Читать книгу Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast - Leino Eino - Страница 6

Sisällysluettelo

Lalli istuu lautsalla pöydän päässä. Tuura häntä vastapäätä rahilla. Kumpikin katsovat kyräten alta kulmiensa toisiaan, tietämättä oikein, mistä alottaa. Vaitiolo.

LALLI: Kusta käyvät jalon vieraan askeleet?

TUURA: Tulen Kokemäen Ylistarosta.

(Vaitiolo.)

LALLI: Siellähän se kuuluu saarnaavan se Ristin mies?

TUURA: Jo on lähtenyt sieltä.

LALLI: Turkuunko takaisin lähti?

TUURA: Tätä kohti sanoi tulevansa.—Tahtoi tavata Lallia.

LALLI: Vai niin. (Jurosti.) Mitähän tuo minusta?

TUURA: Kertoi kuulleensa, että yksin korven keskellä elät etkä vielä ole antanut kastaa itseäsi.

LALLI: Annoitko sinä?

TUURA: Ka, mikäpä siinä auttoi!—ja pääseehän tuosta lähteessä peseytymällä.

LALLI: Saattaa päästä.

(Vaitiolo.)

TUURA: Sinun vaimosi on kastettu?

LALLI: On.

TUURA: Taitaa tulla jo sinunkin vuoroni?

LALLI (naurahtaen väkinäisesti): Jospa tullee! Lienet sinä lähtenyt ristimään?

TUURA: En. Toiset ovat asiani.—(Vaitiolo.) Näin nuoren miehen ovesi pielessä. Kuka hän oli?

LALLI: Inko, metsänkävijä. (Hymyillen.) Kosii näet tytärtäni.

TUURA: Aiotko antaa omasi?

LALLI: Mikäpä siinä lienee edessä muu kuin antaminen. Kun nuoret kerran yhtä köyttä vetävät, näetsen.

(Vaitiolo.)

TUURA: Itse sinä et metsästä enää?

LALLI: En. Tyhjän työtä on metsän käveleminen.

TUURA: Mikä sinusta miehen työtä siis?

LALLI: Kasken kaato, kumppani, pellon raato ja aatran hatasarvisen perässä asteleminen. Siitä talo kostuu ja isäntä ävärtyy. Siitä pilkkeet emännällekin pirahtelevat.

TUURA: Mutta jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Muista se, Lalli!

LALLI (puoli-ääneen): Sitä tuo mahtanee napsaa sinunkin suusi.

TUURA: Sanoitko jotakin?

LALLI: En mitään. (Hymyillen.) Sanoin vaan, että kesällä ei kerkeä, talvella ei tarkene.

TUURA: Kuitenkin oli ennen metsänkäyminen sinun suurimpia ilojasi!

LALLI (synkistyen): Ennen. Ehkä.

TUURA: Mutta ei enää? Miksi ei?

LALLI: Saatan sen sanoakin sinulle: riista on vähennyt näiltä mailta.

TUURA (viekkaasti): Ja miksi se on vähennyt?

LALLI (kuivasti): Sen mahdat itse parhaiten tietää.

TUURA: Tiedän, tiedän: rupesi naapureita ympärillesi ilmestymään.

LALLI (kolkosti): Niin.

TUURA (kuin ohimennen): Sinä vihaat naapureitasi?

LALLI: En heitä rakasta.

(Vaitiolo. Lalli nousee ja menee poikki lattian karsinanpuolelle. Avaa ikkunaluukun ja jää ulos tuijottamaan; kuun valo lankeaa hänen kasvoilleen. Tuura seuraa häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.)

TUURA: Tiedän senkin, mikä mieltäsi kalvaa ja kaivertaa. Sinulla on murhe siitä, ettet saa olla enää kyllin itseksesi. Ihmiset vaivaavat sinua. Jokainen uusi savu, jonka näet taivaan rannalta nousevaksi, tuottaa sinulle uutta huolta ja mieliharmia.

LALLI (harvakseen): Suru on aina. Murhe tekee majansa siihen, mihin mies talonsa rakentaa. Siitä naapurista emme pääse, vaikka minne muuttaisimme. (Kääntyy takaisin ulos tuijottamaan. Vaitiolo.)

