Читать книгу Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast - Leino Eino - Страница 5

Sisällysluettelo

Talvi-ilta. Päre palaa pihdissä, tuli takassa. Lalli oikealla pitkän pöydän päässä tahkoaa kirvestä. Kerttu karsinanpuolella vääntää värttinätä. Vaitiolo.

KERTTU: Lalli!

LALLI ei vastaa.

KERTTU (kovemmin): Tahtoisin kanssasi puhua, Lalli.

LALLI (kärsimättömästi): Puhu, puhu!

KERTTU (sysää värttinänsä syrjään, nousee, kävelee poikki näyttämön ja istuu rahille pöydän toiselle puolen; painokkaasti): Tyttärestämme haastaa halaisin.

LALLI: Mitä hänestä?

KERTTU: Hän viipyy kauan ulkona.

LALLI: Kah, metsä on mieluisa hänelle.

(Vaitiolo.)

KERTTU: Minne luulet hänen menneen?

LALLI: Kuulit, kun sanoi: läksi hiihtelemään kuutamoisessa yössä.

KERTTU: Katsomaan jänislankojaan?

LALLI: Lie mennyt rihmojaan kokemaan.

(Lyhyt vaitiolo.)

KERTTU (painokkaasti): Paras olisi kenties, että itse kokisit rihmasi,

Lalli.

LALLI: Sinikka tekee sen niin mielellään.

KERTTU: Sen kyllä uskon. Mutta oletko tuuminut tuota, miksi hänestä nyt äkkiä on tullut niin innokas metsänkävijä?

LALLI: Kah, ihana on kulkea illan kuutamolla.

KERTTU: Luulet hänen erässä kulkevan? Kun ei itse sattuisi satimeen!

LALLI (hymyillen hiljaa): Isänsä tytär on Sinikka. Pitää herkät hiiren korvat. Välttää erämiesten ansapuut.

KERTTU: Ansat kiertää, erämiestä ei kierrä.

LALLI (katsoo häneen): Tiedätkö jotakin?

KERTTU: Tiedänpä, mitä tiedän. Kaksi varjoa vierekkäin kuutamoisilla hangilla hiihtelee.

LALLI (hymähtäen): Hiihtää tyttö kilpaa kuvajaisensa kanssa.

KERTTU: Inko metsämies on hänen kerallaan. Toistaan huhuilevat he salojen siimeksessä.

LALLI: Inko?—(Hymähtäen.) Hyvä, kun huhuilevat.

KERTTU: Niin sanot sinä.

LALLI: Mitäpä itse virkat?

KERTTU: Inko? Mikä on Inko? Köyhä metsänkävijä, ilman peltoa, ilman niittua, vailla edes vakinaista elosijaa maailmassa. Hänellekö tyttären työntäisimme?

LALLI (piloillaan): Maasta ei kelpaa, taivaasta ei anneta.

KERTTU (arvokkaasti): Turun rikkaimmat kaupit Sinikan oikeat kosijat ovat.

LALLI (kuten edellä): Mutta kun ne eivät tule.

KERTTU (alakuloisesti): Eivät.—(Lyhyt vaitiolo.) Eiväthän ne tule, kun sinä et liiku missään. Kävisit kerran edes Kokemäellä tyttöinesi.

LALLI: Käythän sinä.

KERTTU: Ei se ole saman veroista.—(Huokaa.) Mistäpä ne kosijatkaan meidät täältä korven keskeltä löytäisivät!

LALLI (huoaten piloillaan): Siinäpä se.

KERTTU: Siksi pitäisi sinun toki vähän liikkua oman talosi takamaita ulompana. Elät kuin karhu pesässäsi.

LALLI: Kun on pesä, näetkös.

KERTTU: Onhan toisillakin, mutta käyvät ne sentään markkinoilla ja muualla.

LALLI (vakavasti): Näiden neljän seinän sisällä on minun maailmani.

KERTTU: Maailmasi on käynyt ahtaaksi, Lalli.

LALLI (hymähtäen): Taikka kenties minä leveämmäksi.

(Vaitiolo.)

