Читать книгу Yksinäisiä: Romaani nykyajalta - L. Onerva - Страница 5

Sisällysluettelo

Ystävykset astuivat sisään Mokka-kahvilan ovesta. Paksu, tupakansavuinen ilma ja värillinen puolipimeä peitti kaikki istujat jonkinlaiseen raskaaseen, horrosmaiseen valohämyyn.

— Ah tätä ihanaa ilmaa, huudahti Vaskio vilkkaasti istuutuen pöydän ääreen ja tehden nopeasti tilauksensa.

— Hirveää kerrassaan, huoahti Seipi, haukkoen ilmaa kuin kala kuivalla maalla. Täällähän tukehtuu!

— Äläpäs, tämä paikka on maallinen paratiisi. Istun täällä aina vähintään neljä tuntia päivässä samoihin aikoihin. Silloin ajattelen, keksin kaikki, muuten en tee mitään. Ah, kunpa olisi vain aineellista pääomaa!

Vaskion silmät alkoivat kiilua, hänen puhetahtinsa nopeni huomattavasti ja heikko rusotus kohosi hänen kellertäville kasvoilleen.

— Ja kunpa minulla olisi henkistä, virkahti Seipi. Mutta kuten jo sanoin, olen köyhä, kyvytön ja paheellinen.

— Enempää ei viisas mies menestymisekseen tarvitsekaan tänä aikana. Siltä laudalta on moni gulashi ponnistanut. Hanki ensin rahaa! Sen mukana tulevat sekä kyky että hyveet. Niin on maailman meno. Ja aion minäkin yrittää. Minulla on, näes, ideoita, ei ihanteita, se sopii. Kunpa olisi vain tuota kirottua pääomaa edes vähän, niin paljon, että alkuun pääsisi. Silloin olisi kohtaloni ratkaistu. Kuinka monta keksintöä olen jo tehnytkään yksistään tässä paikassa, tässä mustan kahvikupin äärellä! Olenko jo kertonut siitä, että minulla on tiedossani, miten voi saada halvalla tulta, kun tulitikut loppuvat, penni päivässä tupakkamiestä kohden! Sitten on minun päässäni eräs mekaaninen laite, joka vielä tulee kulumaan joka pöydällä, ole vissi siitä. Aion hankkia myös patentin yksipyöräiselle kilpa-ajorattaalleni. Partituurien monistamiskone on myös mielessäni hahmoteltu melkein valmiiksi, samoin uudenlainen ja käytännöllisempi nuottien merkitsemistapa. Oh, minulla on tuhat suunnitelmaa…

Vaskio aivan tärisi sisäisestä kiihkosta kirmaten ajatuksillaan eteenpäin kuin ruoskan hurjistama orhi.

— Niin, jos minä tahtoisin opetella venäjän kielen, saisin hyvän paikan eräässä suuressa musiikkiyrityksessä. Sinähän tiedät, että oikeastaan olen pohjaltani musiikkimies. Minulla on lukemattomia rautoja tulessa yht'aikaa. Päähäni tulee ideoita kuin satamalla! Ja aina vain täällä kahvilassa, tässä hämärässä, savuisessa ilmassa, tässä suloisessa hornankeittiössä, jossa ei voi tehdä mitään muuta kuin kuunnella omaa itseään vieraiden ihmisten epämääräisessä sorinassa. Se nousee päähän kuin humala, se antaa sähkötäräyksiä kuin ukkosilma. Taaskin, nyt juuri, leimahti päähäni eräs ajatus. Erinomainen! Suuremmoinen! Se koskee kaupungin liikennettä. Mutta en puhu siitä vielä, en vielä… Ja — kun ei ole rahaa…

— Ota liikekumppani, jolla on rahaa.

— En. Siinäpä se juuri onkin niksi. En ota. En tahdo. Tahdon pitää kaikki voitot itse.

