Читать книгу Liika viisas - Maiju Lassila - Страница 3

Sisällysluettelo

Sydänkesäinen kiireen työajan hiljaisuus vallitsi Sakari Kolistajankin talossa. Väki oli hävinnyt työmaille.

Oli puolipäivä. Kukon kiekaisu leikkasi poutaista hiljaisuutta. Kartanolla, kaikkialla tyhjää, äänetöntä. Sillan alla hautoi kana ja valkoinen porsasparvi oli latoutunut karjapihan aitoviereen nukkumaan vieretysten, riviin, pyllyt yhtäänne päin niin siroina kuin taiten riviin asetetut valkoiset isot munat.

Ja samaa tyhjää tuvassakin. Penkillä, pöydänpäässä nukkui istuallaan talon muonamies Issakainen, jonka peloittavan suuri, leilimäinen kähärä pää oli niin kauhistuttavan pörröinen kuin mikäkin pahaksi pöyhötelty iso villaläjä. Oli syötyään ja ruuat korjattuaan nojautunut vain ryntäät rehellään pöytää vastaan, kallistanut korvallisensa pöydälle ja nukkui nyt sikeästi kuorsaten, pöydälle jäänyt lusikka ihan nenän edessä.

»Ala nousta jo siitä!» äsähti kovana jo emäntä, Sakarin vaimo

Anna-Liisa, vesisankoa tupaan tuodessaan. Näkyi olevan taas äkeissään.

Eikä ihme, sillä hermostutti tuo Sakarin tila jo häntä.

Mutta ei Issakainen kuullut. Kuorsata jyrisytti vain ja nukkui kuin pölkky.

»Hulluksi tässä jo itsekin koko miehen kanssa tulee», tuskitteli puuhaileva Anna-Liisa itsekseen Sakarinsa asian vuoksi.

Mutta lopulta alkoi toki Issakainen tajuta, että häntä oli herätetty. Hän heräsi, haukotteli, haparoi pöydältä lusikan, nuoli sen unisena puhtaaksi, pisti seinänrakoon ja istahti keskemmä penkille.

Mutta siihen hän taas nukahti, nukahti sikeästi, ihan kuorsasi. Iso, villainen pää nuokkui ja riippui kuin leili, uhkasi joka hetki ikäänkuin pudota ja viedä raskaalla painollansa koko miehen mukaansa.

Mutta touhueleva Anna-Liisa näytti äkeältä. Porsaatkin nuo olisi ollut leikkuutettava, mutta mihin tässä enää ehtineekään.

* * * * *

Sillä oikeastaanhan Anna-Liisaa painosti miehensä Sakari Kolistajan odottamaton herääminen, se että Sakari oli herännyt oman vikansa tuntoon. Sillä kuten ihminen heräämisessään pääsee synnintuntoon, s.o.: huomaa syntinsä suuruuden ja kauheuden, ja alkaa etsiä siitä pelastusta, niin oli Sakarikin tullut viisautensa tuntoon. Tämän nykyisen papin, pastori Pöndisen järkyttävät saarnat ne olivat hänessä sen heräämisen vaikuttaneet. Pelkäämättä, lujasti oli se saarnoissansa Hebrealais-epistolan mukaan julistanut, että kaikki maallinen viisaus on perkeleestä ja johtaa ikuiseen vaivaan ja kadotukseen ja että kaikki asiat voidaan ymmärtää, käsittää ja selittää ainoastaan uskon kautta. Yhdellä ainoalla rohkealla iskulla oli pastori Pöndinen siten ratkaissut ihmiskunnan tärkeimmän ja suurimman kysymyksen: viisauskysymyksen. Ja sen ratketessa olivat samalla ratkenneet kaikki muutkin kysymykset uskonnon, tieteen, taiteen, urheilun, naisasian, rakkauskysymyksen ja kaiken muun alalla, sotkuisesta Balkanin kysymyksestä Suomen kansallisteatterin kysymykseen saakka. Koko ihmiskunnan päänvaivan oli Pöndinen höllännyt auki äkkiä, että se laukesi kuin poikki sivallettu viulunkieli, sillä uskon avulla ratkesi ikiliikkujakysymyskin, niin että huoleti voitiin uskon avulla todistaa siitäkin kuulun viisaan sanoilla jo että: »Mutta se pyörii sittenkin.»

Niin oli siis ratkennut ihmiskunnan tärkein ja kipein kysymys, viisauskysymys. Se joka pahensi, s.o.: viisaus, oli Sanan mukaan leikattu pois ja heitetty pois tyköä ja päähän oli sen tuhatvuotisten humujen ja melun jälkeen jäänyt rauha ja hyvä olo kuten pahnaan, josta meluava ja alati nälkäänsä vinkuva porsas on lopultakin pellolle potkittu.

»Pahanhengen Pöndinen!» oli Anna-Liisa sadatellut, sillä hän ei ollut vielä saarnasta herännyt.

