Читать книгу Kasakat - Leo Graf Tolstoy - Страница 7

Sisällysluettelo

Oli semmoinen erityinen ilta, jommoisia on vain Kaukasiassa. Aurinko oli vaipunut vuorten taa, mutta oli vielä valoisaa. Iltarusko oli vallannut kolmannen osan taivasta ja ruskotuksen valossa eroittautuivat selvästi vuorten kiillottoman valkeat röykkiöt. Ilma oli harvaa, liikkumatonta ja kaikuisaa. Vuorista laskeutui arolle muutamia virstoja pitkä varjo. Jos joskus sattuu näkymään jossain ratsumiehiä niin jo heti kasakat vartiopaikoistaan ja tshetshenit leirikylästään katselevat ihmeissään ja uteliaina ratsastavia koettaen arvata, ketä nuo vihamieliset ihmiset mahtavat olla. Kun tulee ilta niin ihmiset toinen toistaan peläten ahtautuvat asuntoihinsa ja vain metsän peto ja lintu ihmistä säikähtämättä vapaana temmeltää tässä erämaassa. Puutarhoista korien punonnasta kiiruhtavat kasakattaret ennen auringon laskua, hilpeästi tarinoiden. Puutarhatkin käyvät tyhjiksi kuten koko ympäristö; mutta stanitsa tähän aikaan illasta vilkastuu erityisesti. Kaikilta tahoilta — jalkaisin, ratsain ja narisevin rattain — liikkuu väkeä stanitsaa kohti. Tytöt vyöltä kohotetuissa paidoissa, vitsat kädessä, iloisesti haastellen juoksevat karjaa vastaan, joka tungeskellen kulkee, ympärillään pilvi tomua ja arolta tuomiaan sääskiä. Lihavat lehmät ja niiden kanssa puhvelilehmät juoksentelevat kaduilla sinne tänne ja kasakattaret kuvikkaisissa puseroissaan, beshmeteissä, häärivät niiden kesken. Kajahtaa heidän kimeät äänensä, iloinen naurunsa ja kirkaisunsa, joihin sekoittuu karjan mylvintä. Tuolla kasakka, aseissaan, hevosen selässä, on päässyt lomalle vartiosta ja ratsastaen majan viereen kumartuu ikkunaan ja koputtaa sitä, heti koputettua tulee näkyviin kasakattaren kaunis nuori pää ja kuuluu hymyilevää, sydämellistä puhetta. Tuolla nogajilainen renki, jolla on ulkonevat poskipäät ja jonka puku on repaleinen, on tuonut kuorman kaisloja arolta ja kaataa narisevat rattaat esaulin[3] puhtaalle, avaralle pihalle, ottaa länget härkien nuokkuvista päistä ja vaihtaa isäntänsä kanssa joitakuita tatarinkielisiä huudahduksia. Lammikon vieressä, joka täyttää melkein koko kadun ja jonka ohi niin monta vuotta ihmiset ovat kulkeneet, kompuroi kasakatar, vaivaloisesti pysytellen liki aitausta, kantamus puita selässään, valkoisia jalkoja peittävä paita korkealle nostettuna, ja metsältä palaava kasakka leikillään huutaa: "nosta ylemmäs, kelvoton!" — ja tähtää häneen; kasakatar laskee alas paidan ja pudottaa puut. Kasakkavanhus, housunlahkeet käärittyinä ja harmaa rinta paljaana, palaa kalalta ja kantaa olalle heitetyssä sanetkassaan[4] vielä hytkähteleviä hopeisia sillejä, ja kulkeakseen suorinta tietä kiipeää naapurinsa särkyneen aidan yli ja irroittaa takkinsa, joka on takertunut aitaan. Tuolla eukko vetää perässään kuivanutta rankoa ja nurkan takaa kuuluu kirveen iskuja. Kasakkalapset vikisevät ja heittävät kiekkoa kaikkialla missä vaan on tasaisia paikkoja. Päästäkseen kiertämästä kiipeävät vaimot aitojen yli. Kaikkialla nousee piipuista lemuava kizjakin[5] savu. Kaikilta pihoilta kuuluu kiireistä touhua, joka käy yön hiljaisuuden edellä.

Ulitka-eukko, jonka mies on kasakkavänrikki ja koulunopettaja, on kuten muutkin mennyt kartanon portille odottamaan karjaa, jota hänen tyttönsä Marjanka ajaa katua pitkin. Hän ei ole vielä ehtinyt avata vitsa-aitaa, kun mahdottoman iso puhvelilehmä sääskien vainoomana ja ammuen raivaa itselleen tien veräjästä; sen perästä tulevat vähitellen kylläiset lehmät suurine silmineen tunnustellen emäntää ja hännällään tahdissa viuhtoen kupeitaan. Solakka kaunotar Marjanka tulee portista ja heittäen risut, sulkee veräjän ja minkä jaloista lähtee hyökkää hätistämään erilleen pihamaalla puskeilevaa karjaa. "Kengät pois, paholaisen tyttö! — huutaa äiti: — jalkineesi ovat ihan mäsänä". Marjanka ei hiukkaakaan pahastu saamastaan paholaisen tytön nimestä, pitää sanoja hellyytenä ja iloisesti jatkaa puuhaansa. Marjanka on sitonut liinan päähänsä; hänellä on päällään punertava paita ja vihreä pusero, beshmetti. Hän häviää kartanon katoksen alle, lihavan, uhkean karjansa perässä ja kuuluu vain karsinasta hänen äänensä, joka hellästi neuvoo puhvelilehmää. "Ei nyt pysy paikoillaan! No mihin sinä oikein, emä kulta!…" Pian astelee tyttö eukon kanssa olkikarsinasta maitohuoneeseen ja kumpikin vie sinne kaksi suurta ruukullista maitoa — tämänpäiväisen lypsyn. Huoneen savipiipusta nousee kohta kizjakin savu, maitoa keitetään kaimakiksi; tyttö hoitaa tulta ja eukko menee veräjälle. Hämärä on jo vallannut stanitsan. Kaikkialla ilmassa on kasviksien, karjan ja kizjakin lemua. Porteilla ja kaduilla, kaikkialla vilisee kasakattaria, joilla on käsissään palavia vaateriepuja. Pihalta kuuluu puhkumista ja joutilaan karjan märehtimistä ja ainoastaan naiset ja lapset huudahtelevat toisilleen pihamailla ja kaduilla. Arkisin harvoin kuulee juopuneita miesääniä.

