Читать книгу Liika viisas - Maiju Lassila - Страница 4

Sisällysluettelo

Pappilassa oli nyt kesäisen puolipäivän hiljaisuus ylimmillään. Ei piikojakaan keittiössä. Kaikki olivat heinänteossa. Renki Tuomas makasi päivällisunta ihan keskellä pihamaata, sikeänä kuin säkki, mahallaan, aivan kuin nurmikon pintaan litistäytyneenä, oikea käsi rentonaan ojona. Toinen jalka vetelehti siellä takana suorana, mutta toinen oli hieman koukussa; hattu oli mukavasti pään viereen solahtanut ja suupielestä kihosi maukas unenvesi. Tienvieressä, selät pihamaan aidassa kiinni, makasi revityn nurmikon porokossa kaksi isoa sikaa. Toisen kärsä juuri tapasi toisen kippuraiseen saparoon, ja portin lähettyvillä seisoi tiellä pappilan vanha ruuna, huuli lerpallaan, seisoi ja torkkui pää niin nuokollaan, että se oli aivan tuossa paikassa kaulasta tielle tipahtamaisillaan. Ei mitään muuta ääntä, ei eloa. Sakarin saapuessa juosta piritti toki ruunan eteen pieni ison rotan kokoinen valkean-kirjava koiranpentu, jolla oli aivan suhdattoman isot luppakorvat. Ruunan torkkuminen huvitti sitä. Se pysähtyi ja katsoi tovin. Pudota tipahtaakohan ruunan pää?

Ihan se huvitti. Ilosta haukahti penikka kertasen, riemastui ruunan lerppuvasta huulesta, hypähteli, haukahteli ja tapasi iloissaan kuin haukata ruunan huulta.

Mutta silloin tavoittaa hampsasi ruuna unisena penikka-pahaa huulillaan, noin vain, sivumennen. Huulet lompsahtivat. Penikka säikähti ja juosta kieri pihan halki rappusien alle pakoon, juostessaan kauheasti uikuttaen ja erityisesti suojellen jalkojensa välissä häntäänsä, sillä tuntui kuin ruuna yhäti sitä huulillaan hapoisi.

Mutta ruuna torkkui, torkkuen entistä unisempana.

* * * * *

Oltiin pappilan kamarissa. Virkahuone se oli samalla. Pastori Pöndinen istui vanhassa keinutuolissa ja poltteli sitä edelläkävijänsä — sekä virassa että avioliitossa — isoa hopeahelaista. Amalia oli Itse tuonut kahvit. Oli sopinut lähettää piiat heinätyöhön. Eivätpähän olleet silloin siinä häiritsemässä.

»Sakari Kolistaja sieltä näkyy tulevan», huomasi pastori ja ilmoitti

Amalialle, lisäten Sakarista: »Synnin tuntoon herännyt jo…»

Molemmat jäivät katsomaan Sakarin tuloa. Tämä pysähtyi toviksi ja katsoi nukkuvien sikojen rauhallista oloa. Varsinkin kiinnitti mieltä sen etumaisen kippurainen saparo, se kun pisti aivan toisen kärsään. Hän tarkkasi, miten sian sierain huokuessa sen johdosta aina irvistyi auki. Kauvan hän sitä tarkkasi. Näky huvitti häntä, herätti mielenkiintoa.

»Mitähän tuo niin pitkään tarkastaa?» arveli jo rouva Amalia uteliaana, akkunasta Sakarin menoa katsoen ja Pöndinen ilmoitti:

»Sikoja eikö tuo katsone… Isot siat siellä näkyvät porokuopassaan nukkuvan.»

Lopulta sai Sakari kyllänsä sen asian miettimisestä, käveli portin luo ja ruuna kun siinä torkkui, tarkasti sen lihavuuden, painellen sormillaan lautaslihoja. Painui niihin kuoppa. Hyvässä lihassa tuo siis oli.

Mutta ruuna vain torkkui. Huomasi se kyllä epäselvästi, että siellä joku paineli lautasta ja tutki lihavuutta, mutta ei se viitsinyt siitä herätä… Tutkikoon! Tottapahan lakkaa!