TUURA (varovasti): Muutit, muutit yhä koskemattomampaan korpeen…

LALLI (raskaasti): Tässä luulin vihdoinkin leposijan löytäneeni.

TUURA: Niin kuulit kerran metsälle mennessäsi vieraan hallin viidakosta haukahtavan…

LALLI: Korvani valehdelleet lienevät. Ei siellä ollut ketään.

TUURA: Siellä oli joku.—Sitten tuli niitä useampia.

LALLI (synkästi): Saattoi tulla.

(Sulkee ikkunaluukun ja menee hitaasti ovelle päin; kohentaa koneellisesti tulta lakassa ja jää liekkeihin tuijottamaan. Tuura etualalla vasemmalla. Vaitiolo.)

TUURA: Mutta sen kerran perästä ei Lalli enää metsästänyt.

LALLI: Enkö?—(Hymyilee vaivaloisesti.) Kenenkä tuo lie noutama tuokin turkki? (Osoittaa karhunnahkaa ovipielessä.)

TUURA: Kontion kolkkaat sinä vielä joskus, kun omien peltojesi perille eksyy. Mutta et etempänä käy.

LALLI: Ei ole tarvis mennä kalaan merta etemmäksi.

TUURA (varovasti): Et siellä samoa, missä luulet liikoja liikkuviksi?

LALLI: En.

(Vaitiolo.)

TUURA (lähestyen häntä): Tunnusta pois, kuoma: jos olisi sinulla valta niinkuin on mieli, kolkkaisit kyllä mielelläsi jokaisen, joka tulee peninkulmasi kuuluville.

LALLI (naurahtaen väkinäisesti): En minä mikään murhamies ole.

(Vaitiolo.)

TUURA: Täältäkin sinun tekisi mieli muuttaa yhä kolkompaan korpeen ja yhä synkempään sydänmaahan, ellet arvelisi heidän sinnekin löytävän tiensä sinun perästäsi.—Sinä pelkäät ihmisiä, Lalli.

LALLI (kiivaasti): Pelkää? kuka pelkää?

TUURA: Sinä itse teet sitä, ystäväni.

LALLI: En!

TUURA: Taikka sitten sinä vihaat heitä.

LALLI (harvakseen): Siksi minä olen kodin korpeen rakentanut, että asuisin siinä ja olisin onnellinen. Miksi minä muka vihaan ihmisiä? Siksi että rakastan itseäni, ymmärrätkö?

TUURA: Tuoko on sinun suurin rakkautesi?

LALLI (hymyillen hiljaa): Muuta ei ole rakkaus muidenkaan.

(Vaitiolo. Lalli tuijottaa synkkänä tuleen. Tuura on istunut pöydän luo.)

TUURA: Merkillinen mies sinä olet, Lalli. Et tajua ajan nykyisen merkkejä.

LALLI (ylenkatseellisesti): Mitkä ne ovat?

TUURA: Että ihmisten tulee yhtyä, käsi kädessä käydä. Ei elää erillään, kuten pedot metsässä, vaan toimittaa yhdessä yhteiset tuumansa ja asiansa.

LALLI: Elän niinkuin isätkin elivät.

TUURA: Siinäpä se. Aika on vierähtänyt sinun ohitsesi.

LALLI (harvakseen): Minä arvaan oman tilani, annan arvon toisellekin.

TUURA: Sen jokainen tietää.—(Vaitiolo.) Et sinä käy heimon käräjissä, et kihlakunnan yleisissä kokouksissa. (Varovasti.) Turhaan tänne tuonaan, kun Ristin soturit maahan tulivat, arpakapulankin kansan päämiehet lähettivät.

LALLI (kärsimättömästi): No, tuosta minä olen saanut kuulla— arpakapulasta!

TUURA (puoli-ääneen): Saatpa kuulla siitä vielä enemmän.—(Varovasti.)

Et noussut sotaan silloin, kun koko heimo nousi…

LALLI (ylpeästi): Siksipä minua ei voitettukaan heimon keralla.

TUURA: Mutta siitä kantavat nyt kaunaa sinulle kylän miehet…

LALLI: Kantakoot!—Kapuloikoot!

TUURA: Ja siksi sinun elosi tästä lähtien on tuleva yhä yksinäisemmäksi.

LALLI: Minä en ole heidän vaivaisensa.

