Читать книгу Seikkailujen saari - Louis Tracy - Страница 4

Sisällysluettelo

Pelastuneet.

Kun Sirdaren katkesi keskeltä, halkesi salongin lattia mahtavalla räiskeellä. Liian huumautuneina voidakseen lausua edes rukousta lensivät miehet ja naiset sikin sokin. Iris tempautui kauhistuneen kamarineitinsä otteesta, putosi käytävään ja olisi mennyt laivan mukana pohjaan, jollei eräs kajuutanportaihin nojaava merimies olisi tarttunut häneen.

Mies ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Itsesäilytysvaiston ajamana tarttui hän laivan törmätessä kivelle ensimmäiseen tukeen. Samoin saattoi vaistomainen auttamisenhalu hänet ojentamaan vasemman kätensä ja tarttumaan tytön vyötäisiin kun tämä vieri ohi. Onnellisen sattuman kautta olivat he tuulenpuoleisella laidalla, sillä epäröityään kauhean sekunnin kallistui laiva alatuuleen.

Mies ei ollut valmistautunut tähän. Samalla hetkellä kun portaat kallistuivat, kadotti hän tasapainonsa; molemmat lennähtivät voimakkaasti luukun kautta ulos ja katosivat kiehuvaan aallokkoon. Sellaisissa olosuhteissa oli mahdotonta ajatella. Sarja vaikutelmia, joukko epäselviä kuvia kiintyi sieluun ja selveni myöhemmin tuskallisina muistoina. Pelko, epätoivo, hämmästys — ei mitään näistä tunteista ollut olemassa. Hän tiesi ainoastaan, että elotonta naisruumista — sillä onneksi oli Iris pyörtynyt — täytyi pidellä lujasti kunnes kuolema sen häneltä tempaisi. Hän palasi tietoisuuteen kuohuvassa meressä ja tunsi jalkojensa alla jotain, joka muistutti viettävää kalliota. Hän kohosi vedestä ja luuli tuntevansa jälleen ohjaushyttiä kannattavan pylvään, joka yhdessä ohjaushytin kanssa oli repeytynyt irti.

Vapaalla kädellään tarttui hän tähän odottamattomaan tukeen. Lyhyen hetken oli hänellä hämärä tietoisuus laivan haaksirikosta. Sekä keula- että peräpuoli olivat ilmanpaineesta räjähtäneet. Hylynsirpaleet ja ihmisruumiit singahtivat sinne tänne. Meri jymisi kallioita vastaan kymmenentuhannen mahtavan rautavasaran lailla.

Univormupukuinen mies — hän arveli sen olevan kapteenin — ojensi kätensä tarttuakseen pylvääseen, joka kannatti merimiestä ja tyttöä, mutta kateellinen aalto kohotti puun ja lennätti miehen tiedottomine taakkoineen takaisin syvyyteen. Hän taisteli elämästä epätoivon vimmalla. Nyt oli loppu varmasti käsissä. Mutta ei, hänen polvensa nojasi musiikkisalongin kattoa vastaan ja hän sai hengähdysaikaa. Suurin vaikeus oli hengittämisessä, niin tiheää oli kuohu, jonka läpi hän ajautui. Mutta tässäkin kauheassa silmänräpäyksessä säilytti hän mielenmalttinsa. Tiedottoman tytön suonenvedontapaiset rinnan liikkeet osoittivat hänen olevan tukehtumaisillaan. Äärimmilleen ponnistaen käänsi hän tytön siten, että suojasi häntä omalla ruumiillaan.

Se näytti tuottavan helpotusta ja tällä hetkellä luuli merimies tuntevansa hänet. Hänellä ei ollut kuitenkaan kykyä selvästi ajattelemaan. Samalla hetkellä, kun hän epäselvästi pääsi perille naisen henkilöllisyydestä, kadotti heikko tuki, johon hän nojasi, tasapainon, ja epätasainen taistelu alkoi jälleen.

Tällä kertaa tapasivat hänen jalkansa jotain turvallisen kiinteätä. Hän paiskautui eteenpäin ja tunsi jälleen saman kiinteän ja lujan pohjan. Hänen sielunkykynsä heräsivät. Siinä oli hiekkaa. Pelastuksen toivon kannustamana taisteli hän kuin hullu. Hän kaatui usein; kolme kertaa koetti takaisin virtaava vesi viedä hänet mukanaan, mutta hän ponnisteli sokeasti edelleen kunnes jalat vajosivat pehmeään valkoiseen hiekkaan.

