Читать книгу Kasakat - Leo Graf Tolstoy - Страница 5

Sisällysluettelo

Mitä kauemmas Olenin tuli Venäjän keskustasta, sitä kaukaisemmilta tuntuivat hänestä kaikki omat muistonsa; ja kuta lähemmäksi Kaukasiaa hän saapui sitä hilpeämmäksi kävi hänen mielensä. "Entä jos matkustaisi kokonaan pois eikä koskaan palaisi eikä ilmaantuisi enää ihmisten ilmoille", tuli joskus hänen päähänsä. Mutta ne ihmiset, joita minä näen täällä, eivät ole ihmisiä; ei yksikään niistä tunne minua, eikä koskaan kukaan heistä saata olla Moskovassa siinä seurapiirissä, jossa minä olen ollut, ja kuulla minun entisyydestäni. Ja aivan uusi kaikesta entisestä vapautumisen tunne valtasi hänet noiden karkeiden olentojen parissa, joita hän tapasi matkalla ja joita hän ei tunnustanut moskovalaisten tuttavainsa vertaisiksi ihmisiksi. Mitä karkeampaa kansa oli, mitä vähemmin näkyi sivistyksen merkkejä, sitä vapaammaksi hän tunsi itsensä. Stavropol, jonka läpi hänen oli matkustaminen, ärsytti häntä. Nimikilvet — niitä oli päällisiksi ranskankielisiäkin — vaunuissa istuvat naiset, ajurit torilla, bulevardi ja sinelliin ja hattuun puettu herrasmies, joka käyskenteli bulevardilla tarkastellen ohikulkevia, — vaikuttivat häneen sairaasti. "Kenties nuo ihmiset tuntevat jonkun tuttavistani?" — ja hän muisti taas klubin, räätälin, kortit, hienoston… Stavropolista lähtien oli sen sijaan taas kaikki tyydyttävää: jylhää ja sen lisäksi kaunista ja sotaista. Ja Olenin ilostui ilostumistaan. Kaikki, kuten kasakat, kuskit, majatalontarkastajat, olivat hänestä vääristämättömiä olentoja, joiden kanssa hänen kävi suoraan laskeminen leikkiä ja puhuminen, miettimättä mikä arvo-aste kullakin on. Kaikki kuuluivat ihmissukuun, joka oli kokonaan itsetiedottomasti ystävällinen Olenille, ja kaikki suhtautuivat häneen suosiollisesti.

Vasta Donin joukkojen maassa vaihdettiin reki rattaihin, ja Stavropolin tuolla puolen tuli ilma jo niin lämpimäksi, että Olenin ajoi ilman turkkia. Oli jo kevät — odottamaton, iloinen kevät Oleninille. Öisin ei enää laskettu lähtemään kasakkakylistä ja iltaisin sanottiin, että on vaarallista kulkea. Vanjushaa alkoi silloin tällöin peloittaa ja pyssy oli ladattuna mukana rattailla. Oleninin ilo kasvoi. Eräässä majapaikassa tarkastusmies kertoi äskettäin matkalla tapahtuneesta kauheasta murhasta. Vastaan tulijat alkoivat olla aseilla varustettuja. "Vai tässä se alkaa!" — sanoi Olenin itselleen ja alati odotti milloin näkyisivät lumipeitteiset vuoret, joista oli niin paljon hänelle puhuttu. Kerran iltapuolella päivää nogajilainen kyytimies piiskallaan viittasi pilvien takaisiin vuoriin. Olenin alkoi ahneesti tähystellä mutta oli pilvinen päivä ja pilvet puoleksi verhosivat taakseen vuoret. Oleninin silmiin siinsi jotain harmaata, valkeata, kutrista, ja kuinka olisi koettanutkin, hän ei voinut huomata mitään kaunista vuorien näyssä, vaikka oli niistä niin paljon lukenut ja kuullut. Hän arveli, että vuoret ja pilvet näyttävät aivan samanlaisilta ja että tuo hänelle uskoteltu lumivuorten erityinen kauneus on samanlainen keksintö kuin Bachin musikki ja rakkaus naiseen, joihin hän ei uskonut. Ja hän herkesi odottamasta vuoria. Mutta seuraavana päivänä varhain aamulla hän rattaillaan heräsi viileydestä ja välinpitämättömästi katsahti oikealle. Aamu oli aivan kirkas. Yhtäkkiä hän näki, noin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään, kuten hän luuli ensi näkemällä, puhtaan valkoisia röykkiöitä hienon hienoine rajapiirteineen ja kangastuksen tapaisen, selvän eetterimäisen viivan niiden harjain ja kaukaisen taivaan välillä. Ja kun hän tajusi koko etäisyyden itsensä ja vuorten sekä taivaan välillä ja vuorten koko mahtavuuden ja kun hän alkoi tuntea että tuota kauneutta oli koko loppumattomuus, niin hän pelästyi, että se onkin näkyä, unta. Hän ravistelihe herätäkseen. Vuoret vaan pysyivät samoina.

— Mitä se tuo on? Mitä ihmettä tuo on? — kysyi hän kyytimieheltä.

— Vuoria vaan, — vastasi nogajilainen välinpitämättömästi.

— Minäkin olen niitä pitkän aikaa katsellut, — sanoi Vanjusha: — onpa se kaunista! Kotona eivät uskoisi.

Hevosten nopeasti kulkiessa tasaista tietä näyttivät vuoret juoksevan pitkin taivaanrantaa, välkkyen ruusunhohteisin huipuin nousevan auringon valossa. Aluksi vuoret vain ihmetyttivät Oleninia, sitten riemastuttivat; mutta sitten yhä enemmän ja enemmän vaipuessaan tuon suoraan arosta eikä toisista mustista vuorista nousevan ja pakenevan lumipeitteisen vuorijonon tarkasteluun, hän alkoi vähitellen käsittää tuota kauneutta ja tuntemalla tuntea noita vuoria. Siitä hetkestä kaikki, mitä hyvänsä hän näki, kaikki mitä hän ajatteli, kaikki mitä hän tunsi, sai häneen nähden uuden ankaran majestetisen vuorten luonteen. Kaikki Moskovan muistot, häpeä ja katumus, kaikki halpamaiset haaveet Kaukasiasta kokonaan katosivat eivätkä palanneet enää. Oli kuin jokin juhlallinen ääni olisi sanonut hänelle: "nyt se on alkanut". Ja tie ja kaukana siintävä Terekin viiru ja kylät ja ihmiset — kaikki tuo ei tuntunut enää miltään leikiltä. Hän katsahtaa taivaalle — ja muistuu vuoret. Katsahtaa itseensä, Vanjushaan — ja taas vuoret. Tuossa ratsastaa kaksi kasakkaa, ja koteloihin pistetyt pyssyt tasaisesti heilahtelevat heidän selässään ja hevosten tummanruskeat ja harmaat jalat hämmentyvät toisiinsa, mutta vuoret… Terekin takaa näkyy savua kylästä, mutta vuoret… Aurinko nousee ja väikkyy kaislikon takaa siintävässä Terekissä, mutta vuoret… Kylästä ajetaan rattailla, naisia kulkee jalkaisin, kauniita naisia, nuoria, mutta vuoret… "Abrekit mellastavat arolla, minä ajan, en pelkää niitä — minulla on pyssy ja voimaa ja nuoruutta", mutta vuoret…