(Etenee keskilattialle. Vaitiolo.)

TUURA (itseään osoittaen): Yksi ystävä sinulla vielä on…

LALLI: Niin. Tietäjä Kaikkivalta Lapinkorvessa.

TUURA (hetken vaitiolon jälkeen): Mutta onko hänkään enää sinun oikea ystäväsi?

LALLI (käännähtäen): Mistä niin päätät?

TUURA: Yhä harvemmin kuulut enää käyvän häntäkin katsomassa.

LALLI: Ei ole hyvä häiritä tietomiestä.

TUURA: Tokkohan tuo nyt lienee oikea syy? Ethän kuulu kunnioittavan enää hänen taikojaan.

LALLI: Enkö?—(Painavasti.) Täällä kuuluu niin paljon.

TUURA: Vaimosi on sitä kertonut meillä käydessään.—Et uhraa jumalille, et esivanhempien menoja pyhinä pidä. Suvun suurissa lyylijuhlissa et ennenkään käynyt, mutta annoit toki antisi maahisille ja lauloit laulun metsälle mennessäsi.

LALLI (piloillaan): Entäpä minäkin olisin ottanut uuden jumalan, kuoma?

TUURA: Tuota voit sinä puhua tuhmemmille.—Vanhoihin jumaliin sinä et usko enää, uusia sinä olet liian ylpeä lähestymään.

LALLI (uhmaten): Tulkoot he minun luokseni! Yhtä pitkä on heiltä meille matka.

TUURA: Entäpä tulevatkin kerran?

LALLI: Ketkä?—(Naurahtaen.) Jumalatko!

TUURA: Tulevat talvi-iltana tupaasi, kolkuttavat kovasti ovellesi.

LALLI (ilmeisesti kauhistuneena): Tulevat—? Kolkuttavat—?

TUURA: Sellaista on tapahtunut. Ihmismuodossa kuuluu kulkevan Ristin

Kiesus.

LALLI: Sepä olisi—!

(Vaipuu syviin ajatuksiin. Vaitiolo. Tuura nousee ja lähestyy häntä.)

TUURA (painavasti): Johonkin täytyy näet ihmisen uskoa, Lalli.

LALLI: Näkyypä tuota aika mies tulevan toimeen omin neuvoinensakin.

TUURA: Nyt sinä pilkkaat jo jumalia!

LALLI: Tottapa sinä heitä kiität minunkin puolestani.

TUURA: Julkiset ovat minulla jumalat.

LALLI (ivallisesti): Uudet ja vanhat!

TUURA: Entä sitten?—Ei vara venettä kaada.

LALLI (kuten edellä): Molempi parempi, sanoo Pihkovan mies!

TUURA: Mutta sinulla ei ole mitään. Maa ja taivas ovat tuiki tyhjät sinulle, meri synkkä kuin oma sydämesi.

LALLI: Mutta meren keskellä mies.

TUURA: Kolkko mies olet, Lalli, kova kuin kivi ja kylmä kuin rauta pakkasessa.—Mekin olimme ystävät ennen.

LALLI (kylmästi): Kävithän silloin tällöin talossani.

TUURA: Nyt tuskin tunnet enää minua.

LALLI: Ajat muuttuvat, sanoit sinäkin äsken. Nyt olen tyytyväinen, jos itseni tunnen.

TUURA (ikäänkuin itsekseen): Mikä lienet miehiäsi.

LALLI (ylpeästi): Minä olen minä.

TUURA (välinpitämättömästi): En ymmärrä minä niitä viisauksia.

LALLI: Ne ovatkin lauluja Lapinkorvesta.

TUURA: Niitä lienevät.—(Vaitiolo.) Suuri on tietäjä Kaikkivalta.

LALLI (hymyillen salaperäisesti): Olen itsekin velho omiksi tarpeikseni.

TUURA: Mitä sanot?—(Mielenkiinnolla.) Oletko oppinut sanat salaiset, varaväkevät?

LALLI: Tiedän, mikä on elämä.

TUURA (uteliaasti): Siis tiedät syvimmän synnyn?

LALLI: Tiedän, mikä ihmispoven raudasta rakentaa.

TUURA: Etteivät pysty väkivasamat?

LALLI (harvakseen): Että kestää hän kuormat kohtalonsa.