* * * * *

No niin. Sillä juuri näitä pastori Pöndisen voimallisia saarnoja kuullessaan oli Sakari Kolistaja, kuten jo sanottu, herännyt. Kuultuaan pastorin julistavan viisauden kauheutta, oli hän alkanut tutkia itseänsä, huomannut olevansa liika viisas, kauhistunut tilaansa, tullut murheelliseksi ja alkanut etsiä apua ja pelastusta.

Niin: viisaudentuntoon hän oli tullut. Rehellisesti, nöyrästi kuten ainakin viheliäisyytensä tuntoon herännyt, tunnusti hän nyt maailmalle, että hän on liika viisas. Ei hän enää sitä vikaansa keneltäkään salannut, ei yrittänyt sitä lievennellä, ei kaunistella, sillä hänen heräämisensä, viisaudentunnon synnintuntoon tulemisensa oli todellista, ei ulkokullaista. Turhia olivat ystävienkin lohdutukset. Turhaan koetti hänelle vakuuttaa se ja se lohduttaja, sukulainen ja muu, että hän ei ole liika viisas, tuskin kylliksikään viisas — s.o. kylliksikään syntinen, — ja että häntä ei siis viisauden takia uhkaa helvetti ja ijäinen kadotus. Sakari Kolistaja ummisti heille korvansa, ei sallinut viettelijöiden nukuttaa häntä uudestaan suruttomuuden uneen vaan todisti heille:

»Ei… Ei sillä … pastori Pöndinen on viisas mies.»

Sopi sen saarnoja ja sanaa siis uskoa, sen jos kenen. Ja entistä nöyremmin etsi hän apua ja parannusta. Totisen kristityn alistuvaisuudella ja rehellisyydellä tunnusti hän, että hän on kauhein luoduista, että hän on suurin syntisistä ja tuomituista, että hän on liika viisas.

Perkele, niin hän tunnusti, on pettänyt Luojan. Salavihkaa, Luojan sitä huomaamatta, on se antanut hänelle liiaksi viisautta. Siitä hänen surkeutensa. Helvetti on jo avoinna häntä odottamassa.

Kamalaa! Ja apua ei, ei mistään! Ystävät ja sukulaiset ja kaikki lohduttajat olivat hänen suhteensa avuttomia, sillä mitäpä asia sillä parani, että he asiaa koristellakseen keskenänsä kuiskailivat, että Sakarin viisaudentunto on muka luulosairautta.

Ja niin synkistyi ja synkistyi Sakari, tehden joskus jonkun sangen omituisen teon, josta voitiin sanoa, että sen suorittajan on todellakin täytynyt olla liika viisas, eikä ainoastaan jokapäiväisen viisauden mies.

Niinpä oli hän kerrankin Anna-Liisan poissaollessa ruvennut täyttämään tupaa vedellä. Ämpärillä oli hän koko päivän kantanut vettä katolle ja sieltä kaatanut sen savutorven kautta tupaan. Toisen kerran oli hän palkannut väkeä vaihtamaan vettä; kaivosta oli vedättänyt vettä jonkun kilometrin päässä olevaan järveen ja järvestä kaivoon. Eräänä päivänä taas hän oli ilkoisen alastomana istahtanut katonharjalle veisaamaan, ilmoittaen olevansa David Israelin kuningas. Erittäin oli häntä huolestuttanut se, että heidän metsälampensa syttyisi näin kuumana kesänä tuleen ja niin palaisi kalavesi. Hän oli koettanut palovakuuttaa lampea, mutta vakuutusyhtiöiden asiamiehet eivät olleet suostuneet. Hän oli silloin ainakin varannut palosammutuskojeet lammin rannalle ja vedättänyt saavillisen vettä valmiiksi tulipalon varalta. Ja paljon muuta semmoista, jossa ilmeni selvä yli-inhimillinen viisaus.

Ja niin oli hän elänyt ja julistanut vikaansa, liikaviisauttansa sanoilla ja todistanut sitä teoilla. Sukulaiset kehoittivat vaimoa, Anna-Liisaa silloin toimittamaan Sakarin hullujenhuoneeseen hoidettavaksi. Ja sitä se Anna-Liisa itsekin mieteksi, mutta asia vain jäi; maksamaankin se olisi siellä hoitaminen tullut ja lisäksi oli Sakari rauhallinen. Ei tarvinnut pelätä, että se tekee pahaa. Usein se juttelikin vielä niin tavallisen, vaatimattoman viisaan tavalla, että ei olisi mitenkään voinut luulla että mies onkin itse asiassa oikea viisauden ylimys ja kuningas, liika viisas.

Ja niin olivat asiat jatkuneet. Koki Anna-Liisa toki kotona parannella Sakarinsa päätä. Vanhan hyvän tavan mukaan, oli hän silloin turvautunut oman metsäkylänsä viisaiden ja tietoniekkojen apuun; Sakaria oli kupattu, hierottu ja lyöty suonta, mutta mikään ei ollut auttanut. Sillä kun vaimo oli toivorikkaana niiden jälkeen Sakarilta kysynyt, että »yhäkö se jomottaa?» niin alakuloisena oli Sakari vain vastannut:

»Yhä.»