— Se on todellakin idea, ei tosin aivan uusi kylläkään, nauroi Seipi. Ja jos tahdot tuon kapitalistisen suur-unelmasi toteuttaa, niin saatpa pitää kiirettä, että saat sen valmiiksi, ennenkuin kaikki maailmassa jaetaan tasan. Muuten joudut, poikaparka, hyödyttämään keksinnöilläsi kommunistista yhteiskuntaa. Ja minusta se olisikin ainakin yhtä hyvä aate kuin tuo äskeinen. Minun kannaltani katsoen. Minulla taas on ihanteita, mutta, kuten jo sanoin, voin surullisen sisärakenteeni vuoksi niitä toteuttaa itseeni ja ihmiskuntaan nähden yhtä vähän kuin sinä noita aatteitasi ja keksintöjäsi — rahan puutteessa. Pelkään sitäpaitsi pahoin, että nuo sinun neronvälkähdyksesi jäävät tänne, mistä olet ne saanutkin.

— Ei ikinä! Minulla on kiihkeä toimintahalu! Minä rakastan tekoa, työtä, voimain liikkeelle panoa intohimoisesti. Mieluummin teen vaikka tuhmuuksia kuin olen tekemättä mitään. Ja minulla on riittävästi rohkeuttakin siihen, sillä minulla ei ole mitään kadotettavaa, pelkkää voitettavaa… Niin, minä tiedän, että et usko minuun, että pidät minua vain pelkkänä suupalttina. Olet sitä mieltä, että minun pitäisi puhua vähemmän ja toimia enemmän. Niin niin, niin sinä juuri ajattelet. Mutta ensinnäkin, en ole sellainen kielikello kuin miksi sinä luulet minua, en puhu kaikille. Sinulle yksin, joka olet ystäväni, ja niin luotettava ja epäkäytännöllinen, ettet koskaan voisi varastaa keksinnöitäni tai astua varpailleni tai kavaltaa ajatuksiani. Ja arvaas, miksi sinulle puhun? Psykologisesta spekulatsionista itseeni nähden. Siksi, että silloin on fantasioillani jo jokin todistaja, niillä on silloin jo jonkinlaista todellisuutta, josta minun täytyy vastata. Olen ikäänkuin kunniavelassa luottotoverilleni. Se kannustaa. Vetoaa eräisiin loukkaamattomiin puoliin itsessäni. Minä tahdon näyttää, että voin pitää sanani. Sen saat vielä nähdä.

— Minun laitani on aivan päinvastainen. Minä olen usein puhunut pois hyvät ajatukseni, heittänyt ne ilmaan. Puhuminen on eräs kevytmielinen ja mukava tapa vapautua mielikuviensa liikakuormasta. Sekin on eräs ilmaisumuoto. Kuinka monet räiskyttelevätkään ilotulituksena ilmaan koko neronlahjansa! Suurimmat kirjailijakyvytkin voivat siten sammuttaa itsensä ituunsa. Inhimillisimmät ja parhaimmat ehkä!

— Laiskimmat! Ne, jotka ovat liian velttoja panemaan mitään paperille. Mutta anteeksi, sinullahan taisi juuri laiskuus olla numero 1 ihanteiden joukossa.

— Aivan oikein, se on juuri ihanteiden elinehto, taiteen ja runouden ensi edellytys. Elää iankaikkisuudessa, ei ajassa! Minulle se ehkä on ylellisyyttä, minä en ansaitse sitä. Mutta tositaiteilijoista puhuen on laiskuus kaikkien hyveiden äiti. Se on hedelmällinen ja plastillinen. Se kypsyttää tahattomasti, ahkeroitsee touhuamatta. Useammin tulee Pyhä henki odottavan kuin etsivän luo. Tuo taiteilijain kuuluisa laiskuus on vain näennäistä, vain laiskuutta tuiki porvarillisessa tai sosialistisessa tai materialistisessa mielessä, kuinka tahtoo sanoa, laiskuutta pintapuolisessa merkityksessä. Syvemmässä merkityksessä he ovat ahkeria, heidän työnsä on niin henkistä, että heidän ei tarvitse joka hetki pitää työvälineitä kädessään. Ja sama on laita kaiken korkeimman henkisen työn. Mutta sitä eivät monet ajattele…

— Tuolla hän nyt on, kuiskasi Vaskio, keskeyttäen ystävänsä. Lapsi laiskuuden maasta, Vera…

Seiven silmät kääntyivät toverin viittaamaan suuntaan.

