Читать книгу Seikkailujen saari - Louis Tracy - Страница 3

Sisällysluettelo

Sirdarenin haaksirikko.

Lady Tozer korjasi taistelunhaluisena kultasankaisia silmälasejaan. Hän oli oleskellut liian monta vuotta kaukaisessa idässä. Hongkongissa kutsuttiin häntä yleisesti "mandariiniksi". Englantiin menevän Sirdarenin päällikkö arvasi joutuvansa kidutuspenkille ottaessaan paikkansa salongin pöydän ääressä.

"Onko totta, kapteeni, että joudumme pyörremyrskyyn?" kysyi hänen armonsa.

"Kuka niin on sanonut, lady Tozer?" Kapteeni Ross oli varovainen, vaikkakin hiukan hämmästynyt.

"Miss Deane. Muistelen hänen joku aika sitten sanoneen, että te puhuitte siitä hänelle."

"Minä?"

"Niin, ettekö se olleet te? Joku puhui siitä aamulla minulle. En kai itse ole voinut sitä arvata", sanoi Iris Deane katsoen häneen suurilla, sinisillä silmillään.

"Ah niin, — aivan niin — olin sen unohtanut", sanoi tahdikas merimies.

"Onko se totta?" kysyi lady Tozer kiusottavasti.

"On, totta se on", vastasi kapteeni Ross samanlaisella äänensävyllä.

"Kauheata!" läähätti hänen armonsa salaamatta pelkoaan.

"Tulitteko vakuutetuksi siitä vilkaistessanne aurinkoon?" kysyi Iris.

Kapteeni hymyili. "Tällä kertaa osasitte lähemmäksi totuutta kuin ehkä luulettekaan, miss Deane", sanoi hän. "Eilen huomioita tehdessämme oli auringon ympärillä harvinainen kehä. Tänä aamuna huomasitte kenties meren olevan peilityynenä, ainoastaan joku maininki silloin tällöin sitä liikautti. Ilmapuntari putoaa nopeasti ja arvelen ennen päivän loppua alkavan kovan merenkäynnin. Pelkään, ettette ole tottunut merenkäyntiin, lady Tozer! Oletteko te, miss Deane?"

"Minäkö! Olisi ihastuttavaa olla oikeassa myrskyssä!"

"Varjelkoon! Toivon, ettei siitä tule kovin raju!" huudahti lady Tozer.

"Ei ole mitään levottomuuden syytä!" vastasi kapteeni. "Myrsky Kiinanmerellä on tietysti raju niin kauan kuin sitä kestää, mutta sellainen alus kuin Sirdaren ei siitä paljon välitä."

Senjälkeen poistui kapteeni Ross, eivätkä matkustajat enää häntä sinä päivänä nähneet.

Hänen armonsa antoi puheenaiheen jäädä ja mittaili miss Deanea lorgnettinsa läpi.

"Sir Arthurilla on kai aikomus tulla kesäkuussa kotiin Englantiin, luulen kuulleeni?" sanoi hän.

Iris oli harvinaisen terve nuori nainen. Hänen huomionsa oli tällä hetkellä kiintynyt suureen banaaniin ja hän nyökkäsi iloisesti.

"Te oleskelette hänen tuloonsa asti kai sukulaisten luona?" jatkoi lady

Tozer.

"Sukulaisten? — Niitä meillä ei ole ketään — tarkoitan sellaisia, joiden kanssa erityisesti seurustelisimme. Pysähdyn pariksi päiväksi Lontooseen neuvotellakseni ompelijattareni kanssa ja matkustan sitten suoraan Heimdaleen, maatilallemme Yorkshireen."

"Mutta teillähän pitää tietysti olla seuranainen?"

"Seuranainen? Rakas lady Tozer, tekikö isäni teihin sellaisen vaikutuksen, että hän sallisi ikävän, lihavan vanhan naisen tehdä elämäni sietämättömäksi?"

Korko vastauksessa oli sanalla "lihava". Mutta Iris ei ollut tottunut olemaan ristikuulustelussa.

