Читать книгу Kasakat - Leo Graf Tolstoy - Страница 9

Sisällysluettelo

Aurinko oli jo mennyt piiloon ja yön varjot lähenivät nopeasti metsän puolelta. Kasakat lopettivat työnsä asemalla ja rupesivat lähtemään illalliselle tupaan. Vain ukko, yhä vielä haukkaa vahtien ja tempoen jalastaan kiinni sidottua mehiläishaukkaa, jäi platanin alle. Haukka istui puussa, mutta ei iskenyt kananpojan kimppuun. Lukashka viritti verkalleen pahimpiin ohdake-pesiin fasanien poluille rihmoja fasaneille ja lauleli laulun toisensa jälkeen. Huolimatta hänen pituudestaan ja suurista käsistään näkyi kaikki työ, suuri ja pieni, luistavan hänen käsissään.

— Hei, Luka! — kuuli hän läheltä tiheiköstä Nazarkan läpitunkevan kimeän äänen. — Kasakat ovat menneet illalliselle!

Nazarka, jolla oli elävä fasani kainalossaan, tunkihe orjantappurain läpi ja pääsi polulle.

— Oo! — sanoi Lukashka lakaten laulamasta: — mistä olet tuon kukon ottanut. Varmaan minun loukustani…

Nazarka oli Lukashkan kanssa yhdenikäinen ja niinikään vasta keväästä saakka palveli vartiossa.

Hän oli pieni, ruma, laihanpuoleinen, kivulloinen, hänellä oli kirkuva ääni, joka pani korvat helisemään. Hän ja Luka olivat sekä naapureita että tovereja. Lukashka istui tatarilaiseen tapaan ruohossa ja asetteli pauloja.

— En tiedä kenen, kenties sinun.

— Kuopan takana, platanin luonako? Minun on, eilen asetin.

Lukashka nousi ja tarkasteli kiinni saatua fasania. Silitettyään kädellään tummansinistä päätä, jonka kukko pelästyneenä ja silmiään pyöritellen kurotti eteenpäin, hän otti sen syliinsä.

— Me teemme siitä nyt puuroa: mene, tapa ja kyni se.

— Miten, itsekkö syömme vai aliupseerille annamme?

— Mitä siitä hänelle!

— En minä uskalla niitä tappaa, — sanoi Nazarka.

— Anna tänne.

Lukashka otti tikarin alta pienen veitsen ja nopeasti viilsi sillä. Kukko räpytteli siipiään, mutta ei ehtinyt niitä oikaista kun jo verinen pää painui herpoutuneena alas.

— Näin se on tehtävä! — sanoi Lukashka, heittäen käsistään kukon.

— Siitä tulee rasvainen riisipuuro.

Nazarka vavahti kukkoa katsellessaan.

— Kuules Luka, taas se piru lähettää meidät väijyntään, — lisäsi

hän nostaen maasta fasanin ja pirulla tarkoittaen aliupseeria. —

Fomushkinin lähetti viiniä noutamaan, hänen vuoronsa olisi ollut.

Monesko yö se meillä jo on! — Meillä se yksin kaikki teetättää.

Lukashka kulki vihellellen asemalle päin.

— Ota köyttä mukaasi! — huusi hän.

Nazarka totteli.

— Minä sanon sille heti, sanon, — jatkoi Nazarka. — Sanomme, ettemme lähde kun olemme uuvuksissa, — ja sillä hyvä! Sano sinä, hän kuuntelee sinua. Onhan se hävytöntä!

— No, ei kannata puhua! — sanoin Lukashka nähtävästi muuta ajatellen. — Roskaa! Toista jos stanitsasta olisi yön selkään ajanut, se olisi harmi. Siellä saa huvitella, mutta mitä täällä? Asemalla tai väijymässä, yksi ja sama. Älä turhia!…

— Tuletko stanitsaan?

— Pyhäksi tulen.

— Gurka kertoi, että sinun Dunajkasi liehittelee Fomushkinia, — sanoi Nazarka yhtäkkiä.