Nuori tyttö merenvihreässä viitassa oli astunut sisään erään vanhemman herran mukana, joka kumarsi keveästi Vaskiolle vastaten tämän tervehdykseen.

Tytön päätä ja hänen lyhyeksi polkkatukaksi leikattuja mustia hiuksiaan kiersi pieni turbaanin tapainen päähine, joka jätti avoimeksi kauniskaartoisen otsan viivat. Hänen lempeän hiiltyvästi ja unelmoivasti hehkuvat tummat silmänsä näyttivät katselevan jonkunlaisella surumielisellä välinpitämättömyydellä epämääräiseen johonkin.

— Sinä tervehdit häntä? kysyi Seipi.

— En, vaan herraa hänen seurassaan.

— Kuka hän on?

— Kylläpä sinä siellä Orkokummussa todellakin olet maalaistunut ja jäänyt ajastasi jälkeen, kun et tunne edes tohtori Linnaa. Hän se on, tuo kuuluisa politikoitsija ja sanomalehtimies. Etevä lääkäri sitäpaitsi. Nerokas kaikin puolin, mutta kiivas. Kuin tulta ja tulikiveä, pippuria ja tappuroita koko mies.

Seipi tarkasteli salavihkaa tohtorin piirteitä. Hän saattoi olla siinä vähän yli neljänkymmenen ikäinen. Huulet ja posket paksut, ihon väri punertavan-ruskea muistuttaen sitä väkevää sikaaria, joka hehkui hänen suupielissään. Silmät olivat raskaiden luomien takana melkein piilossa, mutta siitä huolimatta niiden kiilteinen, hypnotisoiva tuike ja valkuaisten väkevä välkähtely melkein herättivät huomiota.

— Häijy välke hänellä silmissä.

— Koleerisen temperamentin tunnus. Sehän on ihmisillä hyvin tavallista.

— Minusta se on yhtä harvinaista kuin erikoinen hyvyyden sädehtelykin.

— Niin, kyllä kai hän ainakin osaa pitää muijansa kurissa. Pieni tyrannius juuri naisiin tepsii. Siitä he pitävät. Rouva, joka ennen naimisiin menoaan oli jonkinlainen pieni laulajattaren alku, ei enää liiku missään, eikä koskaan heitä näe yhdessä ulkona…

— Hän on siis naimisissa?

— On, ja kovasti onkin. Paljon lapsia. Tohtori on oikein patriarkka vanhaa lajia luonteeltaan. Hänellä on muuten tavaton työkyky, isänmaallinen mieli. Sanalla sanoen hän on miesten mies joka suhteessa. Lisäksi mitä hauskin seuramies ja suuri naisten hurmaaja. Hänellä on suunnaton trafiikki…

— Ihmekös tuo, kun tohtori kahvittaa potilaitaan ja pitää heitä hyvänä, lisäsi Seipi pieni ilkeä väre äänessä, sillä hänessä oli jostakin selittämättömästä syystä heti herännyt epämääräinen vastenmielisyys tohtoria kohtaan.