KERTTU: Sinä olet käynyt niin harvapuheiseksi viime aikoina.

LALLI: Häh?

KERTTU: Ja niin synkkämieliseksi. Tuskinhan enää päiväkausiin suutasi aukaiset.

LALLI: En ole ennenkään ollut mikään kielenpieksäjä luonnoltani.

KERTTU: Et. Mutta nyt näytät aivan mykistyneen.

LALLI: Soitat sinä suuta minunkin sijastani.

KERTTU: Lienenkö liiaksi suupaltti minäkään!—(Vaitiolo.) Kolkkona käyt sinä kotona, synkkänä korvessa…

LALLI (jyrkästi): Entä sitten? Eivätkö ole omat askeleeni?

KERTTU: Ka, ka…

LALLI: Milloin loppuu lappamisesi?

KERTTU (loukkaantuneena): Saatan kaiketi minä sen lopettaa.—

(Vaitiolo.) Mutta Sinikankin vuoksi, ajattelin…

LALLI: Mikä hätä hänellä on?

KERTTU: Ei hätä, eipä mikään. Mutta on minusta paha nähdä, miten hän pelkää ja kammoaa sinua.

LALLI: Sinikka?

KERTTU: Niin. Kohta hän ei tohdi liikahtaa edes sinun läsnäollessasi.

LALLI (kiivaasti): Se ei ole totta!

KERTTU: Mitäs minulle äyskit!—Milloin lienet viimeksi häntä puhutellut?

LALLI ei vastaa.

KERTTU: Siinä näet itse. Niin vähän sinä välität hänestä,—Ja nyt tahdot sinä naittaa hänet miehelle, joka…

LALLI: Sen asian Sinikka itse päättäköön.

KERTTU: Ja minä sanon, että vaikka hänet hukka perisi…

LALLI: Ei sovi sutta sisälle manata.

KERTTU: … niin Inko häntä ei ikinä saa!

LALLI: St! Taitaa tulla tyttö!

SINIKKA tulee arkana, posket pakkasesta punertavina, katsoen kummallekin kupeelleen; riisuu lakkinsa ja kintaansa, puhaltaa sormiinsa, vilkaisee isäänsä, taas äitiinsä ja pujahtaa sitten nopeasti värttinänsä ääreen karsinanpuolelle.

(Vaitiolo.)

KERTTU: No, oliko käynyt rihmaan?

SINIKKA (säpsähtäen): Rihmat?—(Hämillään.) Äiti, minä aivan unohdin ne.

KERTTU: Eipähän se liene ensi kertaa tapahtunut.

SINIKKA: Ilta oli niin ihana…

KERTTU: … ja veri niin vetävä!

SINIKKA vaikenee ja painaa päänsä alas.

KERTTU: Kovinpa poskesi palavatkin. Lienet lujastikin hiihtänyt?

SINIKKA (hiljaa): Hiihdin.

KERTTU: Kilpaa kuvajaisesi kanssa?

SINIKKA: Kuva——?

KERTTU: Niin sitä isäsi arvelikin tässä.

SINIKKA katsoo säpsähtäen isäänsä ja vaikenee.

KERTTU: Siitä taitavat silmäsikin sädehtiä?

SINIKKA (viattomasti): Niin, äiti, kuudan paistoi niin kauniisti…

KERTTU: … ja varjo hiihti niin kovasti!

SINIKKA: Varjoko? (Hämmentyen.) Niin, se—hiihti!

KERTTU: Ja sai kiinni sinut?

SINIKKA: Saiko?

KERTTU: Ja kääppäsi kättä sinulle?

SINIKKA: Kättä?

KERTTU: Ja suikkasi suuta sinulle?

SINIKKA (vakaumuksella): Ei, äiti.

KERTTU (välinpitämättömästi): Suu ei kulu suudellessa.—(Vaitiolo.) Ei, täytyy tästä lehmiläävässä käväistä. (Nousee.)

SINIKKA (arasti): Minä menen, äiti.

KERTTU: Kun vaan ei sattuisi varjo vastaan?

SINIKKA (naivisti): Eei.

