Читать книгу Yksinäisiä: Romaani nykyajalta - L. Onerva - Страница 6

Sisällysluettelo

Viljo Seiven päiväkirjasta.

Miten minä olen yksin! Simo on erinomainen toveri, mutta sentään en voi puhua hänelle kaikkea, mikä mieltäni askarruttaa. Hän nauraisi minulle liiaksi. Itsestäni en välitä, mutta on eräitä asioita, joille en soisi naurettavan. Simo nimittää minua uneksijaksi, huomaamatta ollenkaan, että hän itse on suurin kuvittelija, mitä maa päällään kantaa. Sentähden sovimmekin niin hyvin yhteen ja sentähden tiedän myös monen nauravan Simolle ja pitävän häntä tuulihattuna, hassuttelijana, turhan touhuajana. Sillä hänen kuvittelunsa on niin sanoakseni ulkopuolista, käytännöllistä laatua. Mutta minun! — Niin, muistutan todellakin liian paljon tuota vähäjärkistä aurinkoprofeettaa uskaltaakseni sen avomielisesti tunnustaa.

Minussa tapahtuu jotakin, en tiedä mitä. Mutta minusta tuntuu, että kaikkialla maailmassa tapahtuu jotakin samanlaista, jotakin suurta ja ihmeellistä. Minä, pisara, siru, atoomi olen vain heikko heijastus siitä. Mutta sama elämän virta, joka vyöryy läpi kaikkeuden, halki hengen ja aineen, ohjaa myös minun valtimoitteni tykintää. Onko suurempaa onnea kuin antautua sille, tuolle elämän kasvamisen hiljaiselle aavistelulle, kuuntelulle! Se kantaa korvaan kummallisia sointuja ja säveleitä sielujen kamppailun historiasta. Mitä se on? Etsiäkö totuutta ja elää hyvyydelle? Ollako ihminen tai tulla siksi? Se siinnyttää silmään näkyjä sopusoinnun kaukaiselta rannalta, jossa länsimaisen levottomuuden hyrskyävä vuo vaipuu itämaisen rauhan ikuiseen mereen.

Katselen elämää edelleenkin syrjästä, kiihkottomana, mutta en enää välinpitämättömänä. Olen ehkä liiaksi passiivinen, kuten Simo sanoo, mutta samalla olen levoton ja harras, kaipaava ja odottava. Ja samaa odotusta olen näkevinäni kaikkialla ympärilläni, sentähden en uskalla pilkata pienintä, mielettömintä ihanteen kurkoitusta ihmisrinnassa. Me olemme tottuneet pitämään hyvänä vain sitä, mikä on hyödyllistä, ulkonaisesti hyödyllistä, siksi me niin helposti nimitämme mielettömyydeksi sisäisen hyvän palvelusta, tuota hiljaista ja puhdasta, jota kuitenkin kaikki Itämaan viisaat ovat kumartaneet. Aarian kirjasto aukaisi silmäni sille. Ja nyt siinä valossa tajuan raamatunkin arvon, joka ennen niin räikeästi loukkasi käsitteellisiksi kouluutettujen aivojen rajallista ymmärrystä, niiden pientä, nykyajan pintapuolisella moraalilla kyllästettyä totuuden vaatimusta. Se on pohjimmaltaan Itämaiden kädenlyönti Länsimaille, ikuisen viisauden vuossadasta vuossataan salaperäisesti pisaroiva Fingalin luola keskellä hetken kuohuja, totuuden helman kaunis tarkoituksettomuuden tausta ihmisen tahalliselle, hänen heikkoutensa tukemiseksi rakennetulle tarkoitusperäisyydelle. Se, jolla on voimaa laskeutua elämän totuuteen kokonaan, hukkaa itsensä. Ja jolla on uskallusta etsiä sitä koko inhimillisyydellään, kadottaa tämän maailman. Mutta maailma voittaa hänessä suuren hengen. Joku Tolstoi on sen tehnyt. Hän olisi ollut rakas itse vanhan Intian jumaluudelle, joka haastaa:

"Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka on hyvä, armelias, vapaa itsekkäisyydestä ja turhan kunnian pyynnöstä, tyynimielinen onnessa ja onnettomuudessa ja kärsivällinen, joka tyytyväisenä tarkastelee elämätänsä, taltuttaa sydämensä, mielensä ja alistuneena minua avuksensa huutaa, se on Minulle rakas.