— Sinä erehdyt, tohtori ei välitä naisista, vaikka naiset välittävät hänestä. Neiti Soroinen, jonka kanssa hän nyt on, kuuluu vähän niinkuin hänen perheeseensä. Kaikki minä tiedän. Hän asuu tohtorin sisaren, tuon ihmeellisen Kaarina Linnan luona. Tiedätkö, tuon rauhan-sanomalaisen, tuon naisasianaisen, tuon kasvissyöjän! Ehkäpä juuri tuo kasvatti-äiti on leikkauttanut tytön tukankin. Eikö se kuulu nais-asian säädöksiin sekin? Luulen, että tuo edistysmielinen täti on niistänyt hänen sielunsakin kynttilän. Vahinko! Hm, en hänestä oikeastaan enää välitäkään, olen katsellut häntä jo tarpeekseni. Olen osoittanut aivan selvästi hänellekin olevani intresseerattu hänestä. Ei mitään vaikutusta! Kuin kuva! Kuin kivipatsas! Luulen, ettei hänellä ole sydäntä, että hänkin on jo tuollainen emansipissa. Hyi saakeli. Mutta samapa se muuten. Peijakas! Katso, miten tohtorin ohimosuonet pullistuvat. Hän ei voi missään salata kiivasta luonnonlaatuaan. Hänessä on elämää, verta, voimaa! Mikä lehti hänellä onkaan kädessään? Jotakin hänelle harmillista siinä tietysti on. Katsos, täällä on samanlainen! Rauhan sanomain irtolehtinen! "Älä tapa!" No sen saatoin arvatakin. Nyt ymmärrän. Hän raivoaa sisartaan vastaan. Hän ei yleensäkään kuulu voivan sietää sisartaan. Ja oikeastaan olen minä aivan tohtorin kannalla siinä, etten pidä tuollaisista itsenäistä näyttelevistä naisista. Naisliike, naisliike, mikä aate sekin on: olla nainen! Yhtä hyvin voisin minä perustaa miesliikkeen. Ei, parempi on, että nainen vaikenee seurakunnassa. Tai puhukoon, jos hänellä on hyvin kauniit hampaat! Ei ole ihme, että tohtori on suutuksissaan. Veli tahtoo koota itsenäisen Suomen sotajoukon ja sisar on perustanut liiton hajoittaakseen sen. Se on mielenkiintoista, häh?

— Rauhan sanomat on hyvä lehti, virkahti Seipi hajamielisesti kuunnellen Vaskion rupattelua.

— Mutta katsopas! Täältä löydän vielä parempia, hörisi Vaskio kaivaen sanomalehtipöydän paperipinkasta esiin pari hektografeerattua arkkia. No enpä ole hullumpaa nähnyt. Enkö ole aina sanonut, että nämä kahvilat ovat oikeita kulttuuriarkistoja? Tarkastelepas tätä veliseni! Eikö maailma sitten nykyään ole pelkkien hullujen ja roskajoukkojen paratiisi? Saattaa siitä järkevän ihmisen otsasuonet pullistuakin. Hei kansalainen! Kas tässä vasta on valtiollinen julistus hienointa lajia. Vaskio luki ääneen:

'Herran kansan tasavallan perustuslaki.

I. Ihmiskunnan on keräännyttävä yhden korkeimman henkisen johtajansa

Jeesuksen ympärille ja vannottava uskollisuutta Hallitsija

Jeesukselle.

II. Perheet, kodit, ovat rauhoitettuja piirejä. Perheet ovat yhteiskunnan perusta. Perheet valitsevat edustajansa tasavallan neuvostoihin.

III. Nainen on yhdenvertainen miehen kanssa. Äiteys on yhteiskunnallinen toimi. Yhteiskunta huolehtii äideistä ja lapsista. Jokaiselle lapselle kuuluu äidin ja isän rakkaus.

IV. Kylät ovat yhteiskunnan toimintayksilöjä. Yhteiskunnalliset asetukset laaditaan ja virkailijat valitaan kylittäin.

V. Nykyisen yhteiskunnan kulkuneuvot: työpääoma, varapääoma ja liikenero vaihdetaan kaksipyöräiseen siirtämällä varapääoma voittoineen työpääoman ja liikeneron haltuun yhteiskunnalle, ja poistetaan korko.