KERTTU: Taitaa olla paras, kun itse menen. Ei tiedä, mikä yökyöpeli sattuu kartanolla liikkumaan.

(Menee. Vaitiolo. Sinikka istuu allapäin värttinänsä ääressä. Lalli nousee ja lähestyy tytärtään.)

LALLI: Onko totta, mitä äitisi sanoi minulle?

SINIKKA: Mitä?

LALLI (värähtävällä äänellä): Että sinä—pelkäät ja kammoat minua?

SINIKKA: Enhän minä pelkää sinua, isä.

LALLI: Ei olisi ihme, jos välistä vähän pelkäisitkin. (Hymyilee väkinäisesti.) Taidan olla toisinaan sangen totinen ja kummallinen.

SINIKKA: Tiedänhän, isä, että sinulla on suruja.

LALLI: Minulla?—(Jyrkästi.) Kuka sitä sanoo?

SINIKKA (hämmentyen): Ei kukaan.

LALLI (päätään nyykähyttäen): Inko on sanonut sitä.—(Vaitiolo.)

Rakastatko Inkoa?

SINIKKA: Isä! (Kätkee kasvot käsiinsä.)

LALLI: Hyvä mies on Inko.—(Hymähtäen.) Mutta äitisi sanoo, että hänellä ei ole taloa.

SINIKKA: Hän aikookin muuttaa pois, kauas täältä, salojen hämärään.

LALLI: Ja sinä tahdot seurata häntä?

SINIKKA (hiljaa): Niin.

LALLI (ikäänkuin itsekseen): Kauas … korpeen … pois pahoista ihmisistä.

SINIKKA: Sanoitko jotakin, isä?

LALLI: En mitään.—Milloin tulee hän sinua pyytämään?

SINIKKA (arasti): Hän lupasi tulla tänään.

LALLI: Nyt? Heti?

SINIKKA: Niin.—(Hiljaa.) Surettaako se sinua, isä?

LALLI (kamppaillen liikutuksensa kera): Minua? Mitäs minusta!—Hän on tervetullut minun kattoni alle.

(Vaitiolo. Lalli palajaa entiselle paikalleen ja ryhtyy jälleen kirvestään tahkoamaan; unohtuu miettimään ja painaa pään käsiinsä.)

SINIKKA (lähestyen häntä): Itketkö, isä?

LALLI (kohottaen kasvonsa, joissa suurin tuska kuvastuu): Nyt katkesi viimeinen vihanta heinä minun mielestäni!

KERTTU tulee takaisin ja istuu entiselle paikalleen karsinanpuolelle.

SINIKKA palajaa takaisin värttinänsä ääreen.

(Vaitiolo.)

LALLI: Noh, näkyikö kyöpeleitä?

KERTTU (välinpitämättömästi): Inko tuolla vaan tuntui suksiaan kolistelevan.

(Vaitiolo.)

INKO (tulee, jousi ja nuolikontti selässään, lintu pari kädessään):

Rauha taloon.

LALLI: Terve tulijalle.—Saloilta matka käy?

INKO: Tulen Teljän kaupungista. Ammuin kuitenkin metsoparin tullessani. tuomisiksi ehtoisan emännän.

KERTTU (ynseästi): Ei ole riistan puute tässä talossa.

INKO (hyvänsävyisesti): Kyllä tiedetään, että aitat ovat laajat

Lallolassa. Mutta lisänä rikka rokassa, sanoo sananlasku.

KERTTU: Ja rohkea rokan syö, arvelet sinä? (Sivukatseella Sinikkaan.)

Mutta luulenpa, että saat kuin saatkin siinä suhteessa nuolla näppiäsi.

INKO (heittää linnut ovensuuhun): Lahja on lahja köyhänkin miehen.

KERTTU: Siksi kiitänkin sinua—kihloistasi!

LALLI: Kissa kiitoksella elää.—(Iskien silmää Sinikalle.) Eikähän Inko niillä asioilla liiku. Minä takaan hänet.

KERTTU (mutisten): Taitaa olla siinä Tuppurainen Tappuraisella takausmiehenä. (Nousee ja korjaa linnut.)