Hän kaatui kykenemättä enää nousemaan. Ponnistaen viimeiset voimansa veti hän tytön lähelleen ja siinä lepäsivät molemmat mistään välittämättä.

Miten kauan mies siinä makasi, saattoi hän jälkeenpäin vain arvailla. Sirdaren vajosi pohjaan juuri ennen päivänkoittoa ja merimies näki tajuntansa palattua pienen auringonsäteen pilkistävän pilvien välitse idässä; myrsky oli alkanut vaimentua.

Hän kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti istumaan. Heti alettuaan liikkua tunsi hän pahoinvointia, sillä hän oli niellyt paljon suolavettä, ja vasta saatuaan sen pois saattoi hän ajatella tyttöä. Tämä makasi vielä kasvot hiekkaa vasten.

Kaikkien pakoittavien jäsentensä väristessä lankesi hän toiselle polvelleen ja kohotti hellästi Iriksen pään ja olkapäät ylös. Tytön silmät olivat suletut, huulet ja hampaat lujasti yhteenpuristetut — seikka, jota hän epäilemättä sai kiittää hengestään, sillä muussa tapauksessa olisi hän tukehtunut; — hänen kalpeutensa oli sitä lajia, joka näytti todistavan kuolemaa.

Epätoivon elein pyyhkäisi mies takinhihalla silmiään paremmin nähdäkseen. Sitten koetti hän vapisevin käsin avata tytön puseron kaulusta ja nyöriliivejä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä, että niin oli pyörtyneiden naisten kanssa meneteltävä ja hän oli vakaasti päättänyt palauttaa Iris Deanen tajuihinsa. Hänen työtään vaikeutti vyö, jonka hän katkaisi veitsellään.

Silloin vasta huomasi hän oikean kätensä etusormen kynnen repeytyneen irti, luultavasti koettaessaan pitää kiinni epävarmasta tuesta, joka oli niin merkittävästi vaikuttanut hänen pelastukseensa. Kynsi riippui yhä lihariekaleessa kiinni estäen käden käyttöä. Ilman epäröimistä puri hän hampaillaan siihen ja repäisi irti.

Aikoessaan senjälkeen ruveta huolehtimaan tytöstä, huomasi hän ihmeekseen tämän loikovan avoimin silmin ja katsovan häneen. Tyttö oli täydessä tajussaan ja oli nähnyt hänen omituisen käyttäytymisensä.

"Jumalan kiitos, te olette elossa!" huudahti merimies käheästi.

"Miksikä niin teitte? Minkävuoksi repäisitte kynnen?" kuiskasi tyttö.

"Se oli tiellä. Halusin leikata vaatteenne auki vyötäisiltä. Olitte pyörtynyt ja aioin avata nyöriliivinne."

Iriksen väri palasi huomattavan nopeasti.

Hän koetti kohottautua ja kädet yrittivät vaistomaisesti järjestää pukua.

"Naurettavaa!" huudahti hän hämillään.

"Luuletteko voivanne maata siinä kunnes hankin hiukan vettä?" kysyi mies levottomasti.

Iris nyökkäsi ja sulki silmänsä. Se johtui vain siitä, että suolainen merivesi kirveli kovasti silmiä, mutta merimies luuli hänen pyörtyvän uudelleen.

"Koettakaa olla pyörtymättä", sanoi hän. "Eikö ole parasta, jos avaan vaatteenne?"

"Ei, ei", mutisi Iris. "Silmiäni vain kirveltää, siinä kaikki. Eikö ole — yhtään — vettä?"

Mies laski hellästi hänen päänsä hiekalle ja nousi ylös. Hänen ensimmäinen silmäyksensä koski merta. Hän näki jotain, joka sai hänet hämmästyksestä säpsähtämään. Meri vyöryi yhä edelleen yli riuttojen, jotka sulkivat sisäänsä pienen lahdelman. Vastakohta myrskyävän meren ja tyynen, rauhallisen lahden välillä oli kummastuttava.