* * * * *

Vanha seinäkello löi pitkään, verkkaan ja naristen kaksitoista, vaikka viisarit jo näyttivät kahta. Mutta sen lyönti kun oli jo rovasti-vainaan ajoilta jäänyt ajasta jälelle.

Ja jo oli Sakari Kolistajakin saanut saarnalupakirjansa ja pastori oli hänen kanssansa puhunut sanan ja toisenkin Sanasta. Alistuvasti, heränneen nöyryydellä, oli Sakari kuunnellut. Rouva Amalia tuli aivan liikutetuksi. Olihan ihanaa, että hänen sulhasellansa on noin nöyriä ja alttiita opetuslapsia. Kiitollinen hän oli sisimmässään Sakarille, ja halusi sille jotain puhuakin ja sanoa.

Ja olihan siinä sopivaa puhuttavaakin. Ikäänkuin ohjatakseen, saarnatyöhön valmistaakseen alkoi näet pastori puhella Sakarille:

»Saa nyt nähdä, mitenkä te, isäntä Kolistaja, siellä onnistutte, kun se on niin surutonta ja…»

Kirjaa hän kumartui siitä keinutuolista käsin työntäisemään pöydänreunalta keskemmäksi ja jatkoi:

… »surutonta ja heräämätöntä kansaa kun se on vielä se kansa siellä».

Mutta ei Sakari Kolistaja epäillyt. Tyynenä hän puheli:

»Ka mutta… Niin jotta tottapahan heräävät, kun minä kolkutan ja kolistan…»

Rouva Amalian mieli oli aivan sulaa. Herkkä hän tämmöisenä kihlajaisaikana olikin kaikelle. Vakavana, mutta osanotolla, hän nyt puolestaan rohkaisi:

»Niin… Ei sitä pidäkään semmoisessa asiassa kuin Herran asiassa ihmisen epäillä ja arkailla, vaan pitää vain kolkuttaa ja kolistaa rohkeasti.»

Liikutettuna ja ujona pyöritteli Sakari hattuansa käsissänsä.

»Jaa… Niin… No… Onhan se kallis asia … Herran asia», puuttui pastori miettivänä tapailemaan, keinahteli mukavasti ja jatkoi:

»Jos eivät uskonnon ja … kirkon ja uskonnon tarkoitan… Niin jotta, jos eivät nämä kirkon ja uskonnon suuret henget, marttyyrit ja semmoiset olisi ihmiskuntaa hereille kolkuttaneet ja kolistaneet, — käyttääkseni isännän omia sanoja —, niin me vaeltaisimme synkässä pimeydessä.»

»Ka… Pimeydessähän sitä silloin sekä… Ei sitä maallisella viisaudella oikeassa pimeydessä mistään tulta raapaise», nöyrtyi Sakari ja rouva vieläkin rohkaisi ja kehoitti.

»Niin että isäntä kolkuttaa vain ja kolistaa rohkeasti ja maailman vainosta ja pilkasta huolimatta. Kyllä se semmoinen kolistaminen ei sitte lopulta tyhjälle kumise.»

Mutta nyt jo olisi rouva ja varsinkin pastori suonut Sakarin lähtevän, että he olisivat saaneet olla kahden kesken. Amalia sitä lähtöä jo ruotsiksi pastorilta peräsikin:

»Eikö se jo lähde? Sinun saarnasikin näet on kesken kirjoituksen», näin kaunisteli hän asiaa ja peitteli oikean kiireen syytä.

Mutta ei. Sakari vain viipyi ja puhui uskonasiasta, kunnes meni aivan sen ytimeen: viisauskysymykseen. Mieltynyt kun oli pastoriin, niin jotain aivan imartelevaa hän tahtoi sille sen hurskaudesta todistaa, varsinkin kun morsian, ruustinnakin, oli kuulemassa. Niinpä hän yhtäkkiä siinä mielessä pastorille kehasi:

»Mutta sinulle sitä ei toki ole annettu liikaa viisautta.»