TUURA: Älähän!—(Anelevasti.) Etkö sanoisi minulle sitä?

LALLI: Sanoisin, et ymmärtäisi.—Ne loitsut neuvoo vain Lapinkorpi.

TUURA: Sen äärellä asut.—(Huokaisten.) Mutta ei ole minusta tietäjiin.

(Vaitiolo. Lalli on edellisen aikana siirtynyt vasemmalle etualalle. Tuura taempana oikealla.)

LALLI (kuin itsekseen): Puut puhuvat siellä. Vaarat kaikki vastaan kumahtelevat.

TUURA: Kunko kulkee Kaikkivalta?

LALLI: Koska ihminen yksin vaeltaa.

TUURA (epäröiden): Ja hän ymmärtää—mitä puut puhuvat?

LALLI: Hän oppii omansa muiden omasta erottamaan.

TUURA: Niinkö?—(Miettii.) Mitä hyötyä hänellä siitä voi olla?

LALLI (kääntyy ja luo häneen läpitunkevan silmäyksen): Se, että hän tulee toimeen omillaan.

TUURA: Niinkö? (Miettii.) En tule tuosta hullua hurskaammaksi.

LALLI (hymyillen hiljaa): Hullut ne juuri ovatkin hurskaat.

TUURA (naurahtaen): Niitä ei kynnetä, ei kylvetä…

LALLI (kaksimielisesti): Ei. Ne kasvavat omasta itsestään.

(Vaitiolo.)

TUURA: Nuoko neuvoi sinulle Kotavuoren ukko?

LALLI: Elämä takoi, Kotavuori karkaisi teräksen.

TUURA: En ole käynyt Kotavuorella. Sanotaan, että sen alla on kuilu mittaamaton.

LALLI: Sen partaalla seisonut olen.

TUURA: Eikö huimaissut päätäni? Etkö syöksynyt syvyyteen?

LALLI (hymyillen kaksimielisesti): Se on kaikkien meidän osamme kerran.

(Vaitiolo.)

TUURA (huokaisten): Jumalat ja ihmiset sinä olet vihoittanut. Nyt on elämä iloton sinun edessäsi.

LALLI (ylpeästi): Itse kannan oman elämäni.

TUURA: Kannat, siksi kuin katkeat.

LALLI: Kuka ei kestä, se katketkoon!

TUURA: Raskaana painaa sinua taakka taivahisten.

LALLI: Maallisista lie minulla enempi huoli.

TUURA: Siksipä maata kohti selkäsi köyristyykin.

LALLI: Vielä en alakärsänä kävele. Vielä seison suorana oman orren alla.

TUURA: Seisot,—kuinka kauan? Tuli voi polttaa tupasi…

LALLI (vavahtavalla äänellä):

»Enkä sinne suohon sorru, kunne kannan kahta kättä, viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän.»

(Jää katsomaan kohti korkeutta. Vaitiolo.)

TUURA: Tuo on taika, jonka opit taatoltasi.

LALLI (lujasti): Se on sukuni tieto.

TUURA: Tokko auttanee?

LALLI: Auttoi silloin, kun vihamies päälle ryntäsi tai karhu karjan repi. Eikö auttane ajan nykyisenkin vastuksista?

TUURA: Ajalliset sovittaa saatat. Millä ijäiset miellyttänet?

LALLI: Olen varannut omat tietoni heitä varten.

TUURA: Et uhreilla lepyttää aio?

LALLI (harvakseen): Jotka suoloitta suuttuvat, ne jauhoitta leppyvät.

Pane se mieleesi, Tuura!

(Vaitiolo.)

TUURA: Paras olisi kuitenkin, ettet puhuisi niin pilkaten heistä.

LALLI: Kenestä?—(Naurahtaen.) Jumalista? He eivät näe, eivät kuule. He eivät istu eivätkä astu.

TUURA: Oletko niin aivan varma siitä?

LALLI: Kuinka voi tyhjä kulkea? Kuinka voi varjo kävellä?—Ja sinä sanot…

(Lalli seisoo keskilattialla. Tuura on siirtynyt vasemmalle etualalle.—Kolkutus ovelle; kuuluu kolme lyöntiä selvään ja harvakseen.)

TUURA: Kuuletko?

LALLI: Häh? Mitäh? (Väistyy oikealle etualalle. Vaitiolo.)