Kolmikuukautisella saarella oleskeluaikanaan oli hän oppinut välttämään lady Tozeria. Täällä se kuitenkin oli mahdotonta ja vanha nainen pureutui häneen kiinni kuin iilimato. Miss Iris Dean oli makupala sellaisille, jotka pitävät juoruamisesta. Ei vielä kahtakymmentäyhtä täyttänyt, isä rikas baronetti, joka vallitsi kokonaista laivastoa komeita aluksia — m.m. Sirdarenia —; tyttö, joka oli ollut isänsä kodin hallitsijattarena siitä saakka kun tuli Dresdenistä kolme vuotta sitten — nuori, rikas, kaunis — siinä yhdistelmä, joka sai miehet kiittämään lempeää sallimusta ja naiset pakahtumaan kateudesta.

Sir Arthuria pidättivät liikeasiat, mutta hän ei tahtonut jättää Iristä alttiiksi vaaralliselle kiinalaiselle keväälle, joten he erosivat kyyneleet silmissä ja Iris uskottiin kapteenin hoitoon.

"Arvelen sir Arthurin teidän tulevaa avioliittoanne silmälläpitäen haluavan, että tottuisitte olemaan itsenäinen", jatkoi lady Tozer.

"Minun — tulevaa — avioliittoani!" huudahti Iris suunnattoman hämmästyneenä.

"Niin. Eikö ole totta, että aiotte avioliittoon lordi Ventnorin kanssa?"

Eräs juuri ohikulkeva tarjoilija kuuli suoraan asiaan käyvän kysymyksen.

Sillä oli omituinen vaikutus häneen. Hän tuijotti miss Deaneen ja unohti itsensä siihen määrin, että antoi jäätelömaljakon levätä sir John Tozerin kaljulla päälaella.

Iris ei voinut olla huomaamatta hänen kummallista käytöstään. Tavallinen hyvä tuuli karkoitti hänen lady Tozerin ristikuulustelun johdosta tuntemansa vihan.

"Se ehkä tulee minun onnelliseksi kohtalokseni", sanoi hän iloisesti, "mutta lordi Ventnor ei ole kosinut minua."

"Peijakas! Mitä te teette, pässinpää", huusi sir John kun jäätelö alkoi sulaa.

Kohtaus huvitti niitä matkustajia, jotka istuivat kyllin lähellä nähdäkseen sen. Mutta ylitarjoilija juoksi esiin kalpeana raivosta ja sähisi: "Ilmoittautukaa toisen luokan ruokasaliin palvelukseen tänä iltana!" Ja hän töyttäsi käskynalaisensa syrjään sir Johnin tuolin luota.

Miss Deane nousi ylös reippautta säteillen.

"Olkaa hyvä, älkääkä rangaisko miestä, mr Jones", sanoi hän rakastettavasti. "Se oli selvä onnettomuus. Hän hämmästyi niin. Hänen sijassaan olisin kaatanut koko maljakon."

Ylitarjoilija vaikeni. Hän ei oikein tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta niin merkittävä henkilö kuin sir John Tozer olikin, oli kuitenkin laivan omistajan tytär vielä merkittävämpi.

"Kyllä, miss, kyllä!" vastasi hän sekä lisäsi sitten luottavasti: "On hyvin ikävää tarjoilijalle tulla lähetetyksi toiseen luokkaan, miss. Matkustajien juomarahoissa on niin suuri ero."

Tyttö hymyili ja kumartui sir Johnin puoleen, joka kuivasi ruokaliinalla niskaansa.

"Te annatte hänelle anteeksi, eikö niin?" kuiskasi hän. "En tiedä minkävuoksi, mutta miesraukka tarkasteli minua niin, ettei nähnyt mitä teki."

Sir John tuli heti lempeämmäksi.

Yht'äkkiä tunsivat matkustajat vaipuvansa ikäänkuin alus olisi muuttunut suureksi hissiksi. He tarttuivat kovasti tuoleihinsa, jotka natisivat ja koettivat pyörähtää nurin, samalla kun avonaisesta luukusta räiskähti vesiryöppy sisään.

"Kas niin!" huudahti hänen armonsa. "Tiesin, että joutuisimme myrskyyn, vaikka kapteeni Ross uskotteli — John, vie minut heti hyttiini!"

Pitkät, tummat aallot liukuivat äänettömästi ohi laivan. Miehistö oli täydessä työssä. Laskarit juoksivat edestakaisin totellen puosmannin ja päälliköittensä pillien vihellyksiä.