Rouvan silmät lensivät ihan pyöreiksi. Seurasi pitkä vaitiolo. Pastori aikoi hämmästyksissään aluksi jotain sanoa, mutta sotkeutui. Amalia kun siinä vielä oli kuulemassa! Herra siunaa! Morsiamen kuullen solvaa häntä tuhmaksi ja hulluksi! Hän yskähti kertasen lyhyesti, neuvottomana.

»Niin että ei tarvitse seurakunnan valittaa, jotta sai liika viisaan papin», jatkoi nyt Sakari imarteluaan tyytyväisenä. Amalia punastui ja yski.

Ja taas uusi hiljaisuus. Sen vanhan kellon verkkainen raksutus kuului ruokahuoneesta selvästi kuin olisi se hakannut. Pastoria milteipä tukahdutti. Papinkaulus tuntui puristavan kaulaa. Hän venytti sitä isommaksi.

»Amalia… Rakas Amalia… Tuo kaulus kun on… Kaulaa puristaa», tapaili hän pulassa neuvottomana.

Mutta Sakari vain yhäkin jatkoi. Nyt se hyvitteli ja todisti:

»Se on koko seurakunnassa, varsinkin meidän vanhurskautuneiden kesken ihan yleinen ajatus, jotta… Ei pastori ole liialla viisaudella lyöty…»

»Herrasiunaa!» supisi jo Amalia itsekseen. Ahdisti häntäkin ja oli kuuma sekä tukahduttava olo.

Ja taas vaiettiin. Neuvottomana nousi pastori keinutuolista, kurkisti ovelta ruokasaliin ja vaikka tiesi, että ei siellä palvelijoita ole, niin saadakseen morsiamensa poistumaan, valehteli sille.

»Piiatkohan ne siellä kyökissä koluavat… Sinuakohan ne tarvitsevat, rakas Amalia?»

Mutta ei Amalia lähtenyt. Heitäpä sen käteen sulhasesi! Ties millä vielä solvaa! Ja kun Sakari yritti vieläkin jatkaa, ehätti hän sulhastansa pelastaa Sakarilta, kysymällä, tapailemalla:

»Tuota?… Mitä minun pitikään?» oli hän vallan sotkeutua, sai toki sanat ja kysyi kiireessä, erehdyksessä:

»Niin että mitä se isäntä tuossa tiellä niin pitkään katsoi?»

Asia oli nyt tyyten pilaantua. Sakari näet varustautui kuvaamaan sitä herkullista näkemystänsä: nukkuvia sikoja ja miten toisen saparo pujottelihe toisen sieraimeen. Pastori aavisti sen ja aivan jo hätäytyi. Sakarin poskille levisi jo tuon maukkaan näkemyksen hymy. Se leveni suupielestä yhä alemma, valtaili jo herkullisuudellansa koko kasvot. Sana varmaankin jo ihan kielellä pyöri. Pastori Pöndinen oli neuvoton kuin loukkausta odottaessaan.

Mutta keksi hän toki, millä estää Sakarin sanansa sanomasta. Hän venytteli kaulustansa ja puheli Amalialle:

»Se minun ensi pyhän saarnakirjoitukseni. Jäi sinne vinnikamarin… Jos, rakas Amalia, kävisit ja noutaisit sen…»

Auttoi tuo sentään. Siunaillen Sakaria lähti Amalia noutamaan saarnaa ja pastori oli sikäli pelastettu ja ryhtyi nyt ojentamaan Sakaria.

* * * * *

Vaikea oli pastorista alkaa ikäänkuin nuhdella tätä seurakunnan hurskainta isäntää. Hän yski, kävelikin, koki löytää alkusanoja. Pulassa johtui hän jo katsahtamaan akkunastakin. Toropaisen keskenkasvuinen poika-rehvana näkyi ajavan työkärripahasissansa pihaan, sitoi hevos-luuskansa aitaan, pyyhki kohtuuttoman pitkällä nutunhihalla nenänsä ja jäi katsoa töllöttämään ylös aittarakennuksen pieneen, puolipyöreään ullakkoreikään. Kissan poikanen siinä reiässä, näet, näkyi istuvan ja kokevan käpälällään urkkia reiästä riippuvan nauhan päätä. Pojan mieltä näkyi näky kiinnittävän loppumattomasti.