Merellä ei näkynyt jälkeäkään Sirdarenista, mutta ranta oli kaikkialla pirstaleiden peitossa ja — kauheata — useita elottomia ihmisruumiita oli heittynyt sikin sokin rannalle laivanjäännösten joukkoon.

Tämä huomio sai hänet toimimaan. Hän kääntyi heittääkseen silmäyksen maahan, johon avuttomine seuralaisineen oli joutunut. Suureksi helpotuksekseen huomasi hän sen olevan vuorista ja metsänpeittämää. Hän tiesi, ettei laiva ollut voinut ajautua Borneoon, joka oli kaukana etelässä. Tämän täytyi olla joku niistä Kiinan meressä olevista sadoista saarista, joilla kalastajat käyvät. Todennäköisesti oli se asuttu, vaikkakin tuntui kummalliselta, etteivät saaren asujamet olleet näyttäytyneet. Joka tapauksessa oli täällä vettä ja jotain syömistä.

Mutta ennen vedenetsintään lähtemistä oli suoritettava kaksi asiaa. Tyttö oli muutettava pois nykyisestä paikastaan. Olisi liian julmaa antaa hänen nähdä rannalla olevia ruumiita.

Hän kumartui tytön puoleen ja sanoi lempeästi: "Teidän täytyy antaa minun kantaa itsenne kauemmaksi maalle."

Sitten otti hän tytön käsivarsilleen ja kantoi erään hiekasta kohoavan kiven taa, joka suojasi tuulelta ja rannan tarjoamalta näyltä.

"Minua paleltaa ja olen niin väsynyt", mutisi Iris. "Eikö ole yhtään vettä? Kaulassani tuntuu niin kipeältä."

"Koettakaa maata hiljaa muutamia minuutteja. Teidän ei tarvitse kärsiä kauan. Tulen heti takaisin."

Hänen oma kurkkunsa ja silmänsä kirvelivät kuin tulessa suolavedestä, mutta siitä huolimatta juoksi hän ensiksi lagunin rannalle. Siellä oli kaikkiaan neljätoista ruumista. Miesten joukossa oli laivalääkäri, ensimmäinen upseeri ja sir John Tozer.

Merimies ei osoittanut mitään näkyvää liikutusta tutkiessaan heitä. Vakuuttauduttuaan siitä, ettei voinut auttaa ketään näistä vaiteliaista olennoista, meni hän lähintä metsää kohden. Hän ei tiennyt kuinka pitkäaikaiseksi vedenetsintä tulisi ja hänelle oli mitä tärkeintä sen löytäminen.

Tultuaan likimmäisten puiden luo päästi hän ilohuudon. Siellä kasvoi suuri joukko saniaiskasveja, joiden suuret kääntyneet lehdet muistuttivat teekuppia ja sisälsivät sadevettä, johon oli senlisäksi sekaantunut niiden omaa hyvältämaistuvaa mehua.

Hän leikkasi veitsellään kaksi lehteä noituen samalla vahingoittunutta sormeaan ja kiiruhti Iriksen luo kalliine juomineen. Iris onnistui nousemaan käsivarsiensa varaan ja hänen silmänsä loistivat toivosta saada jotain virkistävää. Hän joi nopeasti molempien lehtien sisällön.

"Miten kummallinen maku", sanoi hän sitten. "Mitä se on?"

Mutta into, jolla Iris sammutti janonsa, muistutti merimiestä omista silmänräpäykseksi unohtuneista tuskistaan. Hänen kielensä tuntui turpoavan ja hänen oli mahdotonta vastata.

"Te ette ole juoneet mitään itse!" huudahti Iris. "Menkää heti juomaan.

Ja olkaa ystävällinen ja tuokaa minullekin vielä vähän."

Hänen ei tarvinnut sanoa sitä kahta kertaa. Juotuaan kiireesti muutamien lehtien sisällyksen, palasi merimies Iriksen luo tuoden lisää vettä. Tyttö oli nyt noussut istumaan. Aurinko loisti majesteetillisena pilvien välitse ja jäsenet saivat lämpöä ja jäntevyyttä.

"Mitä tämä on?" kysyi hän juotuaan vielä kerran.

"Saniaiskasvin vettä. Luonto ei ole aina julma. Ollessaan erinomaisen jalossa mielentilassa keksi se tämän tavan säilyttää vettä."