Upseerit valkoisissa univormuissaan kulkivat edestakaisin. Vahdinmuutossa huomasi Iris ensimmäisen upseerin olevan puettuna vanhaan siniseen pukuun ja kantavan käsivarrellaan öljytakkia kiivetessään komentosillalle.

Luonto näytti oikulliselta ja levottomalta. Laiva tuntui olevan samanlaisessa mielentilassa. Ilmassa oli varustautumisen ja koettelemuksen tuntu. Kettingit kitisivät tavalla, jota tyttö ei ollut milloinkaan ennen huomannut, ja myrskykannella juoksevien miesten askeleet kaikuivat raskailta ja kovilta.

Soittokunnan eloisat säveleet eivät onnistuneet täyttämään salonkia. Sirdaren taisteli päättävästi yltyvää myrskyä vastaan. Mutta todellinen taistelu oli miellyttävämpää kuin seuraavien tuntien tuottama kauhea vaaran tunne. Koneen voimakas jyskytys, propellien pyöriminen ja tasainen kulku läpi kuohun ja laineiden vaikutti rohkaisevasti ja luottamusta herättävästi.

Miss Deane osoitti kestävänsä merenkäyntiä. Hän hymyili iloisesti laivalääkärille kun tämä huomasi hänen katselevan monia tyhjiä paikkoja pöydässä. Iris oli yksin ja lääkäri asettui hänen viereensä.

"Te tuotatte kunniaa yhtiölle — olette oikea merenkuninkaan tytär", sanoi lääkäri.

"Tohtori, puhutteko samalla tavoin kaikille naismatkustajille?"

"En, en suinkaan! Liiankin usein voin pysyä totuudessa vain olemalla vaiti."

Iris nauroi. "Jos jään kauaksi aikaa laivalle, niin menee pääni pyörälle", huudahti hän. "Saan kuulla kohteliaisuuksia aina kapteenista —"

"Lääkäriin saakka!"

"Te olette luettelossa jo toisena!"

Oikeastaan ajatteli hän jäätelöä kuljettavaa tarjoilijaa ja tämän hämmästystä kuullessaan mainittavan hänen otaksutusta kihlauksestaan. Mies kiinnitti hänen mieltään. Hän näytti uraltaan suistuneelta herrasmieheltä. Ylitarjoilija seisoi lähellä ja hetken aikaa tuumi hän kysyä mihin rikollinen oli joutunut, mutta ei sitten välittänyt siitä. Asia oli liian jokapäiväinen.

Kovasti helisten vierivät porsliinit, lasit ja muut pöydällä olevat esineet tuulenpuoleiselle laidalle. Jos ei pöydillä olisi ollut varalaitoja, olisi kaikki vierinyt lattialle. Eräs tarjoilija kaatui täysinäisen tarjottimen kera ja toiset olivat pakoitettuja tarttumaan tuolien selustoihin pysyäkseen pystyssä. Eräs miehistä tarttui lähellä olevan naisen hiuksiin, naisen, joka jokaista ruokailua ennen omisti hiustensa järjestelylle tunnin. Sirdaren koetti pyörähtää ympäri.

"Suunnanmuutos!" huomautti tohtori. "Tavallisesti on tapana välttää sitä matkustajien istuessa pöydässä, mutta rajumyrsky ei salli mitään kohteliaisuuksia."

"Minun on kiiruhdettava kannelle", sanoi miss Deane.

"Ette voi päästä sinne ennenkuin huomenaamulla."

"Niinkö! Kapteeni Ross lupasi minulle — se tahtoo sanoa, minä pyysin häntä —"

Tohtori hymyili. Iris oli niin ihastuttavan itsepäinen.

"Se on yksinkertaisesti mahdotonta. Ovet ovat suljetut. Laineet huuhtovat kävelykantta joka minuutti. Yksi pelastusvenhe on ryöstäytynyt irti ja useat kannatushirret ovat murskautuneet kuin tulitikut. Ensi kerran elämässänne, miss Deane, olette lukittujen ovien takana."