LALLI: Saata kuitenkin haarikka käteen metsänkävijän.—Kah, mitä taivastelet, eukko!

KERTTU (menee eteiseen, laskee olutta tynnyristä ja tarjoaa tuopin ynseästi Ingolle): Juo, vaikka syömisen tarpeessa sinä enemmän lienet.

INKO (nauraen): Hyvä vasikka elää juomallakin. (Juo ja tarjoaa haarikan takaisin.)

KERTTU: Kovin näytät kuitenkin nälänkuoliolta. Milloin lienet viimeksi maistanut jumalan jyvää?

SINIKKA (hiljaa): Äiti!

INKO: Mistä sen päätät?

KERTTU: Suusta syöneen tuntee, ihosta ilman istuneen.

(Vaitiolo. Kerttu palajaa takaisin karsinanpuolelle. Inko, jonka silmät etsivät Sinikkaa, jää epäröiden ovensuuhun seisomaan.)

LALLI: Paina puuta!

INKO: Enpä tiedä,—taitaisi pitää tästä kotimajalle.

LALLI: Kah, ethän tulta lainaamassa liene?—Istu!

INKO riisuu jousensa ja nuolikonttinsa sekä istuu rahille pöydän toiselle puolen.

(Vaitiolo.)

LALLI: Mitä Teljässä teit?

INKO: Kauppaa kävelin. Oli tullut sinne turkkisaksa Tallinnasta.

LALLI: Hyvässäkö oli hinnassa metsän vilja?

INKO: Sainhan kalua kaikenlaista.—(Vaitiolo.) Sinä kirvestä tahkoat?

LALLI: Pyhät kuluvat tähdet taivaalla. On aika mesikämmenen kaatoon mennäkseni.

INKO: Eikö keihäs kättä pitempi liene?

LALLI: Varmempi on kirves vyössä.—(Vaitiolo.) Mitä muuta kuulit matkaltasi?

INKO: Yhtä toista kaikenmoista. Oli sentään kumma suurin kumma.

LALLI: Mikä?

INKO: Kuului pyhä mies Turusta tulleen ja opettavan kansaa Kokemäen

Ylistarossa.

KERTTU (vilkkaasti): Lie ollut sama, joka kansan Kupittaalla kastoi?

INKO: Sama lie ollut. Heinrikiksi ne sitä nimittivät.

LALLI: Et käynyt kuulemassa miestä?

INKO: Mitäpä minä hänestä!—Ja olihan tuo luvannut täälläpäinkin pistäytyä.

LALLI: Vai oli.

(Vaitiolo.)

INKO: Ei se kenellekään kuulu pahaa tekevän, joka itsensä vain kastaa antaa ja ne uudet luvut päänsä päällä lukea. Mutta muuten suuttuu ja uhkaa Ristin soturit perästään lähettää.

LALLI: Vai uhkaa.

(Vaitiolo.)

INKO: Sinua ei kastettu Kupittaalla?

LALLI: Ei.

INKO: Et tainnut olla koko tienoillakaan?

LALLI: En.

INKO: Vaikka kävi arpakapula?

LALLI (harvakseen): Minä olen rauhan mies. Elän parhaiten omalla turpeellani.

(Vaitiolo.)

INKO: Minä siellä olin.

LALLI: Missä?

INKO: Tasapäässä taistelossa. Toki pakoon pääsin.

LALLI (hymähtäen): Kiitä kinttujasi! (Ylenkatseellisesti.) Olihan siellä eukkokin.

INKO: Mielitty?

LALLI (kuten edellä): Kerttu sen nimi nyt kuuluu olevan. Kävi näet saamassa kylmän kylvyn.

INKO (nauraen): Oikeinko umpisukkilossa?

LALLI: Miten lie käytetty. Mutta Ristin mieheen se nyt sanoo uskovansa.

KERTTU: Ka, enhän minä tuohon nyt niin täytisesti uskokaan, mutta kun tuli mennyksi niille Ukon juhlille…

LALLI: Mitäs menit!

KERTTU: Kävi aika pitkäksi korven keskellä. Ja joskushan tuon pitää

Sinikankin päästä nuorten kisoihin.

