Читать книгу Seikkailujen saari - Louis Tracy - Страница 5

Sisällysluettelo

Löytö.

Merimies ei kuluttanut aikaa ihmettelemiseen. Hän tutki innokkaasti jokaista kadonneista laskareista jäänyttä jälkeä. Lopuksi tuli hän siihen tulokseen, että voima, jota hän ei voinut ymmärtää, oli vetänyt ruumiit kallioiden yli laguniin.

Nähtyään ne viimeksi puoli tuntia sitten olivat ne levänneet monta jalkaa vesirajan yläpuolella. Tällä kohdalla oli ranta hyvin jyrkkää. Hän saattoi katsoa syvälle kirkkaaseen veteen. Siellä ei näkynyt muuta kuin useita erilaisia pikkukaloja.

Tapahtuma kummastutti ja suututti häntä. Yhä ajatellen asiaa istuutui hän kivelle, otti kenkänsä ja tyhjensi niistä veden. Sukkansa asetti hän kalliolle kuivumaan.

Se muistutti häntä miss Deanen tarpeista. Hän juoksi paikalle, josta saattoi huutaa tytölle neuvoakseen tätä hänen poissaollessaan kuivaamaan vaatteitaan. Hän vetäytyi nopeasti takaisin peljäten tulevansa nähdyksi, sillä Iris oli jo levittänyt suuren osan vaatteitaan auringonpaisteeseen.

Senjälkeen ryhtyi hän epämiellyttävään, mutta välttämättömään työhön. Ensimmäisen upseerin ja tohtorin taskusta veti hän esille kaksi ladattua revolveria toivoen etteivät patruunat olisi kastuneet. Peläten säikäyttävänsä miss Deanea ei hän kuitenkaan uskaltanut niitä koetella.

Molemmilla upseereilla oli lompakot, muistikirjat ja lyijykynät. Toiseen muistikirjoista, jonka lehdet olivat kuivat, teki hän tarkan luettelon kuolleilta löytämistään rahoista ja arvoesineistä. Sen jälkeen otti hän molemmilta kengät ja päällysvaatteet. Hän ei tiennyt kuinka kauaksi hänen ja tytön oli saarelle jäätävä, ja oli senvuoksi välttämätöntä varustautua vaatteilla.

Siitä huolimatta oli hänen hyvin vaikea ottaa naisten päällysvaatteet. Sitten seisahtui hän tuumimaan kuinka menettelisi ruumiiden kanssa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kaivaa laudanpätkällä suuri kuoppa, mutta ajatellessaan kuinka paljon työtä se vaatisi ja kuinka paljon hänelle ja hänen avuttomalle toverilleen kallisarvoista aikaa siihen tarvittaisiin, katsoi hän parhaaksi luopua aikomuksestaan.

Hän puri hampaat yhteen ja työnsi ruumiit, yhden kerrallaan, laguniin. Ne eivät enää tulisi näkyviin. Hän oli melkein suunniltaan ja tunsi tehneensä ikäänkuin häpeällisen rikoksen, sillä tyyneen veteen muodostui mustien terävien evien aikaansaamia väreitä. Hait olivat täydessä toimessa.

Senjälkeen hän ojentautui ja pudisti itseään kuin koira. Oli jälellä vielä paljon tehtävää. Hän kokosi vaatteet yhteen ja asetti niiden läheisyyteen rikkinäisen tavaralaatikon sirpaleita — pettääkseen Iristä. Tätä tehdessään potkaisi hän hiekasta esiin ruostuneen kris'in (malaijilaismiekan). Tämän aseen läsnäolo pelästytti häntä. Hän tutki sitä kauan ja pisti sen takaisin hiekkaan, niin ettei sitä näkynyt.

Pukeuduttuaan kuiviin sukkiin ja kenkiin palasi hän Iriksen luo.

"Oletteko valmis, miss Deane", huusi hän iloisesti.

"Valmis! Minähän olen odottanut teitä?"

Jenks naurahti itsekseen. "Minun on pidettävä vaaria kielestäni, ettei se minua ilmaise", ajatteli hän.