Miss Deane ojensi kätensä saadakseen lisää.

"Ei, madame", sanoi merimies äänessään kunnioitusta ja päättäväisyyttä.

"Ei enempää tällä kertaa. Ensiksi on minun hankittava jotain syötävää."

"Laiva on uponnut?" sanoi Iris hetken vaiettuaan.

"Niin, madame."

"Ja me olemme ainoat pelastuneet?"

"Pelkään niin olevan."

"Onko tämä asumaton saari?"

"En usko, madame. Se on ehkä tilapäisesti asumaton, mutta kiinalaiset kalastajat tulevat näille seuduille kokoamaan kilpikonnia ja beche-de-meriä. En ole nähnyt meitä itseämme lukuunottamatta ainoatakaan elävää olentoa, mutta asukkaat voivat oleskella saaren eteläosassa."

"Ei voi olla mahdollista", jatkoi Iris hetken kuluttua, "että Sirdarenin kokoinen laiva on murskautunut."

Merimies vastasi tyynesti:

"Se on vain liiankin totta, madame. Te ette tiedä kuinka se tapahtui — se kävi niin nopeasti. Onneksi kadotitte te tajuntanne."

"Kuinka sen tiedätte", kysyi tyttö nopeasti.

"Minä — niin — olin sattumalta teidän läheisyydessänne, madame, kun laiva murskautui ja me — tulimme heitetyksi yhdessä maihin."

Iris kohottautui ja katsoi häneen. "Nyt muistan", huudahti hän. "Te tartuitte minuun kaatuessani käytävään. Putosimme mereen laivan hajotessa. Olette pelastanut henkeni. Jos ei teitä olisi ollut, en olisi päässyt hengissä."

Hän tarkasti miestä vakavasti nähdessään punan kohoavan tämän suolan ja hiekan peittämille kasvoille.

"Ei, mutta", huudahti hän äkkiä, "tehän olette tarjoilija, jonka eilen huomasin salongissa. Mistä johtuu, että olette merimiehen puvussa?"

"Myrskyn aikana sattui laivalla onnettomuus, madame. Olen sangen hyvä merimies, mutta huono tarjoilija ja pyysin tulla muutetuksi. Koska miehistö ei ollut täysilukuinen, suostuttiin pyyntööni."

Iris tarkasteli häntä hyvin huomaavasti.

"Te pelastitte henkeni", toisti hän hitaasti. Sitten juolahtivat hänen mieleensä kapteeni Ross, sir John, lady Tozer, tohtori, kamarineiti ja kaikki muut. Olivatko kaikki tosiaankin kuolleet? Hänen huulensa värisivät ja silmät täyttyivät kyynelin.

"Onko todellakin totta, että kaikki meitä lukuunottamatta ovat hukkuneet?" kysyi hän katkonaisella äänellä.

"Onnettomuudeksi ei siitä voi olla pienintäkään epäilyä", vastasi merimies alasluoduin katsein.

"Oletteko siitä ihan, ihan varma?"

"Kyllä — ainakin muutamien suhteen!" Vasten tahtoaan kääntyi hän rannalle.

Iris ymmärsi. Hän laskeutui polvilleen, painoi kädet kasvoilleen ja purskahti kovaan itkuun. Mies kumartui hänen puoleensa katseessaan sanomatonta osanottoa ja aikoi laskea kätensä hänen olalleen, mutta pidättäytyi äkkiä. Jokin oli tehnyt tämän miehen kovaksi. Hänelle maksoi ponnistusta välinpitämättömänä pysyminen, mutta se onnistui. Hän puristi huulensa yhteen ja lempeä ilme kasvoilta katosi.

"Kas niin, rakas madameni", huudahti hän teeskennellyn reippaalla äänellä, "teidän on rauhoituttava. Haaksirikossa on samoin kuin sodassakin. Me olemme elossa ja meidän on koetettava selviytyä. Kadonneita me emme voi auttaa."

"Mutta osanottoa voimme tuntea" vaikeroi Iris katsoen häneen kyynelten täyttämin silmin. Ei edes tälläkään hetkellä hän voinut olla kummastelematta, että tämä merimies, joka puhui kuin sivistynyt mies, mutta koetteli jäljitellä alemman luokan tapoja, oli mitä ritarillisimmin pelastanut hänen henkensä ja auttanut häntä, vaikka itse oli vielä enemmän avun tarpeessa.