VI. Maa y.m. kiinteimistöt, tarveaineet ja liikeneuvot ovat yhteiskunnan hallussa.

VII. Elintarpeet tehdään niin halvaksi kuin suinkin poistamalla välikädet ja yksityisvoitot.

VIII. Rahaa saa vaan hyödyllisellä työllä.

IX. Ihmisen totuudenkaipuulle avataan vapaa liikuntamahdollisuus.

X. Suurten ja pienten kansallisuuksien jäsenet nauttivat yhtäläisiä oikeuksia ja vapauksia. Kansa hallitsee itse itseään Hallitsijansa Jeesuksen tahdon mukaisesti ohjeenaan keskinäinen rakkaus, vapaus, veljeys ja tasa-arvo.

XI. Kaikilla kansoilla on yhtä suuri valtakunta. Kaikkien valtakuntien kaikki rajat sulavat yhteen maapallon napapisteissä. Kunkin kansallisuuden hallussa on valtakunta yhtä suuri kuin maapallo, jota kaikki kansat hoitavat yhteisesti.

XII. Herran kansan tasavallan jäsenyyteen ovat oikeutettuja kaikki Jeesukselle kastetut, jotka täten kutsutaan käymään uuteen vapauden valtakuntaan sisälle. Tehkää portit korkeiksi!

Herran kansan tasavallan pienin palvelija

Topias Outari.'

Vaskio nauroi vatsaansa pidellen.

— Tuo profeetta on suuremmoinen! Ja tässä on vielä lisälehti edelliseen.

'Auringon säteitä pimeyden maahan.

Kaikki käy kuin itsemme tahtoo. Itse on Jumala. Jumala on itse. Olet Jumala. Et orja, et mitätön. Olet ääretön, kaikkivaltias. Auringosta tullut, aurinkoon palaava. Äärettömän pieni, äärettömän suuri. Ystäväni, mitä murehdit? Sinua painaa ääretön yksinäisyys. Mutta oletko todella yksin? Etkö ole yhtä kaiken kanssa! Kaikkien, jopa vihollistesikin tahto on omasi. Kaikki käy kuin itsemme tahtoo. Sanattomuuden meren pohjastakin löydetään tämä kallis helmi. Sinä, joka huokaat yksinäisyyden ja avuttomuuden yössä, tiedä, että niin olet tahtonut. Tiedä, että, jollet itse olisi tahtonut, eivät vanhempasi olisi sinua tähän maailmaan synnyttäneet.

Veljesi

Topias. Outari.'

— Ei, nyt minun täytyy ottaa päästäni kiinni. Edellisen plakaatin ymmärsin vielä jotenkuten, mutta tämä! Voi aikoja, voi tapoja! Miksi ei noita hulluja teljetä koppeihin? Ei järkeä, ei järjestystä missään!

— Tuollaisen profeetan sisäkalusto voi olla hyvinkin kaunis, ja onkin, sanoi Seipi hiljaisesti. Etkö huomaa, miten totuus ja valhe, nerous ja kyvyttömyys, henki ja aine taistelevat tuossa kaikessa ankaraa Jaakopin painiaan? Se on kunnioitettavaa. Ja ellei takerru puustaimeen, voi hyvällä tahdolla tuon tökerön ja avuttoman sekavan muodon alta aavistaa aineettoman ja suuren tulevaisuuden unelman. Aika on utopiojen… Ne puhkeavat nykyään esiin kaikkialta.

— Mahdottomuuksia!

— Eiväthän ne muuten utopioja olisikaan. Mutta ne herättävät ajatuksia, puhkaisevat mielikuvitukselle ja ihmisyydelle uusia uria. Tiedätkö, jos minä olisin keksijä, kuten sinä, niin alkaisin jo suunnitella keksintöjä tuota uutta valtakuntaa varten.

— Herran kansan tasavaltaa varten!