Iris tuli hänen luokseen. Jollain salaperäisellä tavalla oli tyttö siistiytynyt melkoisesti, mutta vaatteissa näkyi reikiä.

"Jospa minulla vain olisi neulaa ja lankaa —" alkoi Iris.

"Siinäkö kaikki?" kysyi merimies alkaen kaivella taskujaan ja otti esille pienen rasian, joka sisälsi sormustimen, kuusi neulaa ja muutamia lankakeriä. Rasia ja sen sisältö olivat märkiä, mutta tyttö tarttui tähän aarteeseen huoahtaen syvään helpotuksesta.

"Olkaa kiltti ja hankkikaa minulle nyt sähkösanoma-asema ja laiva!" huudahti hän.

Merimiehen oli mahdoton vastustaa hänen tarttuvaa eloisuuttaan. Tällä kertaa nauroi hän koettamatta sitä salata.

"Otamme niistä selon, miss Deane. Mutta tahdotteko silläaikaa olla niin ystävällinen ja käyttää tätä? Aurinko nousee nopeasti taivaalle."

Hän ojensi Irikselle öljylakin, jota käytti. Itselleen oli hän ottanut toisen. Tytön katse tuli vakavaksi, sillä hän muisti merimiehen asian. Mutta kun hän oli harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen, ei hän tehnyt mitään vastaväitteitä, vaan pakottautui solmimaan nyörit leuan alta.

Tullessaan rannalle huomasi hän vaatekasan rikkonaisen tavaralaatikon keskellä. Tämä kuje ei häntä pettänyt. Mutta hän katsoi hyvin kiitollisena seuralaiseensa. Miten huoltapitävä tämä olikaan!

"Näen teillä olleen paljon työtä", sanoi Iris nyökäten sille suunnalle, jossa vaatteet ja kengät olivat.

"Niin", sanoi merimies. "Oli onni että löysin ne, eikö niin?"

"Kyllä. Kun ne ovat oikein kuivuneet, käytän niistä osan. Mutta mihin ryhdymme ensiksi?"

"Kaikkein ensiksi, miss Deane, on meidän tutkittava maihin ajautuneet tavarat ja katsottava sisältäisikö laatikoista joku ruokatavaroita. Toiseksi on meidän vedettävä kuivalle maalle kaikki, josta saattaa olla hyötyä. Kolmanneksi on meidän syötävä ja levättävä, ja lopuksi on tutkittava saari, ennenkuin tulee liian pimeä. Olen vakuutettu, että olemme täällä yksin. Tämä on hyvin pieni saari, ja jos täällä olisi ollut kiinalaisia, olisivat he kauan sitten näyttäytyneet."

"Luuletteko siis meidän olevan pakoitettuja jäämään tänne kauaksi aikaa?"

"Sitä on mahdoton tietää. Apu saattaa tulla päivän kuluttua. Toiselta puolen — on viisainta, miss Deane, varustautua pahimpaan."

"Tarkoitatteko, että meidän on kenties oltava täällä viikkoja — ehkäpä kuukausia?"

"Jos ajattelette muutamia tunteja taaksepäin, niin myönnätte olevan onnen, että yleensä olemme täällä."

"Älkää väistäkö kysymyksiäni, mr Jenks! Vastatkaa!"

Mies kumarsi. "Tosiasiat ovat nähtävissä, miss Deane. Sirdarenin uppoaminen ei varmastikaan tule tunnetuksi moneen päivään. Tullaan arvelemaan konevian kohdanneen höyrylaivaa. Asiamiehet Singaporessa odottavat sähkösanomaa laivan olopaikasta. Myrsky on saattanut ajaa sen minne hyvänsä. Vihdoin lähettävät he laivan ottamaan selkoa asiasta — teidän isänne levottomuus voi hiukan kiirehtiä sen lähettämistä. Etsijäretkikunnan on tutkittava koko Kiinan meri. Myrsky on saattanut ajaa vahingoittuneen laivan etelään, pohjoiseen, itään tahi länteen. Kiinan, Jaavan, Borneon ja Filippiinien rantamat eivät ole varustettu sähkölangoilla. Sitäpaitsi on meidän otettava huomioon rantarosvot ja villit kansanheimot."