»Jaa tuota… Jos me», tapaili lopulta pastori. Ihan hänestä tuntui kuin olisi jumalanpalvelusta alottamassa. Sakari Kolistajastahan, varakkaasta isännästä ja hurskaasta miehestä riippui se, kelle seurakunnan uskovaiset papinvaalissa äänet antavat, hänellekö vai minulle.

… »alkaisimme», sotkeutui hän jatkaessaan. Sakarin kasvoilla paistoi vieläkin se sama taannoinen sikanäkemyksen mehevä hymy, vaikka jo tuo alkoi raueta ja vetäytyä takaisin suupieliin ja Toropaisen poika katsoi yhä kissanpoikaa, ylös sinne ullakkoreikään.

* * * * *

Mutta täytyihän siinä pastori-paran alkuun päästä. Hän lähti kiertoteitä asiaan johtumaan, puheli:

»Toropaisen poika siellä näkyy… On luultavasti tullut ilmoittamaan

Hiltusen lesken kuolemasta…»

Niin päästiin alkuun. Puhelu sukeutui. Pastori johti vähä vähällä siihen arkaan asiaan ja niin kiertoteitse siihen päästyänsä nyt jo selitteli.

»Ja mitä nyt taas minun viisauteeni tulee, niin…»

Sanat puuttuivat. Nöyränä, kristityn alistuvaisuudella, vakavalla mielellä hän, loukkaantuneena jo sai jatketuksi:

»Kiitän taivaallista Isää ja … jos Hän ei olisikaan minulle antanut viisautta, niin paljon kuin niille…»

Pistellä hän jo tahtoi, vaikka tekeytyi nöyräksi:

… »niille, jotka…» tapaili hän salaisella ilkeydellä ja jatkoi ihan myrkyllisesti: »jotka maallisella viisaudellansa ylpeilevät.»

Aivan hän kuin huokasi hurskaasti.

… »ylpeilevät ja…» jatkoi hän hartaana kuuntelevalle Sakarille, sitte ihan yhtäkkiä pistävästi töksäisten:

»Niin… Ylpeilevät!… Viisaudellaan, jotka ylpeilevät», hän milteipä jo juonitteli. Mutta kun hän sen juonittelunsa lopuksi aivan voitonilolla heittäytyi keinutuolin selkämystä vastaan rennommaksi ja alkoi, kuin maailman pilkasta muka välittämätön ollakseen, soutaa, rupesikin Sakari häntä lohduttamaan, vakuuttaen aivan varmasti.

»Ei… ei tarvitse sinun surra sillä… Ei ole sinulle viisautta liiaksi lykätty.»

Pöndisen pani sanattomaksi. Kasvoilla jumalan miehen hurskas rauha, jatkoi Sakari, mairitteli:

»Koko seurakunta tietää että sinun päässäsi ei ole liikaa porsasta pahnassa.»

Ei liikaa viisautta. Neuvoton Pöndinen katsoi kuin silmät älyttöminä.

Mutta opetuslapsi jatkoi:

»Ja papinvaalissa on päätettykin, että äänet annetaan sen hyväksi, jonka päässä on virheetön pahnaporsas.»

Siis hänet on jo päätetty vaalissa syrjäyttää! Niin väärin käsitti Pöndinen Sakarin puheen. Pakostakin täytyi yskähdellä. Matrikkelin mukaan on seurakunnassa tuloja 10.973 markkaa, mutta todellisuudessa enemmän ja juuri Sakari oli — Jumalan jälkeen — ollut hänen suurin toivonsa!

Herra-avita! Pöndinen ihan huokasi. Toropaisen poikarehvana työntyi lopultakin kansliaan, pysähtyi ihan ovenpielekseen, kokien siinä ovipielessään pitkähihaisella kädellään ottaa hattua päästään ja ilmoitti tervehdykseksi:

»Se meidän mökkiläisen leski kuoli… Isä käski papinkirjaan merkitä!»

Siinä oli toki hieman huoahdusaikaa Pöndiselle. Hän merkitsi lesken kuolleeksi ja ilmoitti pojalle:

»Hyvä on.»