Tyttö ehkä kalpeni hiukan, sillä tohtori lisäsi kiireesti:

"Ei tietystikään ole mitään vaaraa, ymmärrättehän, mutta nämä varovaisuustoimenpiteet ovat välttämättömiä. Te ette arvatenkaan pitäisi siitä, jos useita tonneja vettä syöksyisi alas salonginportaita, vai miten?"

"En, ehdottomasti en. Mutta ei ole hauskaa olla suljettuna suureen rautalaatikkoon, tohtori. Se muistuttaa suurta ruumisarkkua."

"Ei suinkaan! Sirdaren on turvallisin alus mitä löytyy. Teidän isällänne on siinä suhteessa aina ollut erinomainen menettelytapa. Lontoon Hongkong yhtiöllä ei kenties ole erittäin nopeakulkuisia laivoja, mutta ne ovat merikelpoisia ja joka suhteessa hyvin varustettuja."

"Onko monta matkustajaa sairaana?"

"Ei, ainoastaan tavallinen määrä. Mutta ennen päivällistä sattui suuri onnettomuus."

"Varjelkoon! Mitä tapahtui?"

"Muutamat laskarit joutuivat myrskylaineeseen. Eräältä murtui luu."

"Vieläkö muuta?"

Tohtori epäröi. Hänen mieltään näytti kiinnittävän bourgougneviinin väri.

"En tunne vielä yksityiskohtia", vastasi hän. "Huomenna aamiaisen jälkeen kerron teille kaikki."

Mahtava aalto oli temmannut etukanssista mukaansa toisen perämiehen ja neljä laskaria. Seuraava aalto sinkautti kaikki viisi takaisin kaidetta vasten. Eräs mustista merimiehistä jäi jalka murtuneena makaamaan kannelle. Toiset neljä musertuivat rautakaidetta vastaan ja katosivat.

Kone hiljentyi hetkeksi. Laiva alkoi kääntyä. Kapteeni Ross puri hampaitaan ja merkinantokello soitti: Täydellä vauhdilla!

Tohtori oli kutsuttu pois ja Iris oli ainoa nainen salongissa.

Istuttuaan hetken katselemassa kortinpelaajia lähti hän hyttiinsä.

Siellä tapasi hän kamarineitinsä ja erään siivoojattaren. Molemmat

naiset itkivät.

"Mikä on hätänä?" kysyi Iris.

"Eräs hänen ystävättäristään oli naimisissa äskenhukkuneen miehen kanssa", selitti kamarineito osoittaen siivoojatarta.

"Hukkuneen? Minkä miehen?"

Ja vähitellen sai Iris tietää koko surullisen totuuden. Hän oli vähällä puhjeta kyyneliin. Hän muisti tohtorin epäröinnin ja omat sanansa "suuresta ruumisarkusta."

Hän ei halunnut riisuutua. Kamarineiti pyysi itkien saada jäädä emäntänsä luo. Hän tahtoi levätä sohvalla.

Iris paneutui vuoteeseen ja koetteli lukea, mutta se oli hyvin vaikeaa. Hänen katseensa harhaili paikasta paikkaan ja hän huomasi naurettavat liikkeet, joita koukuissa olevat vaatteet tekivät. Hän ei ollut peloissaan, vaan pikemmin kummastunut, sekä varustautunut vakaviin tapahtumiin.

Lopuksi hän kuitenkin nukahti ja hänen viimeinen selvä ajatuksensa oli kiitollisuudentunne siitä, että kone jatkoi jyskytystään sellaisella lujalla päättäväisyydellä.

Kun oli muutettu suuntaa ja Sirdaren kulki länsietelään, katsoi kapteeni ilmapuntaria kerran puolessa tunnissa. Elohopea oli viimeisten kahdentoista tunnin kuluessa laskenut pari tuumaa. Tavattoman matala ilmanpaine aiheutti pilviä, jotka tekivät myrskyn tunnelman vielä vaikuttavammaksi.

Heti puolenyön jälkeen osoitti ilmapuntari kohoamisen merkkejä. Kello puoli yksi kävi kohoaminen huomattavaksi ja samalla kääntyi tuuli äkkiä länteen.

Kapteeni Ross hymyili väsyneesti. Hänen muotonsa valkeni. Hän napitti öljytakkinsa, heitti katseen kompassiin ja nyökkäsi hyväksyvästi.