"Lyhyesti ja selvästi", jatkoi hän, "meidän on kenties jäätävä tänne moniksi päiviksi, ehkäpä kuukausiksi. Aina on tietysti mahdollisuus, että meidät löydetään. Meidän on kuitenkin toimittava silmälläpitäen pitkäaikaista tänne jäämistä. Puhun asianhaaroista sellaisina kuin ne ovat. Saaren lähempi tutkiminen saattaa kenties muuttaa mielipiteeni."

"Missä suhteessa?"

Merimies kääntyi osoittaen heidän takanaan olevaa puiden peittämää kukkulaa.

"Tuolta ylhäältä näemme kukaties toisia suurempia saaria. Siinä tapauksessa ovat ne varmasti asuttuja. Minua kummastuttaa ettei tämä sitä ole."

Hän vaikeni äkkiä. He kuluttivat turhaan aikaa. Ennenkuin Iris ehti auttaa oli hän vetänyt vedestä suuren, ehyen laatikon.

"Samppanjaa!" sanoi hän. "Vieläpä lisäksi hyvää merkkiä."

Tämä mies oli tosiaankin arvoitus. Hän puhui sivistyneen miehen tavoin, mutta käyttäytyi harkitun karkeasti luullessaan Iriksen häntä tarkkaavan. Tämä karkea kuori hämmästytti tyttöä.

Iris ryhtyi auttamaan sikäli kun voi. He saalistivat harvinaisen kokoelman. Laatikon samppanjaa, toisen konjakkia, kirjalaatikon, yökiikarin, kompassin, useita laatikoita laivakorppuja, suolan peittämiä, mutta kovuutensa vuoksi hyvin säilyneitä. Kaksi suurta laatikkoa kinkkua pelastettiin hyvin säilyneinä ja senlisäksi muutamia suuria vadin kansia, rautapata, joukko lankkuja ja nuoria.

Sitäpaitsi saivat he hyvin raskaan laatikon, joita eivät jaksaneet nostaa. Merimies etsi sopivan rautapalan, jolla mursi auki kannen — laatikko sisälsi 500 Lee-Metford-kiväärin patruunaa.

"Ah", huudahti hän. "Nyt tarvitsemme joitakin kiväärejä."

"Mitä hyötyä meillä niistä olisi?" kysyi Iris.

Merimies kutsui itseään pöllöksi, mutta vastasi heti.

"Lintuja ampuaksemme tietenkin, miss Deane. Täällä on niitä paljon ja monet syötäviä."

"Teillähän on kaksi revolveria ja patruunoita."

"Niin kyllä, mutta niitä ei voi käyttää metsästykseen."

He työskentelivät vaieten vielä tunnin. Aurinko läheni keskitaivasta ja lämpö vaivasi sietämättömästi. Jenks otti kinkun, laivakorppuja, ajopuita ja kiikarin sekä pyysi miss Deanea seuraamaan mukana metsänreunaan. Iris totteli lausumatta sanaakaan, vaikkakin kummasteli kuinka merimies aikoi sytyttää tulen. Avustaakseen jollain tavoin tulevan juhlan valmisteluissa, otti hän maljakon kannen ja pullon samppanjaa.

Merimies tarkasteli viimemainittua paheksuvin katsein.

"Ei niin kauan kuin aurinko on ylhäällä", sanoi hän. "Illalla se kyllä on erinomaista".

"Se oli teille aiottu", sanoi Iris kylmästi. "Minä en juo viiniä."

"Teidän on rikottava raittiuslupaustanne niin kauan kuin olette täällä, miss Deane. Tällä leveysasteella on usein öisin hyvin kylmä. Vilustuminen saattaisi aiheuttaa kuumeen, kenties kuoleman".

"Kummallinen ihminen!" mutisi tyttö.