— Jos ei nyt aivan sitäkään varten, niin uutta rauhan aikaa varten ainakin. Ajatteles, jos kaikki keksimiskyky ja nerous, mikä nyt menee kielteisiin repimistarkoituksiin, käytettäisiin ihmiskunnan uudestaan rakentamiseen, mitä saataisikaan aikaan! Sensijaan että nyt keksitään tukehtavia kaasuja, pommeja, kaikissa elementeissä liikkuvia hirmuhävittäjiä, keksittäisiin suuria kastelukoneita, hallan poisjohtajia, vapautettaisiin leipäkysymys luonnon oikullisesta mielivallasta ja ihminen leipätyön orjuudesta, keksittäisiin varmuuslaitteet veden ja tulen vaaraa vastaan, keksittäisiin keinot, joilla surmattaisiin sukupuuttoon kaikki taudin-idut, voitettaisiin tuberkuloosi ja syöpä ja sukupuolitaudit, lyötäisiin vanhuuden ja kuoleman vitsaus… Sillä rahalla, mikä nyt joka hetki ammutaan ilmaan, voitaisiin lisäksi elättää, puettaa, kasvattaa, kouluuttaa, jalostaa koko maanpiirin kansat, poistaa kaikki kurjuus maailmasta, tehdä ihmiset aineellisesti turvatuiksi ja henkisesti vapaiksi…

— Sinähän oikein innostut! ihmetteli Vaskio. Saarnaat kuin paras pappi.

Seipi punehtui hieman.

— Lukisit sinäkin noita Rauhan sanomia, joita halveksit. Niissä on kaikkea tällaista. Ja ne ovat mielestäni oikeita asioita.

— Oikeita, oikeita! Mikäs siinä. Mutta kovin kaukaisia.

— Siinä lehdessä ei tosin ole päiväpolitiikkaa, mutta sensijaan herätteitä, aina jotakin varteen otettavaa. Aivan hiljattain oli siinä ehdotus, että kaikki maailman kansat hyväksyisivät yhden kansainvälisen kielen.

— Vanha juttu!

— Mutta ei tarpeeksi korostettu. Siitä täytyy myös kerran tulla tosi. Ajatteles, mikä voimain säästö! Kouluissa on oppiaineina vain oma kieli ja tämä toinen kansainvälinen. Yhden vieraan kielen ehtii oppia kuka hyvänsä ja koko maapallon ajatus, koko ihmisyyden nerous ja omatunto on sillä hetkellä kaikkien yhteisomaisuutta. Sillä kielitaitoisuus ei sinään vielä ole mitään kulttuuria, niinkuin nykyään vielä ollaan taipuvaisia uskomaan, vaan vasta se elämänsisältö, minkä kielitaitoisuus avaa ihmiselle. Se Gordionin solmu olisi tuolla iskulla aukaistu. Kunpa vain sovittaisiin kielestä. Millekään kansalliskielelle ei tietysti suoda tuota mahtavaa välittäjä-asemaa ja esperantot ja idot ovat monen mielestä teennäisyytensä puolesta vastenmielisiä, aivan kuin jonkinlaiset epäorgaaniset, kemialliset homunculus-kokeilut…

— Ottakaa Herran kansan tasavaltaan merkkikieli, sormipuhelu! nauroi

Vaskio.

— Parempi sekin kuin tämä sielullisen yhteisvälineen, tämä yhteisymmärryksen puute maailmassa.

— Mutta onpa sinulla, poika, harrastuksia! Kuka olisi uskonut! Ei sinun tilasi sitten vielä aivan toivoton ole. Ja minä kun jo aloin pelätä, että olisit jonkinlaisen mystillisen, elämänkielteisen maailmantuskan uhri…

Seipi ei vastannut. Hän jäi epämääräisesti ja näennäisesti välinpitämättömän näköisenä tuijottamaan siihen suuntaan, jolla tuo nuori vihreävaippainen tyttö joutui näköpiiriin. Pari kertaa sattuivat heidän silmänsä vastakkain ja kummallakin kerralla tunsi Seipi sisällisesti säpsähtävänsä. Niin lempeän surumielisellä ja samalla niin uhmaisan ylpeällä ilmeellä ei häneen vielä kukaan ihminen ollut katsonut. Ei kukaan niin omalla ja yksinäisellä katseella.