"Hyvä on", huusi hän torveen alaperämiehelle. "Pitäkää sama suunta — etelä 15 länsi."

"Etelä 15 länsi, sir", huusi merimies vastaukseksi.

Kapteeni Ross söi muutamia voileipiä ja huuhtoi ne alas kylmällä teellä. Hän oli nälkäisempi kuin oli luullutkaan, sillä yhteentoista tuntiin ei hän ollut maistanut mitään. Hän tilasi puhetorvella lisää voileipiä sekä kahvia.

Sitten alkoi hän tutkia karttaa ja ensimmäinen upseeri ryhtyi samaan työhön. Molemmat miehet tarkastelivat sitä hiljaisuuden vallitessa.

Vihdoin tarttui kapteeni Ross lyijykynään ja asetti sen eräälle pisteelle 14° N ja 112° Ö välille.

"Olemme näillä tienoin", sanoi hän.

Ensimmäinen upseeri myönsi ja sanoi:

"Ei mitään teille tänä yönä, sir."

"Ei yhtään mitään. Se on kuitenkin onni tällaisella ilmalla.

Päivänkoittoon voimme pitää niin kauas etelään kuin haluamme ja sitten

— — Miltä näytti ulkona kun tulitte sisään?"

"Hiukan paremmalta, arvelen."

"Olen käskenyt lisää virvokkeita. Ottakaamme pieni tähystys ennenkuin käymme käsiksi niihin."

Molemmat upseerit menivät myrskykannelle. Samalla hetkellä yritti tuuli pyyhkäistä merikorttihytin kannelta. Vahtiupseeri näki sen ja nyökkäsi. Ei hyödyttänyt koettaa puhua. Mutta ilma oli huomattavasti kirkkaampi.

Kaikki tuijottivat eteenpäin pimeyteen. He koettivat silmillään lävistää edessään olevaa verhoa. Äkkiä kuului edestä villi ulvonta. Nuo kolme miestä tuijottivat kauhistuneina suureen, mastottomaan kiinalaisdsonkkaan, joka pyöri avuttomana aivan laivan edessä.

Kapteeni juoksi ohjaushyttiin ja ilmaisi vilkkain elein, että suunta oli muutettava.

Vahtiupseeri asetti sähköosoittajan näyttämään "seis!" ja "takaisin täydellä koneella!" vetäen samalla vapaalla kädellään merkinantokädensijasta ja käheä varoitus saattoi tarjoilijat juosten kiiruhtamaan ilmaluukkuja sulkemaan. Ensimmäinen upseeri juoksi alatuulenpuoleiselle laidalle, sillä Sirdaren totteli silmänräpäyksessä peräsintä ja näytti selviytyvän dsonkasta kuin taikaiskulla.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että dsonkka liukui ohi laivan käheän merkinannon vielä kaikuessa. Ensimmäinen upseeri, joka oli liittynyt päällikköönsä, katsoi dsonkkaraukkaa. He näkivät miehistön tarrautuneen korkealla esikannella olevaan vintturiin. Dsonkka oli lastattu tukeilla. Vaikkakin vettä täynnä, ei se voinut upota, jos vain pysyi koossa.

Mahtava laine heitti sen etemmäksi laivasta ja sinkautti sitten vastustamattomalla voimalla takaisin. Sirdaren oli juuri lopettamaisillaan käännöksen ja propelli pyöri ylhäällä ilmassa — sillä kolmas upseeri oli käskenyt täydellä vauhdilla eteenpäin! — kun kömpelö dsonkka antoi hirmuisen iskun Sirdarenin peräpuoleen, löi irti propellin ja särki peräsimen.

Kone jyskytti tavattomasti ennenkuin koneenkäyttäjä sai sen pysähtymään. Dsonkka katosi aaltoihin ja kaunis laiva, joka muutamia sekuntteja sitten oli ollut täynnä voimaa, kamppaili kuin haavoitettu Leviathan kostonhaluisen vihollisen käsissä.

Mutta rohkeat, taitavasti johdetut miehet ponnistivat voimiaan torjuakseen äärimmäisen onnettomuuden.