Hän tarkkasi huolellisesti merimiehen valmistuksia. Tämä otti muistikirjasta kuivan lehden, veti patruunasta kuulan ulos ja kasteli ruudin. Siveltyään ruudinsekoitusta paperille asetti hän sen aurinkoon, jossa se heti kuivui. Senjälkeen kokosi hän kuivia palmunoksia, jotka asetti ajopuiden alle ja valitsi nuotiolleen varjoisan paikan. Pistettyään paperin oksien väliin, kiersi hän kiikarista irti lasin ja sitä polttolasina käyttäen sai muutaman minuutin kuluttua nuotion syttymään. Terävien tikkujen avulla paistoi hän kinkkuviipaleita.

Iris unohti mielenkiinnosta kokonaan harminsa. Ilma täyttyi ruokahalua herättävällä tuoksulla.

"Voinko auttaa jotenkin?" kysyi hän niin katuvalla äänellä, että Jenks näytti suorastaan kummastuneelta.

"Kyllä", vastasi puhuteltu osoittaen vadin kanteen. "Jos puhdistatte tuon puseronne hihalla, niin se voi toimia lautasena. Aamiainen on valmis."

Hän asetti korppujen päälle kinkkuviipaleita ja ojensi ne sekä kääntöveitsensä Irikselle.

"Minä käytän sormiani", selitti Jenks. "Se ei ole ensimmäinen kerta."

"Oletteko viettäneet seikkailurikasta elämää?" kysyi Iris saadakseen aikaan keskustelun.

"En", mutisi toinen.

"Luulin sitä senvuoksi, että näytätte tuntevan kaikki mahdolliset keinot, asiat ja esineet, joista minä en ole kuullut edes puhuttavankaan."

"Käristetyn kinkun — ja korput — esimerkiksi?"

Toisessa tilaisuudessa olisi Iris nenästänyt häntä tästä vastauksesta, mutta nyt vastasi hän aivan tyynesti.

Syötyään nousi merimies nopeasti ja otti esiin revolverin.

"Onko teillä mitään sitä vastaan, jos ammun laukauksen koetellakseni patruunia?"

Iris nyökkäsi. Jenks tähtäsi kookospähkinärykelmään. Laukaus kajahti, kaksi pähkinää putosi ja ilma täyttyi kimeällä kirkunalla ja siipien suhinalla. Iris tunsi hiukan levottomuutta, mutta merimies sanoi tyynesti: "Kalalokkeja".

Hän panosti revolverin ja oli juuri sanomaisillaan jotain, kun ääni, muistuttaen veden pulppuamista pullosta, kuului. Se tuli metsän sisästä ja he katsoivat hämmästyneinä, kysyvästi toisiinsa. Jenks otti nopeasti muutamia askeleita sinne päin, mutta pysähtyi äkkiä ja purskahti nauruun. Iris piti hänen naurustaan. Se oli avointa eikä teeskenneltyä.

"Nyt muistan", sanoi Jenks "Wou-wou apinat huutavat noin. Niiden läsnäolo osoittaa saaren joskus olleen asutun."

"Muistatte?" sanoi tyttö. "Te olette siis jo kerran ennenkin olleet tässä maailmanosassa?"

"En, tarkoitan lukeneeni niistä."

Kahdesti puolen tunnin kuluessa oli hän lyhyesti torjunut henkilökohtaiset tiedustelut.

"Osaatteko käyttää revolveria?" kysyi merimies.

"Kyllä, isäni on minulle sen opettanut. — Hänen mielestään jokaisen naisen on tarvittaessa kyettävä puolustamaan itseään."

"Mainiota! Nyt, miss Deane, on teidän koetettava nukkua pari tuntia. Aion tarkastaa kappaleen rantaa saaren molemmilta puolin. Jos haluatte jotain, niin laukaus on merkkinä."

"Olen hyvin väsynyt", tunnusti tyttö. "Mutta te?"

"Oh, kaikki on all right. Olen aivan reipas — tarkoitan, etten voi nukkua ennen yön tuloa, enkä ennenkuin olen kiivennyt tuolle kukkulalle ja saanut yleissilmäyksen valtakunnastamme. Haluan saada paremman asunnon kuin meillä nyt on."