INKO: Missäs kukka, jos ei karkeloissa. (Nousee ja lähestyy Sinikkaa.)

LALLI: Taisipa siellä emäntäkin pyörähdellä.

KERTTU: Sinikka siellä enemmän pyöri.—(Tarkoituksella.) Ja olisi kosijoita ollut vaikka kymmenen joka sormen päässä!

INKO (Sinikalle): Ei vienyt sinua vainolainen?

SINIKKA: Ei.

LALLI (hymähtäen): Eivät näet immestä huolineet.—Hunnullisen ennen huolivat Ristin miehet.

KERTTU: Sinikka pääsi pakoon.

LALLI: Olisit kaiketi sieltä itsekin päässyt, jos olisi mieli mennä ollut.

KERTTU: Oli hyvinkin mieli. Mutta kun seisoi siellä niin paljon rautapukuisia ritareita ja niiden kypärät kiilsivät…

LALLI: Niin sinä niinkuin harakka sitä kohti!

KERTTU (haaveellisesti): Ja papit kulkivat pitkissä paidoissaan, joihin oli monta kaunista koruommelta kirjaeltu… Ja veisattiin, ja laulettiin, ja tuprusi suloinen savu sieraimiin, ja se pyhä mies saarnasi niin kauniisti…

LALLI: Niin sinä töllöttämään niinkuin lehmä uutta konttia!

KERTTU: Ka, kun sen silmät tuikkivat niinkuin kaksi tähteä taivaalla ja oudot sanat solisivat niinkuin hopeavirta hänen huuliltaan. (Haaveellisesti.) Ja sen ääni helisi…

LALLI (matkien häntä): Ja sen kieli kilisi ja sen parta järisi!

KERTTU: Ja sitten ne valoivat kylmällä vedellä minut.

LALLI (jupisten): Mahtoivat paremmin valaa.

KERTTU: Ja kasteessa minä sain nimen Kerttu.—(Haaveellisesti.) Mutta kyllä se oli ihanaa…

INKO (nauraen): Vesi on vanhin voitehista.

LALLI: Kauanko tuo sitten kannantavesi kaivossa pysynee. Mutta kyllä tuo eukko on ollut siitä asti aivan kuin hassastunut. Eihän se enää muusta puhuisikaan kuin siitä Ristin miehestä. Unissaankin se…

KERTTU: Ole hupsimatta!

LALLI: … unissaankin se kääntelee ja vääntelee ja suhkaa ja sopottaa, niin että luulisi sen tuhannen takkiaista kimpussa olevan. Tokko tuosta enää kunnon ihmistä tulleekaan!

INKO (on aina välillä kuiskutellut Sinikan kanssa): Onpa siinä ihmistä tarpeeksi.

LALLI: Eukkoa liiatenkin!

INKO (hymyillen): Näkyy kaivolta kotiin tämän talon emäntä.

KERTTU: Näkyy, kenelle näytetään.

LALLI: Mene sinne! Saat sieltä sanan sanasta ja kaksi paraasta.

KERTTU: Eipä istu nyt tuppisuuna tämänkään talon isäntä. Sanat jokena juoksevat. Jos rahan jokaiselta saisin, niin enpä pieksäisi tässä minäkään kieltä penningittä.

LALLI: Pennit sinusta on maksettu ja kalliit lunnaat lunastettu, mutta niin tuntuvat menneen kuin kankkusen kaivoon nekin rahat.

INKO (nauraen): Vai menivät hukkaan hyvät humalat!

KERTTU: Ainahan reikiä rahalla on. Ja kuka käski sikaa säkissä ostamaan?

LALLI: Sitä minä olen tässä tuuminutkin, että taitaa pitää käydä hakemassa uusi kulta sieltä Hämeen puolesta, kun ei tästä entisestä enää kalua tulle. Vai mitä arvelet, Inko?

KERTTU: Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!

INKO: Tee parannus, jos katumoiksi käypi!—(Nauraa.) Sitähän se kuuluu selittävän sekin Ristin mies.