Mies odotti vaieten kunnes hänen nyyhkytyksensä lakkasivat.

"Ja nyt, madame", sanoi hän, "on tärkeintä saada jotain ruokaa. En jätä teitä mielelläni yksin ennenkuin olemme oppineet tuntemaan oleskelupaikkamme paremmin. Jaksatteko kulkea vähän matkaa metsään päin, vai kannanko teitä?"

Iris nousi heti ja työnsi uhmaavasti hiuksensa taapäin.

"Tietysti voin kulkea", vastasi hän. "Mitä ehdotatte tehtäväksi?"

"Niin, madame —"

"Mikä on nimenne?" keskeytti Iris käskevästi.

"Jenks, madame — Robert Jenks."

"Kiitos! Kuulkaa nyt, Robert Jenks. Minä olen miss Iris Deane. Laivalla olin minä matkustajana ja te tarjoilijana — toisin sanoen, siksi kun rupesitte merimieheksi. Täällä olemme onnettomuustovereita, mutta te olette johtaja — minä olen aivan avuton. Voin auttaa teitä vain antamienne ohjeiden mukaan, enkä siis halua enää hetkeäkään tulla kutsutuksi 'madameksi'. Ymmärrättekö?"

Mr Robert Jenks tunsi hänen suurten sinisten silmiensä katselevan itseään ja tukahdutti hymyilyn. Tyttö oli yhä hermostunut, täytyi tehdä hänen mielikseen.

"Kuten haluatte, miss Deane", sanoi hän. "Tosiasiaksi kuitenkin jää, että meillä on paljon tehtävää ja että meidän on heti syötävä jotain."

"Mitä voimme syödä?"

"Ottakaamme siitä selvää", vastasi Robert Jenks, alkaen tarkastella lähimpiä puita.

He liikkuivat vaivaloisesti eteenpäin. Silloin tuli Iris ajatelleeksi harvinaista näkyä, joka oli osunut hänen silmiinsä tajunnan palatessa.

"Olette vahingoittanut sormenne", sanoi hän. "Näyttäkää se minulle."

Jenks ojensi oikean kätensä häneen katsomatta.

"Oi, raukkaa!" huudahti Iris. "Sitä pakottaa tietysti hirveästi."

Sitten repäsi hän riekaleen puvustaan ja sitoi sormen hellästi ja varovasti.

"Kiitos!" sanoi Jenks. Sitten päästi hän ilohuudon.

"Jupiterin kautta, miss Deane! Meillä on onnea! Tässä on mainio pisankipuu!"

Vaikkakin hedelmät tuskin olivat kypsiä, söivät he niitä ahnaasti.

Vihdoinkin oli heidän nälkänsä jonkunverran vaimentunut.

"Nyt", selitti Jenks, "on teidän levättävä täällä hetkinen. Aion mennä takaisin rannalle. Teidän ei tarvitse olla peloissanne. Täällä ei ole mitään eläimiä, jotka voisivat teitä vahingoittaa, enkä minä viivy kauan."

"Mitä teette rannalla?" kysyi Iris.

"Koetan pelastaa ruokatavaroita ja muuta."

"Enkö saa tulla mukaan? Saattaisin ehkä olla hiukan avuksi."

Jenks vastasi hitaasti:

"Olkaa kiltti ja tehkää mielikseni jäämällä tänne. Tulen takaisin pian ja siellä tulee ehkä koko joukko työtä."

Iris ymmärsi hänen tarkoituksensa ja värähti.

"Sitä en saattaisi tehdä", mutisi hän. "Minä pyörtyisin. Teidän poissaollessanne rukoilen heidän puolestaan — onnettomien ystäväraukkojeni puolesta."

Jenksin jättäessä hänet itki hän hiljaa.

Kun Robert Jenks tuli lagunille, pysähtyi hän äkkiä. Hän muisti varmasti lukeneensa neljätoista ruumista. Nyt niitä oli vain kaksitoista. Kaksi laskaria, jotka olivat levänneet aivan lagunin rantakivillä, oli kadonnut.

Mihin he olivat joutuneet?