Jos Iris olisi ollut vähemmän väsyksissä, olisi hän ehkä pannut merkille levottomuuden ja epäluulon merimiehen äänessä. Mutta hiekalle levitetyt lehdet, joiden päällä hän loikoi, olivat hyvin houkuttelevia. Hänen silmänsä sulkeutuivat, hän asettui niin mukavasti kuin taisi ja nukahti.

Mies katseli häntä hetken, muutti revolverin niin, ettei hän unissaan voinut vahingoittaa sillä itseään, mutta herätessään huomaisi sen heti, veti öljylakin silmilleen ja lähti.

He olivat joutuneet maihin saaren lounaiselle rannalle. Lukuunottamatta palmupeittoisten koralliriuttojen muodostamaa lagunia, oli saarella kaaren muoto, jonka molemmat kärjet olivat toisistaan noin kolmen neljäsosa mailin päässä.

Keskellä kohosi saari melkoisesti, noin 150 á 200 jalkaa. Ylängön keskipaikoilla oli korkea vuori, joka näytti muodostavan luoteeseen päin jyrkän seinän. Kaakkoispuolella oli mereenpistävä kallionkieleke. Merimies kulki ensiksi luoteeseen, sillä se suunta näytti sopivimmalta pikaiseen tutkimiseen.

Hän ei hämmästynyt huomatessaan kukkulan päättyvän jyrkkään kallioseinään, joka kohosi uhkaavana ympäröivän vehreyden keskeltä. Tätä kallioseinää vastapäätä, kapean maakappaleen eroittamana, oli toinen kukkula, joka oli aivan paljas ja halkeillut tavalla, joka muistutti salamaniskuista.

Jenks vihelsi itsekseen. "Jupiterin kautta!" sanoi hän. "Saari on tuliperäinen ja mineraalirikas!"

Kukkuloiden välillä olevaa maata peittivät harvaan kasvavat puut, joiden nimeä hän ei tiennyt, mutta jotka muistuttivat ebenholtsia ja seedriä. Joukko kantoja ilmaisi täällä käytetyn kirvestä, vaikkakaan ei äskettäin.

Hän laskeutui laaksoon ja kiipesi erästä puuta ylös. Kuten oli odottanutkin, kohtasi hänen katseensa sinisen meren puolen mailin päässä.

Tultuaan alas aloitti hän järjestelmällisen etsinnän. Ihmiset olivat olleet täällä. Oliko täällä kenties talo? Kohtaisiko hän yht'äkkiä jonkun malaijin — tahi kiinalaiserakon?

Vuoren juurella kasvoi pisanki-, pähkinä- ja kookospuita.

"Tässä on ainakin hiukan vaihtelua ruokalistaan", mutisi hän.

Taitettuaan saagopalmusta paksun oksan, raivasi hän tieltään puita ja oksia saadakseen selville syyn tähän runsaaseen kasvullisuuteen. Oksat ja pensaat peittivät lähdettä — uhkasivat suorastaan ensimmäisellä myrskyllä sen tukahduttaa.

Ihastuneena keksinnöstään, joka tällä hetkellä oli hänelle timantteja arvokkaampi, lankesi hän polvilleen nähdäkseen syvennykseen. Lähde oli huolellisesti tehty. Kymmentä jalkaa syvemmällä saattoi hän nähdä omat kasvonsa. Ojentamalla kätensä mahdollisimman alas ulottui hän kepillä veteen. Hän maistoi pisaroita; ne olivat suolattomia. Hiekka muodosti mitä parhaimman vedenpuhdistuskoneen.

Noustessaan ylös huomasi hän umpeenkasvaneen, kalliolle johtavan polun.

Hän seurasi sitä varovasti kun hänen jalkojensa alla ratisi jotain.

Lähemmin tutkiessaan asiaa huomasi hän astuneensa luurangon päälle.

Jos hänen jaloissaan olisi kiemurrellut myrkyllinen käärme, ei hän olisi voinut enemmän säikähtyä. Mutta tämä teräshermoinen mies tointui pian.