KERTTU: Mitäs Lallille Ristin miehestä puhut?

Kun ei kärsi muita miehiä koko tienoillaan…

LALLI: Häh?

KERTTU: Niin näet on mustasukkainen minusta.

LALLI (jurosti): Ne sukat ovat sinun kutomasi.

KERTTU: Pane ne jalkaasi silloin, kun vasta valheen kengillä kävelet!

INKO (nauraen): Onpa kuin kiskoisit kivestä tuohta, Lalli. Huomaatko joutuneesi kera naisen naljasille?

LALLI: Kokenut tuonkin tietää.

KERTTU: Vaivainen kaikki kokee! Ota opiksi, Inko!

(Vaitiolo. Inko kuiskuttelee Sinikan kanssa.)

INKO (astuen keskilattialle): Pelottelitte niin pahasti, ettei taida tohtia tässä nuori mies enää asiaansa ilmoitellakaan.

LALLI: Puhu suusi puhtaaksi vaan!

INKO: Kaikkea kuuluu mies katuvan, vaan ei nuorna naimistansa…

KERTTU: Ethän vain kosioretkillä kulje?

INKO: Ne olisi asiat.

KERTTU: Turhan matkan teit. Sama kuin et olisi tullutkaan.

INKO (loukkaantuneena): Niinkö—?

LALLI: Eukko se on aina niin kiukka kieleltään. Arvellaanhan asiata.

INKO: Aika kuluu arvellessa.—(Lyö pöytään kourallisen koruja, vitjoja, helmiä ja sormuksia.) Kelpaako kihlat?

LALLI: Miksi eivät kelpaisi?—Hyväthän on lemmen lunnaat Ingolla. Siinä kullat. Siinä helmet. Katsohan, eukko!

KERTTU: Eivät ne katsomisesta parane. Saat mennä sitä tietä kuin tulitkin!

INKO: Kyllä mennään. Hyvästi!

LALLI: Ka, ka, eihän sinulla niin kiire liene, ettet lähteä ennätä, Ei ole hoppu hyväksi.

KERTTU: Ala vaan laputtaa! Monet ovat täältä komeammatkin kosijat nurpolla nokin lähteneet.

INKO (Painaa lakin päähänsä): Rukkaset sai siis metsämies?

KERTTU: Niissä hän talvella tarkeneekin!

INKO: Kestää kylmän tämä poika.

KERTTU: Saatpa nyt kuitenkin paikata mökönturkin itsellesi.

SINIKKA kuiskaa jotakin hätäisesti äidilleen.

INKO (tulistuneena): En seiso tässä naisten soppityrskynä.

KERTTU: Mieluummin vahinkona loukossa vaaninet?

INKO: Pääsen pihallekin.

KERTTU: Ei kynnys käyden kulune.

INKO (uhaten): Minä menen, mutta minä tulen takaisin.

KERTTU: Vara on vierasta varten, kun mielin kielin tullet.

INKO: Näet kumpaisetkin, kun ryöstän tyttäresi!

SINIKKA: Inko! (Pidättää häntä menemästä.)

KERTTU: Eivät suuret sanat suuta halkaise.

LALLI: Ka, ka, suotta hyvän miehen suututat. Ei tarvis tästä toralla erota.

KERTTU: Olisit sinä rauhan rakentanut!

LALLI: Ehtikös siinä edes päätään sammuttamaan, jos olisi tuleen syttynyt.

KERTTU (mutisten): Välipä tuosta jos paloikin—harakanpesä!

(Vaitiolo. Kerttu tuiskeana karsinanpuolella. Inko seisoo synkkänä ovipielessä. _Sinikka riippuu hänen käsivarressaan. Lalli neuvottomana keskilattialla.)

TUURA (on tullut edellisen aikana): Rauha alle kuulun kurkihirren!

LALLI: Terve tervehyttäjälle!

KERTTU tarjoaa haarikan tulijalle.

TUURA (juo): Tahtoisin tavata Lallia kahden kesken.

LALLI: Menkää te toiseen tupaan.—(Kertulle.) Ja sinä tee sula sovinto sulhon kanssa.

Esirippu.