"Joka ei enää kuoleman maailmasta eikä maallisista murehdi, joka on niin vapaa, ettei häntä ilo, pelko tai viha horjuta, se on Minulle rakas.

"Jolla ei ole ennakkoluuloja, joka on puhdas, rehellinen, himoton, vapaa epätoivosta ja tykkänään kieltäytyy, täynnä kunnioitusta, se on Minulle rakas.

"Joka ei rakasta, ei vihaa, ei murehdi eikä himoitse, joka sisällisesti luopuu onnesta ja onnettomuudesta, se on Minulle rakas.

"Joka pitää ystävää ja vihamiestä yhdenarvoisena, jolle kunnia ja häpeä ovat yhdenveroiset, jolle kylmä ja kuuma, ilo ja suru ovat yhdenlaiset, mistään kiinni-riippumaton; joka kiitoksen ja moitteen suhteen on välinpitämätön, vaitelias, joka himojensa kautta ei ole mihinkään sidottu, ja lujatahtoisena Minua hartaudessa etsii, se on minulle rakas.

"Mutta joka juo elämän-antavaa viisautta, josta olen puhunut, täynnä eläväksi tekevää uskon voimaa ja jonka hartauden päämaali olen Minä, sitä Minä yli kaiken rakastan."

Miten suurta on tämä ikivanha vapauden unelma! Eikö ole aika jo siitä muistuttaa! Muistuttaa, että ihmisellä on tuo suuri synnyntäoikeus olla sisäisesti vapaa, olla tekemättä vastoin omaatuntoaan, olla tekemättä pahaa. Itsestään kirpoavat silloin ulkonaisetkin kahleet, valtion pakkoraudat, valheellisen tottumuksen kirous. Miten siihen enää voidaan pakoittaa sitä, jolle vapaus elämässä jo on kypsynyt kukkaansa: elämästä vapautumisen unelmaksi, hengen korkeimman saavutuksen ja kaiken tyhjiin raukeamisen erottamattomaksi renkaaksi, kuoleman onneksi, Nirvanaksi, joka alkaa samalla hetkellä kuin elämäkin ja johon arvaamattaan eräänä yönä aukee kuin kukan umppu avaruuden syleilyyn.

Niin, ei kellään ole oikeutta estää ihmistä vapautumasta tai pakoittaa häntä tekemään pahaa, ja pian ei kellään ole oleva siihen edes voimaa. Kun sielut heräävät…

Ihmishengen uudestisyntyminen on jo alkanut. Rauhan sanomista luen joka päivä tätä uuden ajan evankeliumia, joka ihmeellisellä tavalla yhtyy tuohon vanhaan ja joka on kuin balsamia sielulleni. Se kuiskii minun omaantuntooni uusia ihania käskyjä, jotka tahtoisin piirtää loimuavilla tulikirjaimilla taivaanlakeen:

Jos tahdot parantaa maailmaa, niin ala itsestäsi!

Jos tahdot olla vapaa, niin ole sitä heti!

Jos tahdot olla hyvä, niin ole sitä heti!

Jos tahdot olla todella suuri, niin säteile niinkuin aurinko hyville ja pahoille!

Jos tahdot olla sankari, niin kavahda tappamista, mutta älä pelkää kuolemaa!

Jos tahdot olla rauhan rakentaja, niin kokoa kaikki kansat renkaaksi murhaavaa tulta vastaan, niin ettei yhdenkään käsi nouse kostamaan pahaa pahalla, sillä muutoin ei pahalla ole milloinkaan loppua!