TUURA: Etkö kuule? Kolkutetaan.

LALLI: Kuka se voi olla?

TUURA: Se on hän.

LALLI: Kuka?

TUURA: Ristin Kiesus.—(Uusi kolkutus.) Miksi et avaa?

LALLI (vavahtavalla äänellä): Ovi—on—auki.

TUURA: Siispä sano se hänelle!—(Uusi kolkutus.) Hän tahtoo tupaan.

KERTTU (tulee): Outo mies on täällä eteisessä. Tahtoo tavata isäntää.

LALLI: Kuka hän on?

KERTTU: Mikä lienee mieronkierto.

LALLI: Mitä hän tahtoo minusta?

KERTTU: Sanoo olevansa vaivainen syntinen ihminen ja lähestyvänsä sinua almua anelevaisena.

LALLI: Häh? (Naurahtaa.) Kerjäläinen!—Käske toiseen tupaan.

KERTTU menee.

LALLI: Taisin hiukan hämmästyä äsken.

TUURA: Kah, hämmästyyhän sitä ihminen vähemmästäkin.—(Vaitiolo.) Niin, taitaa olla tästä aika kotimatkaa ajatella.

LALLI: Sitä ennen tahtonet kuitenkin asiasi toimittaa? (Viittaa vieraan istumaan. Istuu itse pöydän päähän. Tuura rahille pöydän toiselle puolen. Vaitiolo.)

TUURA: Se olisi asia sellainen, että kun sinä et totellut sitä arpakapulaa…

LALLI (kiivaasti): Minä en ollut sitä lähettänyt.

TUURA: Et. Mutta näetkös, se oli nyt sittenkin yhteinen asia…

LALLI: Häh? Enkö minä ole oma mieheni? Enkö istu oman orren alla?

TUURA: Istut, istut.—Mutta kyllähän se kylän ja kihlakunnan käräjissä niin päätettiin.

LALLI: Käräjöikööt!

TUURA: Tietysti, tietysti.—Mutta täytyyhän sinun sentään myöntää, että…

LALLI: Minä annan rauhan muille, kun vaan muut minulle antavat.

Ymmärrätkö?

TUURA: Ka, ka, tietysti. Kuinka en ymmärtäisi?—Mutta kun koko heimo, näetkös…

LALLI (jonka sappi jo alkaa kuohua): En ole tarvinnut minä vielä heimon apua! Siksi en myöskään heimon käskystä ota murha-asetta.

TUURA: Etpä et. Mutta…

LALLI: Miksi minun ei anneta olla rauhassa? (Vavahtavalla äänellä.)

Minä en tee pahaa kenellekään.

TUURA: Sitä ei kukaan voi sanoa.—Mutta ne muut—

LALLI (laskee pöytään kämmenensä): Minä olen tämän korven ensimmäinen asukas. Minä otin nämä maat omikseni ensimmäisen tulijan oikeudella. Nyt niitä täällä joka nurkassa vilisee! Jos milloin metsälle menet, heti on siinä outo suksenlatu edessäsi.

TUURA: Niin on asia kuin sanot. Mutta…

LALLI (nousten): Mutta minä en siedä sitä, ymmärrätkö? Minun taloni ei saa olla mikään markkinapaikka. Minä en tahdo kuluttaa kyynärpäitäni vieraiden ihmisten tungoksessa.

TUURA (nousten): Et, et.

LALLI (jyrähtävällä äänellä): Minä en tahdo olla kylän jaloissa! Minä en tahdo olla heimon orja! Miksi eivät ihmiset anna minun olla rauhassa?—Mitä ne hakevat täältä nuokin Ristin miehet!

TUURA: Kah, sitä mitä muualtakin! Veron vaativat ja omat jumalansa ylimmäisiksi julistavat.

LALLI: Minä en ole mennyt heidän maahansa. Minä en ole heitä verottanut enkä heille omia jumaliani tyrkyttänyt. Kuka käskee heidän tulla tänne? Millä oikeudella he tulevat tänne?

TUURA: Tulevat miekan oikeudella.

LALLI (kolkosti): Niin.

SINIKKA (tulee): Isä!

LALLI (jyrkästi): Mikä on?

SINIKKA: Se outo mies…

LALLI: No niin, mitä hänestä?