Kasakka-vaimo, vanha, pitkä, miehekäs nainen vastapäätä olevasta talosta, lähestyy Ulitka-eukkoa ja pyytää tulta; hänellä on kädessään riepu.

— Joko teillä on työt tehty? — sanoo hän.

— Tyttö lämmittää. Tultako tarvitaan? — sanoo Ulitka-eukko ylpeänä siitä että voi tehdä palveluksen.

Molemmat kasakkavaimot menevät majaan; karkeat, pieniin esineihin tottumattomat kädet vavisten nostavat kannen kallisarvoisesta tulitikkulaatikosta, joka Kaukasiassa kuuluu harvinaisuuksiin. Vieraaksi tullut miehekäs kasakkanainen istuutuu rapulle silminnähtävästi aikoen vähän jutella.

— Koulussako se vaan on miehesi? — kysyy vastatullut.

— Yhä vain lapsia opettaa. Kirjoitti tulevansa pyhäksi kotiin, — sanoo vänrikin vaimo.

— Viisas mies; hyvä se on.

— Onpa tietenkin.

— Mutta minun Lukashani se on vartiossa, eivätkä päästä kotiin, — puhuu vieraaksi tullut, vaikka vänrikin vaimo sen jo ammoin tietää. Hänen pitää puhua Lukashastaan, jonka on juuri saanut kasakaksi ja jolle hän toivoisi Marjanaa, vänrikin tytärtä.

— Vai vartiossa yhä?

— Niin on, emäntä. Pyhästä saakka ei ole käynyt. Äskettäin lähetin paitoja Fomushkinin mukana. Kaikki kuuluu olevan hyvin, päällysmiehet ovat mieleiset. Siellä kuulutaan taas abrekkeja etsittävän. Lukashka on muka hyvällä tuulella eikä hätää mitään.

— No sepä hyvä, — sanoo vänrikin vaimo. — Riuhtaisija se on kerrassaan.

Lukashkalle oli annettu riuhtaisijan nimi uljuudesta, hän kun oli nostanut kasakkatytön vedestä, riuhtaissut. Ja vänrikin vaimo mainitsi sen sanoakseen omasta puolestaan jotain ystävällistä Lukashkan äidille.

— Luojan kiitos, emäntä, kunnon poika on; uljas, kaikkien mieliksi, — sanoo Lukashkan äiti. — Kun vain saisin hänelle vaimon niin kuolisin rauhassa.

— No vähänkö on tyttöjä stanitsassa? — vastaa ovela vänrikin vaimo, kuivettuneilla raihnaisilla käsillään huolellisesti sulkien tulitikkulaatikon kannen.

— Paljon on, paljon, emäntä, — huomauttaa Lukashkan äiti ja heiluttelee päätään: — sinun tyttäresi Marjanushka, siinäpä vasta tyttö, semmoista saa koko rykmentistä etsiä.

Vänrikin vaimo tietää Lukashkan äidin tarkoituksen, ja vaikka Lukashka hänestä on oiva kasakka, karttaa hän tätä keskustelua ensiksikin siksi, että hän on rikas vänrikin vaimo ja Lukashka on halvan kasakan poika ja orpo; toiseksi siksi, että hän ei tahdo niin pian erota tyttärestään, mutta etupäässä kuitenkin siksi, että säädyllisyys sitä vaatii.

— No niin, kunhan Marjanushka kasvaa niin tyttöhän siitäkin tulee, — puhuu hän varovaisesti ja vaatimattomasti.

— Lähetän puhemiehiä, lähetän, kunhan olemme korjanneet puutarhoista hedelmän, tulemme sinulta suostumusta pyytämään, — sanoo Lukashkan äiti. — Ilja Vasiljevitshia kumartamaan tulemme.

— Mitä Iljasta! — sanoo ylpeästi vänrikin vaimo: — minun kanssani on puhuttava. Siitä kyllä keritään.

Lukashkan äiti näkee vänrikin vaimon ankarista kasvoista, ettei käy pitemmältä puhuminen, sytyttää tulitikulla rievun, nousee ja sanoo: — älkää unohtako, emäntä, muistakaa mitä on sanottu. Minä lähden, keittää pitää, — lisää hän.

Matkalla kadun poikki hän ojennetussa kädessään heiluttaa palavaa riepua ja kohtaa Marjanan, joka tervehtii häntä.

"Kuningatar se on tuo tyttö ja mainio työntekijä! — ajattelee hän katsellen kaunotarta. — Vai kasvaa hänen vielä tarvitsisi! Paras aika naimisiin ja hyvään taloon, Lukashkalle."

Ulitka-eukolla taas on omat huolensa ja hän jää kynnykselle istumaan ja istuu siinä, jokin vaivaloinen ajatus mielessään, kunnes tyttö huutaa häntä.