Parempi on tulla surmatuksi kuin itse surmata. Ja suurin sankaruus nykyaikaisessa sodassa on olla tappamatta.

Miten syvästi minä ihailen tuota naista, tuota Kaarina Linnaa, joka tällaista unelmoi ja tällaisia ajatuksia kylvää. Hän lausuu julki juuri sen, jolle itse turhaan olen etsinyt ilmaisumuotoa, hän hedelmöittää henkeäni joka päivä.

Monasti olen aikonut lähestyä häntä, pyrkiä tutustumaan häneen, mutta aina olen empinyt. Omaa heikkouttani olen peljännyt. Jos hänen aineellinen kuorensa olisi minun aineelleni vastenmielinen, niin jaksaisinko henkeni silmällä nähdä hänet enää niin kauniina kuin hän kirjoituksistaan päättäen on? Simo pelästyttelee minua aina vähän päästä. Vielä äsken hän pilkkasi ihailuani. Hän puhuu yleensä naisista tavalla, joka minua syvästi loukkaa ja murhetuttaa. Suuttuisin hänelle, ellen koettaisi häntä ymmärtää. Kuinka sanookaan intialainen viisauden kirja: "Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka on hyvä, armelias, vapaa itsekkäisyydestä… se on Minulle rakas." Ah, sinä suuri Minä, tule minun sydämeeni, verhoa lempeään huntuusi minun pikku-minäni!

Luulenpa tosiaan, että hourin samaan tapaan kuin Topias Outari. Miten Simo ivaisi minua jos hän oikein tuntisi minut. En uskalla paljastaa itseäni hänelle. Niin heikko olen. Sentähden vuodatan ajatukseni paperille. Ja miksi puhuisin hänelle asioista, joihin hän ei ole kypsä. Kallis neste vuotaisi maahan ruukusta, jossa sille ei ole tilaa.

* * * * *

Olen nähnyt ihmeen. Tuon Veran, tuon Oula Kuutin salaperäisen tyttären. Ja hän on Kaarina Linnan holhotti. Se on omiaan moninkertaisesti kiinnittämään mieltäni häneen. Miten kummasti elämänvirta minua työntää sinne päin. Onko tämä kaikki jonkun näkymättömän käden johdatusta?

Minä en himoitse naista, minä ihailen häntä. Varmasti on nainen hienompi, eteerisempi, herkempi osa ihmissielua. Ja sen täytyy astua historian ohjaksiin nyt juuri, kun miehen sielu julmissa teorioissaan laskelmallisessa murhanhalussaan ja myötätunnottomassa nerossaan on kehittynyt huippuunsa, josta se sortuu ilman naisen apuuntuloa. Ah, eikö ollutkin Enfantin aikoinaan oikeassa, kun hän etsi ihanteellista Äitiä seurakunnalleen!

Miten ihmisen elämä on lyhyt ja miten kehitys on pitkä. Jos on totta, mitä eräs Aarian oppi-isistä vakuuttaa, että me ihmiset käytyämme läpi jo edenismin, viileyden, patriarkaatin ja barbarian tilat, yhä vieläkin elämme ihmiskunnan lapsuuden ajassa ja että nykyiseltä sivilisatsionin asteelta pääsemme vasta "garantismiin", joka tarjoo vain sääntöjä, takeita ihmisten onnellisuudelle, ja että se taas johtaa "sosiantismiin", jossa itsekkäisyys vasta alkaa hävitä, ja että sen ajan takana vasta häämöittää "harmonismi", jolloin ihminen on vapaa, niin onpa matka edessämme huimaavan pitkä! Mutta ihanteen aavistus, vertauskuva on jo olemassa. Ihmisluonto on taas valmis vyöryttämään vähemmäksi yltään aineellisuuden raskasta taakkaa. Ja tällä kertaa on maailman synnin varmaankin ottava päälleen ei Jumalan Poika, vaan Jumalan Tytär. Hän on raoittava meille luonnon salaisuuksien huntua uudelta puolelta ja avaava tieteelle, taiteelle ja uskonnolle, järjelle ja rakkaudelle uudet mysteeriain kentät vallattaviksi.