Kepillä raivasi hän syrjään ruohoa ja oksia, niin että miehen luuranko paljastui. Luut olivat suuria, mutta ilman vaikutuksesta hauraiksi tulleita. Jenks oli vahingoittanut vasenta kyynärluuta, mutta katkenneet reisiluut ja musertunut olkapää kertoivat kauheasta, kirjoittamattomasta historiasta.

Näiden synkkien jäännösten luona oli maatuneita vaatteita. Ne olivat sinistä kangasta. Niiden läheisyydessä oli muutamia messinkinappeja, joissa oli ankkurin kuva.

Ruostunut kääntöveitsi oli maassa ja luurangon rinnan päällä oli pyöreä tinapala, tupakkapurkin kansi. Jenks otti sen ylös. Siihen oli piirretty muutamia omituisia merkkejä ja numeroita. Heitettyään siihen pikaisen silmäyksen pisti hän sen taskuunsa tutkiakseen sitä tilaisuuden tullen tarkemmin.

Mitään aseita ei näkynyt. Hän ei voinut arvata koska ja millä tavoin tämä tuntematon mies oli kuollut. Jenks oli seisonut paikalla useita minuutteja ennenkuin huomasi luurangolta puuttuvan pään. Aluksi luuli hän kepillään sysänneensä pään syrjään, mutta huolellinen tutkimus osoitti sen tulleen poisviedyksi, sillä luurankoa tiheästi ympäröivä kasvullisuus ei olisi sallinut sen katoamista.

Merimiehen kasvot tulivat vielä vakavemmiksi ja synkemmiksi. Hän ajatteli ruostunutta malaijilaismiekkaa ja epäselvät muistot omituisista kertomuksista Kiinan mereltä johtuivat hänen mieleensä.

"Dyakkeja!" mutisi hän. "Päitä metsästävien dyakkirosvojen murhaama meriupseeri, todennäköisesti englantilainen."

Jos he olivat kerran käyneet, tulisivat he uudelleen.

Viiden sadan yardin päässä nukkui Iris Deane. Hänen ei olisi pitänyt jättää tyttöä yksin. Samalla hetkellä rikkoi hiljaisuuden revolverinlaukaus, joka saattoi linnut kirkuen lentelemään sinne tänne.

Läähättäen ja liikutettuna oli Jenks uskomattoman lyhyessä ajassa tytön luona, joka oli nyt lagunin rannalla ja tuijotti siellä oleviin kallioihin.

"Mitä on tapahtunut?"

"Oh, ei mitään. Näin niin kauheaa unta. Te taistelitte tuolla jonkun hirviön kanssa." Hän osoitti kalliota.

"En ollut ollenkaan sillä suunnalla", sanoi Jenks myötätuntoisesti.

"Niin, niin, kyllä ymmärrän. Mutta minä heräsin ja juoksin tänne pelastaakseni teidät. Ja tänne tullessani näin jonkin heiluvine käsivarsineen ja ammuin."

Merimies meni hitaasti kalliolle. Tuore naarmu kivessä osoitti mihin kuula oli sattunut. Mahtava kivipaasi oli märkä ikäänkuin aalto olisi pyyhkäissyt sen yli. Hän seisoi hiljaa ja silmäili veteen. Ei yhtään kalaa näkynyt, mutta pienet hiekkajyvät pohjassa liikkuivat.

Hän tunsi kylmän väristyksen selässään. Tällä kohdalla olivat kadonneet laskarit olleet. Välähdyksenä selvisi hänelle, että pelätty mustekala oleilee Kiinan meressä.

Hän oli kalpea kuin ruumis palatessaan Iriksen luo. "Te olette väsymyksestä suunniltanne, miss Deane", sanoi hän. "Näkynne oli todennäköisesti näköhäiriö. Olkaa kiltti ja lähtekää jälleen nukkumaan."

"Hyvä, menen takaisin", vastasi Iris, "vaikkakin mieluummin seuraisin mukana. Mitä te teette?"

"Etsin paikkaa, johon voisimme päämme kallistaa", vastasi merimies välinpitämättömästi. "Teidän on tosiaankin levättävä, miss Deane, muussa tapauksessa tulette sairaaksi."

Iris meni jälleen levähdyspaikalle ja merimies palasi luurangon luo.