»Ka» tapasi poika, erehtyi pulassansa niin että käväsi sylkemässä sylkiastiaan ja poistuessaan hihat pitkinä ilmoitti vasta ovesta ulos päästessään jäähyväisensä:

»Hyvästi!»

* * * * *

Uusi selittely, sillä pastori koki puolustaa kipeintä kohtaansa, suurinta aarrettansa: maallista viisautta, joka tässä tapauksessa jo kirkollismatrikkelissakin oli arvioitu 10.973 markaksi vuodessa. Mutta Sakari Kolistaja vain mairitellessaan kehasi omaansa ja väitti että ei Pöndisellä ole viisautta liiaksi.

»Levollinen saat olla siinä suhteessa sielusi puolesta», todisti hän.

Aivan jo suututti. Kinattiin ihan, ei tosin Sakari, vaan Pöndinen. Hänet oli nyt viisautensa pettänyt: erehdyttänyt väärin ymmärtämään ja vieläpä juuri silloin, kun hän sitä samaista vihaamaansa viisauttansa nyt Sakarin edessä puolusti. Ei ollut hän siis syyttä sitä vastaan saarnannut.

»Kiitä Herraa, että pahnasi on siitä pahasta tyhjä!» todisti hänelle Herran mies Sakari. Ihan se tuntui ilkkuvan. Tulipunaisena nousi jo pastori ja tiukkasi äreästi:

»Mutta kuinka isäntä voi…?»

Ja äkkiä hän alkoi kuohuksissaan astella huoneessa, ja todistellakseen, ettei hän mikään tuhma ja hullu ole, selitti kiivaasti:

»Minä olen kyennyt suorittamaan papintutkinnon ja…»

Hän kiihtyi selittelemään miten korkeilla arvolauseilla hän ne vielä on suorittanut. Selittikin oikein, ainoastaan yhden arvolauseen valehteli suuremmaksi.

»No … noo!» tarttui Sakari vain merkitsevänä ja jatkoi hyvittelyä, tenäten:

»Ne ovat pieniä, ne, siihen isoon pääviisauteen verrattuna.»

Ilmiriitaan oli pappi jo langeta. Voi hän toki hillitä itseänsä sen verran, että alkoi puhua papillisesti, juhlallisesti. Solvaajan kauheutta selittääksensä hän äkkiä lähti aivan raamatusta, alkaen teennäisen rauhallisesti:

»Oli kerran mies, joka…»

Ihan raamatullisella mielen varmuudella hän lähti. Parannukseen hän sillä salatulla juonittelulla koki herjaajaa johtaa, jatkaen:

… »joka tahtoi lähimmäistänsä solvata, ja…» yskähteli hän. Mutta kun hän ehti johtua siihen kipeään kohtaan: viisausasiaan, niin tenäsi Sakari sittenkin sitä omaansa ja vakuutti, että turhia ovat kaikki vakuutukset; Sakari näet vain oikasi, tenäsi:

»Se mies on mies … se joka lähimmäistään solvasi, mutta… Ei se pastorin viisaus hänen synnistään lisäänny.»

Herrasiunaa! Pastori Pöndisestä tuntui kuin olisi Herra hänet hylännyt pilkkaajan käsiin.

Ja Sakari ihan vielä todisti:

»Minä olen suorapuheinen mies… En minä totuutta, niinkuin kissa kerää kierrä.»

Mutta onneksi oli toki renki Tuomas lopultakin herännyt. Unentuhjakassa työntyi hän ovesta, hattu jotenkuten päässä, pyyhki hihalla suunsa, jonka pielessä vielä näkyi herkullisen unen vesi, ja pysähtyi aivan ovipieleen, sekä kysyi, mihin työhön hänen nyt on mentävä, selittäen:

»Kun pastori jo kerran on isännänvaalissa talossa…»

Ja samalla työntyi toisesta ovesta rouva, joka oli tuskaisena kuunnellut avaimen reiästä ja tuli nyt avuksi. Yritti hän Sakarille jo puhuakin, mutta tämä ehti ennen ja selitti:

»Tää pastori tässä tahtoo sanoa, että hän on viisaudella pilattu niinkuin me seurakunnan muutkin syntiset, mutta minä hänelle tässä selvän totuuden syötin.»