* * * * *

Miten minusta vielä äsken tuntui, että minun pitäisi elää hyvyydelle ja etsiä totuutta kaikissa elämän erilaisissa muodoissa, niinkuin Kaarina Linna! Nyt minulla on vain yksi yksinkertainen päämäärä: palvella kauneutta, jonka nimi on Vera, Vera! Vera! Sinun vuoksesi melkein unohdan, että minulla on ollut onni tutustua myös pitkien viikkojen salaisen ihailuni esineeseen: Kaarina Linnaan. Ei, hän ei ollut mikään sellainen strindbergiläisen naisvihan esiinhaltioima ja pannaan julistama naishirviö-tyyppi, jolla Simo minua peloitteli. Hän oli oikea ihminen, ei tuollainen touhuava, eteenpäin nyrkkeilevä yhteiskuntakone, jollainen on minulle kauhistus, vaan hiljainen ja syvä, täysin sopusoinnussa tarkoitusperänsä kanssa. Hänessä on enemmän ajatusta kuin käsitteitä, enemmän viisautta kuin älyä, niin luulen. Hänen suuret, harmaat silmänsä ovat miettiväiset ja vähän surumieliset ja koko hänen olennossaan on jonkinlaista lapsellista ujoutta ja elämän orpoutta kuvastava piirre, joka ilman tuota tyynen otsan selkeytynyttä tasapainon kaarta antaisi hänelle melkein avuttoman ilmeen. Hänen voimansa on kokonaan sisällistä laatua ja siitä minä pidän. Minä kiitän sinua, Kaarina, siitä, ettet särkenyt ihannettani, mutta enemmän vielä kiitän sinua siitä, että annoit minulle Veran.

Vera, sinä olet jumaluus itse, salaperäisyys, moninaisuus ja yhtenäisyys, täydellisyys, jonka edessä kysely hyvästä ja pahasta lakkaa. Sinä sanot rakastavasi pahuutta ja eläväsi valheessa, mutta minusta sinä olet hyvyys ja totuus. Niin on kauneutesi minut hurmannut.

En tunne enää itseäni. Mihin on minun kansanvaltaisuuteni hävinnyt? Sinua katsellessani teen eron ruhtinaiden ja roskaväen välillä. Tyrannivallan rikkilyödystä komeudesta tahtoisin säilyttää viimeiset keisarilliset vaunut sinua varten, jotta sinun pienen, jalokivin soljitellun jalkasi ei tarvitsisi astua samaan lokaan, jota rahvas polkee.

Sinä olet minun syntini ja autuuteni, Vera! Ensimäisen kerran elämässä on toinen ihminen minut kokonaan vallannut.

Miten kaunis sinä olet! Minkä näköinen, en tiedä! Minusta tuntuu, että sinulla on siniset hiukset ja vihreät silmät. Sinun jokainen liikkeesi olisi kuvanveistäjän ikuistamisen arvoinen.

Sielustasi tiedän vielä vähemmän. Sinä olet Aasian arojen vaarallinen ja nukkuva kissaeläin, julma ja pyhä kuin Ganges-virta. Sinusta uhoaa jonkinlainen lempeä anarkia, maailmaasyleilevä, myötätuntoinen melankolia, joka riisuu minulta voiman. Laki ja käskyt lakkaavat sinun läsnäollessasi. Ei mikään pidä paikkaansa sinun suhteesi. Sinulla on lupa kaikkeen. Olet niin kaunis!

Ehkäpä olet tullut tielleni siksi, että oppisin rakastamaan elämää koko laajuudessaan, uskomaan kaiken pyhään yhteyteen. Ja elämä, kaikkeus, olet sinä, Vera!