, niin on siinä Herran henki, se elähyttää, panee veret liikkeelle. Ja vielä enemmän sähköittävä on hänen personallisuutensa. Tapasin hänet pari vuotta sitten etelässä. Olimme yhden illan yksissä, aivan kaksin. Hänen seuransa oli ihmeen vapauttava. Olin heti oma itseni ja seuraavana päivänä oli iloisempi elää. Sen muistan. Ja se oli kaikki hänen ansiotaan. Mutta silloin en osannut olla siitä kiitollinen. Silloin melkein vihasin häntä. Kun näin hänet seurassa, oli hän aivan toinen kuin kahden minun kanssani. Hän oli erilainen jokaisen ihmisen kanssa. Kuin kameleontti. Ja syvällä sielussani syytin häntä silloin teeskentelystä, imartelusta. Luulin, ahtaudessani, että hän ainoastaan ja juuri minun kanssani oli ollut rehellinen.

— Hän puhui siis itsestään?

— Päinvastoin. Ei sanaakaan, ei koskaan. Ja sentään oli hän keskipiste. Hän toi esiin toisen ihmisen personallisuuden, ärsytti esiin hänen parhaimpansa. Siinä oli hänen voimansa ja siksi kaikki hänestä pitivät ja etsivät hänen seuraansa. Mutta hänen ystävänsä eivät yleensä olleet ystäviä keskenään. Luulen, että he kaikki olivat toisilleen mustasukkaisia tai luulivat yksin omistavansa Kuutin sielun, kuten minä tuhmuudessani tein. Mutta hän omisti kaikkien sielut, kellään ei ollut hänen sieluaan. Hän oli suuri ihminen, me muut tavallisia, rajallisia. Näin oli asia. Nyt sen ymmärrän.

— Sinä liioittelet. Taiteilijat ovat luonteettomia! Siinä oikea syy heidän vaihtelevaisuuteensa. Mutta miksi et siis täällä ole uusinut tuota tuttavuutta, joka sinusta oli niin erinomaisen virkistävä?

— En ole rohjennut…

— Siksikö, että Kuutti seurustelee syntisten ja publikaanien kanssa.

Ethän sinä toki kestäisi ryyppyseuraa, sinä maitoparta!

— Miksi ymmärrät tahallasi väärin… Hänen seuraansako sinä nyt veisit minut? kysyi Seipi sitten hidastellen.

— Minähän lupasin näyttää sinulle jotakin kaunista! Onko Kuutti mielestäsi kaunis? Tuo vinosilmä, Lapin kyttä, tuo kippuranokka! Ha ha!

— Minusta hän on kaunein mies, minkä olen nähnyt, vastasi Seipi.

Minä muistan ihmisistä vain sielullisen ilmeen, lisäsi hän.

— No, mitä sitten mahdat sanoa hänen tyttärestään! Mutta sinulla on kaikki aistit nähtävästi sekaisin!

— Onko hänellä tytär?

— Etpä sinä näy paljon tietävän Suomen kulttuurista! Sellaista se on kun nukkuu pois elämänsä! Tämän kulttuuritapauksen esinäytös tapahtuikin jo noin parikymmentä vuotta sitten, jolloin sinä vielä uinailit äitisi lankakorissa…

— Entä sinä sitten? hymähti Seipi nauraen.