Nopeasti asetettiin etumastoon purje, ja meriankkuri laitettiin kuntoon heti kun huomattiin, ettei peräsin toiminut. Säännöllisin väliajoin laskettiin raketteja siinä heikossa toivossa, että ne herättäisivät jonkun muun laivan huomiota ja tämä seuraisi jäljestä sekä antaisi myrskyn lakattua apua.

Kun kapteeni oli varmistautunut siitä, ettei laiva ollut saanut vuotoa, vaan vahingot olivat ulkopuolella, avattiin varmuusovet ja matkustajat päästettiin salonkiin, säteilevään palatsiin, jossa ei huomannut jälkeäkään myrskystä eikä vaurioista.

Kapteeni Ross tuli itse sanomaan vaiteliaille miehille ja kalpeille naisille muutamia rauhoittavia sanoja. Hän kertoi heille totuudenmukaisesti mitä oli tapahtunut.

Tunnit kuluivat hitaasti. Kaikki olivat halukkaat pääsemään kannelle heittääkseen silmäyksen ulkona oleviin tuntemattomiin vaaroihin. Mutta kun se ei voinut tulla kysymykseen, istuvat he pöydän ympärille innokkaasti pohtimaan tilannetta.

Muutamat varovaiset sielut menivät hytteihinsä ottamaan ylleen arvoesineensä siltä varalta, että jotain odottamatonta vielä tapahtuisi. Toiset, rohkeammat, menivät sensijaan uudelleen levolle.

Sillä aikaa olivat kapteeni ja ensimmäinen upseeri ohjaushytissä, jossa he innokkaasti tutkivat merikortteja ja keskustelivat uudesta vaarasta, joka uhkaavana sukelsi heidän eteensä. Laiva oli ollut onnettomuuden sattuessa kaukana tavalliselta kulkuväylältään. He laskivat sen nyt kulkevan yhdentoista meripenikulman nopeudella tunnissa kohti tunnetun maailman vaarallisinta paikkaa, Kiinan meren eteläisintä osaa, joka oli täynnä lukemattomia kallioita, kiviä ja salakareja.

Ei ollut kuitenkaan tehtävissä mitään muuta, kuin niin huomaamatta kuin suinkin ryhtyä muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ja luottaa sitten kohtaloon. Ankkurin heittäminen ja koetteleminen sen varassa kestää myrskyä ei heidän nykyisessä tilassaan voinut tulla kysymykseen.

Kello tuli kaksi, kolme, neljä. Puolen tunnin kuluttua koittaisi päivä. Ilmapuntari nousi nopeasti. Myrskyn keskus oli mennyt ohi. Jälellä olivat vain mahtavat laineet ja raivokas, mutta tasainen tuuli.

Kapteeni Ross astui kahdennenkymmenennen kerran ohjaushyttiin.

Hän näytti monta vuotta vanhemmalta. Hymyilevä, komea upseeri oli muuttunut masentuneeksi, hiljaiseksi mieheksi. Hän oli muuttunut yhdessä laivansa kanssa.

"On mahdotonta nähdä eteensä kahta jalkaa", uskoi hän lähimmälle miehelleen. "En ole koko elämässäni ollut näin huolissani. Jumalan kiitos, että yö lähenee loppuaan. Päivänkoitossa ehkä —".

Hänen viimeisissä sanoissaan oli rukousta ja toivoa. Mutta hänen vielä puhuessaan näytti laiva kohoavan ilmaan.

Silmänräpäystä myöhemmin kuului räiskettä ja rautojen katkeilemista.

Kaikki, jotka sattumalta eivät pitäneet lujasti kiinni, kaatuivat.

Kansi taipui, samalla kun aallot, jotka uudistuneella raivolla löivät

uutta estettä vastaan, tukahduttivat laskarien huudot.

Sirdaren oli lopettanut viimeisen retkensä. Nyt se oli rikkoutunut hylky. Se riippui karilla muutaman sekunnin. Silloin tarttui uusi laine suureen laivaan, kuljetti sitä jonkun matkaa ja paiskasi kallioihin. Sen selkä taittui. Se katkesi kahteen osaan. Molemmat osat kääntyivät ylösalaisin ja kaikki — mastot, savupiiput, veneet, ja jokainen elävä sielu joutui kuohuvaan vesi- ja vaahtopyörteeseen, joka heidät nielasi.