* * * * *

Mutta niinkuin synnintuntoon herännyt alkaa herättää muita, kehoittaa heitä kavahtamaan syntiä, että eivät joutuisi siihen vaivan paikkaan, niin oli Sakari Kolistajankin laita: Viisautensatuntoon herättyänsä, tultuaan tuntemaan viisauden kauheuden ja oman viisautensa suuruuden, heräsi hänessä halu saarnata muillekin viisautta vastaan, kehoittaa ihmisiä sitä kavahtamaan, kuten ainakin perkeleen anninta, että eivät joutuisi samanlaiseen vaivan tilaan kuin hän. Hänellä oli melkoinen talo ja, kuten sanottu, kiire työaika oli kuumimmillansa, mutta uuden asiansa takia oli hän nyt luopunut talosta, pellosta, karjasta ja vaimosta, Anna-Liisasta, ja olisi luopunut lapsistakin, jos hänellä niitä olisi ollut. Rakkaudesta muita, viisauden vaivaamia kohtaan hän saarnata tahtoi.

»Saakoot ne pahan porsaan pois pahnasta!» oli hän niille avun viemisestä huolehtiessaan sanonut ja niin oli hän nyt matkalla hakemassa saarnalupaa.

Sillä tämä uusi pappi Pöndinen, tämä hänen herättäjänsä, joka saarnasi inhimillistä viisautta vastaan, oli todellakin heti ensiaikoinansa ihastunut Sakarin hurskauteen, niin että oli luvannut antaa hänelle tuon saarnaluvan. Oikeastaan hän oli kehoittanut Sakaria antautumaan saarnatyöhön. Sillä ratkaistuaan kerta suuren viisauskysymyksen halusi hän levittää tuon ratkaisun tuottamaa siunausta kaikille ja jokaiselle.

Sakarin etäisestä metsäkylästä ei ollut vielä ehtinyt pappilaan asti tietoa siitä, että Sakari oli jo herännyt niin syvästi, että peittelemättä tunnusti jo maailmalle sen kauheuden, että hän on liika viisas.

Se siitä. Joku sana toki vielä seurakunnan kirkollisista oloista.

Sillä kuten tietty, oli tämä nykyinen uusi pappi Pöndinen, oikeastaan apulaispappi, armovuosien saarnaaja. Seurakunnan enemmistö tunnusti niinsanottujen vanhurskautuneiden uskonsuuntaa. Äsken kuollut rovasti Pöyhönen oli aikoinaan kitunut apulaispappina vuosikymmenisen, mutta jouduttuansa armovuosien saarnaajaksi tähän isoon pitäjään, oli hän herännyt, liittynyt vanhurskautuneisiin, jotka enemmistönä ollen olivat hänet äänestäneet rovastiksi. Hän oli nainut entisen papin tyttären Amalian, ja nyt kuollessaan jättänyt yli satatuhatta puhtaassa rahassa, lisäksi suuren puustellin talouden, kuusikymmentä lehmää ja kymmenen hevosta, talous- ja huonekalut, ison hopeahelaisen piipun, kaksi saarnakirjaa ja terveen lesken. Ei hänkään ollut saarnoissaan inhimillistä viisautta ylistänyt, mutta ei hän toki ollut sitä vastaan saarnannut niin kiivaasti kuin tämä hänen leskensä armovuosien saarnaaja, pastori Pöndinen. Se kiivaus, se järjen ja viisauden viha, oli oikeastaan Pöndisessä, kuten hän selitti Euroopassa äskettäin raivonneen järkeisuskon, ratsionalismin synnyttämää reaksioonia, nousemista tuota synnillistä järkeisuskoa ja sen lähdettä: ihmisjärkeä ja inhimillistä viisautta vastaan.

Semmoinen oli Sakari Kolistajan herättäjä, pastori Ruudolf Pöndinen, eikä hänellä ollut syytä katua sitä, että oli hylännyt viisauden; seurakunnan enemmistön äänistä oli hän nyt varma. Lisäksi oli hän jo kihloissa edeltäjänsä rikkaan lesken Amalian kanssa, joka, ollen hurskautensa lisäksi taloudellinen ihminen, oli tähän nuoreen pappiin mieltynyt etenkin siitä syystä, että oli huomannut hänet viisaaksi ja toimelliseksi mieheksi, semmoiseksi, joka ei etsi mitään maallisen, s.o. synnillisen ja katoavan viisauden kautta, vaan iäisen kautta ja sen, joka on Herrasta.

Ja juuri kihlajaisten jälkeisenä päivänä saapui nyt Sakari Kolistaja noutamaan saarnalupakirjaa, lähteäksensä sitte ja hajotaksensa kaikkeen maailmaan, siellä saarnatakseen viisautta vastaan ja tunnustaakseen oman liika-viisautensa, sekä todistaaksensa sen kauheuden.