SINIKKA: Hänen on nälkä ja jano. Päiväkauden saloa käynyt on. Hänen jalkansa ovat väsyneet ja hänen jäsenensä jäykät pakkasesta.

LALLI (kovasti): Mitäs tuli! Miksi ei pysynyt kotonaan?

SINIKKA (arasti): Hän sanoo, että hänellä ei ole kotia.

LALLI: Joku asuinsija on jokaisella. Linnulla on pesänsä, pedoilla luolansa.

SINIKKA: Hän sanoo, että hänellä ei ole paikkaa, kuhun päänsä kallistaa.

LALLI: Menköön vaan mistä on tullutkin. Ei suvaita outoja tässä talossa.

SINIKKA (rukoilevasti): Et sentään yön selkään ajane?

LALLI: Kah, onhan siinä liesi lämmitelläkseen.

SINIKKA menee.

(Vaitiolo.)

TUURA: Niin, se nyt on sillä tavalla, että kun et sinä totellut sitä sotakutsua…

LALLI: Niin mitä?

TUURA: … niin ne kylän miehet ovat—(Naurahtaa väkinäisesti.) päättäneet vähän niinkuin potuutella sinua siitä asiasta.

LALLI: Vai ovat.

TUURA: Ja siksi ne ovat lähettäneet minut näetkös ikäänkuin—(Naurahtaa väkinäisesti.) haastamaan sinua Kokemäen Ylistaroon, missä saat kuulla tuomiosi.

LALLI (katsoo häneen): Niinkö?—(Vaipuu mietteisiinsä. Vaitiolo.)

TUURA (lähestyy häntä): Ei sinun silti tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Se nyt on tietysti noin vaan muodon vuoksi.

LALLI: Hyvä on.

TUURA: Aivan varmaan, vain muodon vuoksi.—Ja ainahan voi ilmestyä lieventäviä asianhaaroja.

LALLI (katsoen häneen): Mutta ellei ilmesty?

TUURA (hämmentyen): Niin noh; tiedät itse, mikä on tapa…

LALLI kääntyy pois ja vaipuu syviin ajatuksiin.

TUURA: Saatathan sakoillakin päästä.—(Vaitiolo.) Kaikissa tapauksissa tiedät, että tapahtui mitä tapahtuikin, minä olen aina sinun vanha ystäväsi.

LALLI ei vastaa.

TUURA: Aina ystäväsi. Ja minkä voin tuomiotilaisuudessakin, sen teen sinun puolestasi.

LALLI: Tuossa on ovi!

TUURA (hämmästyen): Mennään, kyllä mennään.

LALLI (kovemmin): Siinä on viisi hirttä poikki!

TUURA: Niin noh, ei sitten muuta kuin hyvästi!—(Itsekseen.) Mies parka! (Menee.)

LALLI (katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä): Nyt Lapinkorpeen!— (Menee mietteissään yli näyttämön.) Verkko kiertyy, kiertyy, apaja vedetään yhä lujempaan minun ympärilleni. (Tarttuu molemmin käsin päähänsä, on kuin vasta tajuaisi koko onnettomuutensa ja syöksähtää ovelle.) Vaimo! Tulehan tänne, vaimo!

KERTTU (tulee): Huusitko minua? Mitä tahdot?

LALLI (katsoo häneen): En mitään.—(Vaitiolo. Etsii jotakin ovipielestä.) Mihin lienen kintaani pannut?

KERTTU: Sinnehän nuo ovensuu-lautsan alle viskasit. Etkö muista?

LALLI (jupisten): Kun on se yksi pää kesänsä talvensa… Missä?

KERTTU: Siellä, siellä.

LALLI: … tervata tuo pitänee.—Kaitse kotia sillä aikaa!

KERTTU: Lähdetkö mihin?

LALLI: Lapinkorpeen lähden.

KERTTU: Nyt? Yötä vasten?

LALLI: Ei minua metsä pelota.

KERTTU: Luuletko, että on kotona Kaikkivalta?

LALLI: Lie liha kotona, jos onkin henki liikkumassa.—Hyvästi!

KERTTU: Milloin takaisin tullet?

LALLI: Tulen, jahka joudun. Kuitenkin ennen aamun koittamista. (Menee.)

Esirippu.