— Oh, minä seurasin aikaani jo silloin. Kuuttiskandaalinkin kohinan muistan varsin hyvin. Kaikki puhuivat siitä silloin, vaikka hän ei ollutkaan silloin kirjailija. Niin, näetkös, Kuutti hän ei alkanut kirjailija-uraansa kirjailijana, niinkuin sinä, joka taisit alkaa väärästä päästä. Hän oli alkuaan insinööri tai jotakin sen tapaista ja jostakin syystä, en enää muista lähemmin mistä, hän joutui Venäjälle töihin ja nai sitten siellä venakon. Häntä lienee sen johdosta kohdeltu jonkun verran hävyttömästi. Oli näes silloin juuri pahimmat sortovuodet menossa. Syntyi sanomalehtijupakoita, julkinen häväistysjuttu. Se oli silloin se, näepäs! Nyt, sensijaan! Hm! Joka tapauksessa Kuutti senjälkeen luopui tai erotettiin, en tiedä varmaan, tuosta keisarikunnallisesta toimestaan. Ja vasta sitten hän rupesi varsinaisesti kirjoittamaan, astui Pegasuksen selkään tultuaan tavallaan ensin heitetyksi alas yhteiskunnallisen ratsunsa selästä…

— Jotakin sentapaista olen kuullut…

— Avioliitosta johtui koko mylläkkä. Mies ja vaimo erosivat sitten tai ainakin elivät erillään. Ehkäpä Kuutti katui kauppojaan tai ei tohtinut tuoda vaimoaan Suomeen välttääkseen ikävyyksiä, tai ei välittänyt hänestä. Sillä yksin hänen kerrottiin olleen ulkomaillakin. Muutama vuosi sitten kuuluu venakko-rouva kuolleen; mutta tytär elää ja on täällä.

— Neiti Kuutti asuu siis isänsä luona?

— Mitä vielä. Eikä yleensä ole olemassakaan mitään neiti Kuuttia. Tyttö kulkee aivan omalla omituisella nimellään. Se on nyt sitä nykyaikaista! Hänen nimensä on Vera Soroinen. Ja intressantin näköinen, sen saat uskoa!

— Täys-ryssä tietysti?

— Ei, puhuu Suomea virheettömästi.

— Juoruja varmaankin kaikki! Mistä sinä tiedät, että joku Vera

Soroinen on Kuutin tytär? Tunnetko hänet?

— En tosin lähemmin, mutta ulkomuodolta kyllä. Ja minulla on varmat tiedot. Tämä kuuluukin minun kaikkein viimeisimpiin keksintöihini. Ja minä olen hieman rakastunutkin häneen. Istun Mokka-kahvilassa kaiket päivät vain nähdäkseni hänet, sillä siellä käy hän aina johonkin aikaan päivästä. Tavallisesti siinä neljän viiden aikana. Kas siinä syy minun tavallista innokkaampaan kahvilasankaruuteeni nykyään! Kas kas, taidatpa sinäkin jo saada hieman eloa jäseniisi. Panepa kiirettä nyt!

Seipi asetteli huolellisesti kravattiaan pienen pöytäpeilin edessä.

— Oletko edes koskaan todenteolla osannut rakastua? Se sinun pitäisi tehdä, niin kyllä heräisit, loruili Vaskio vihellellen tuttua kapakkasäveltä. Tai sitten sinun pitäisi ruveta viljelemään Herran viinamäkeä. No niin, nyt se on vähän vaikeampaa ja kalliimpaa kuin ennen, mutta helkkarin lystiä juuri siksi. Kyllä siitä sinunkin runosuonesi rupeaisi pulppuamaan. Minä olen jo ehtinyt kirjoittaa runon Kuutin kauniille tuntemattomalle tyttärelle. Tai ei se ollut ehkä juuri hänelle, mutta jollekin hänen kaltaiselleen. Eräs pilalehti tilasi minulta. Ja jos kerran tahdon tehdä runon, otan aiheen vaikka kissanhännästä. Sellainen poika minä olen. Ja sen verran olen minä maailman taipaleella noita erilaisia käsitöitä oppinut. Teen pientä voidakseni suunnitella suurta, näetkös, sitä suurta, jonka kerran teen…

— Sinä osaat todella mitä tahansa, sinä tuhattaituri, naurahti Seipi. Mutta muista, poikaseni, että aktiivisillakin voi olla lahjakkaisuuden kirous. Ettei sinun vain kävisi vielä huonommin kuin minun…