— Viis minä! — vastasi Lukashka näyttäen tiheitä valkeita hampaitaan, nauramatta. — Enkö minä sitten toista löydä?

— Niinpä tuo Gurka kertoi: sanoi olleensa tytön luona, isän ei olleen kotona, vaan Fomushkinin istuneen siinä syömässä piirakasta. Kun Gurka oli istunut ja läksi pois, oli hän ikkunan alla kuullut kun tyttö sanoi: "läksipäs viimein tuo peeveli… Miksi et kultani syö piirakasta? Ja että: älä mene kotiin yöksi". Mutta hänpä ikkunan alta oli sanonut: "hyvä".

— Valehtelet?

— Totta, jumaliste!

Lukashka vaikeni. — Kun on löytänyt toisen, niin sama minusta!

Vähänkö niitä on tyttöjä? Hän on muutenkin jo vähän tympäissyt.

— Kas niin pitääkin! — sanoi Nazarka. — Menisit vänrikin Marjankan luo. Onkos sillä ketään tiettyä?

Lukashka synkkeni. — Mitä Marjankasta? Samallainen! — sanoi hän.

— No koeta nyt kuitenkin…

— Miten sinä arvelet? Onko niistä puute stanitsassa.

Ja Lukashka alkoi taas viheltää ja kulki pitkin asemaa repien puiden oksista lehtiä. Kulkiessaan pensaikossa hän yhtäkkiä pysähtyi, kun huomasi sileän puun, otti tikarin alta puukon ja taittoi. — "Siitäpä syntyy oiva latasin!" — sanoi hän vingahuttaen ilmassa vitsaa.

Kasakat istuivat illallisella aseman maalatun etehisen multalattialla matalan pienen tatarilaisen pöydän ääressä, kun puheeksi tuli kenen vuoro oli mennä vakoilemaan.

— Kenen on nyt mentävä? — huusi yksi kasakoista kääntyen aliupseerin puoleen majan avatusta ovesta.

— Kenen mentävä? — vastasi aliupseeri. — Burlak-setä on ollut,

Fomushkin on ollut, — sanoi hän hiukan epävarmasti. — Menkää

te, eikö niin… sinä ja Nazar, — hän kääntyi Lukan puoleen, —

Jergushov menköön myös, lienee nukkunut jo tarpeekseen.

— Ethän sinä itsekään koskaan pääse hereille, mitä sitten hänestä! — sanoi Nazarka puoliääneen.

Kasakat naurahtivat.

Jergushov oli juuri se kasakka, joka oli humalassa maannut tuvan vieressä. Hän oli juuri silmiään hieroen puskenut eteiseen.

Lukashka oli tällä välin noussut ja laittanut pyssyään kuntoon.

— Ja menkää pian! Syökää illallinen ja lähtekää, — sanoi aliupseeri. Ja odottamatta myöntymyksen ilmaisua aliupseeri sulki oven, nähtävästi sangen pienin toivein kasakkain tottelemisesta, — jos ei olisi käsketty, en minä lähettäisi, mutta jollen sitä tee, niin saatte nähdä, että päällikkö meitä löylyttää. Kun vielä kerrotaan, että kahdeksan abrekkia on tullut yli.

— Mitäs siinä muuta, mennä täytyy, — sanoi Jergushov: — järjestys!

Ei käy päinsä, aika on semmoinen. Minä sanon että mennä täytyy.

Lukashka sillä välin piti suunsa edessä suurta palaa fasanipaistia, katseli milloin aliupseeria milloin Nazarkaa, näytti aivan välinpitämättömältä siitä mitä tapahtui ja nauroi kummallekin. Kasakat eivät olleet vielä ehtineet lähteä väijyntään, kun Jeroshka-setä, joka yöhön saakka oli turhaan istunut platanin alla, astui pimeään kuistiin.

— No, pojat, — kaikui matalassa kuistissa hänen bassonsa, joka sumensi kaikki muut äänet, — minäkin lähden teidän kanssanne. Te vahditte tshetshenejä ja minä vahdin sikoja.