Читать книгу Liika viisas - Maiju Lassila - Страница 5

Sisällysluettelo

Tuomaan ja rouva Amalian tulo oli sotkenut asian niin, että Sakari Kolistaja joutui lupakirjoinensa ilman enempiä taipaleelle. Ruustinnakin sitä lähtöä siinä kun vielä hoputti, niin ei pastorikaan voinut enää jatkaa. Tyytyväisenä polki Sakari nyt saarnamaitansa kohti.

Jäähyväisiä sanomatta hän oli kotoansa poistunut ja jo nyt hätäili hänen vaimonsa. Hän etsi miestänsä jo kylänväen avulla lähimetsistä. Hulluna hän luuli ukon karanneen ja hälinä oli sen johdosta kylässä yleinen. Ruununmiesten apua jo ajateltiin pyytää. Nehän ne voivat paremmin kauvempaakin etsiä.

»Otappas ja pistä viisaan miehen päähän semmoinen hulluus! Uskoa olevansa liika viisas!» Niin siunailtiin ja valiteltiin.

Mutta rauhallisena vaelsi Sakari Kolistaja saarnaseuduillensa. Toiseen seurakuntaan, sinne, josta tämä uusi pappi Pöndinen oli tullut, oli samainen pappi hänet ohjannut. Siellähän olikin kansa vielä enimmäkseen surutonta ja Sakari Kolistajan kautta oli hän nyt aikonut sinnekin kylvää tämän vanhurskautuneiden uskonsuunnan siemenen. Edeltäpäin oli hän sikäläistä kansaa jo valmistanut Sakarin tulolle.

»Hän on viisas ja toimelias mies Herran viinamäessä», oli hän siitä niille jo selitellyt.

Ei ihme, että Sakarin viisauden maine oli suuri jo silloin, kun hän seurakuntaan saapui.

Mutta hänen vaimoansa kehoittivat sukulaiset kiireesti ryhtymään vaatimaan oikeudessa Sakaria holhouksen alaiseksi. Eikä syyttä. Voi vielä, selittivät sukulaiset, hulluudessaan myödä tai muuten menettää talon. Puhuivatpa toiset jo siitäkin, että vaimo saa miehestänsä laillisen eron silloin, kun mies on tullut hulluksi. Vaimoparan pää oli jo ihan sekaisin ja hän oli hermostuksissaan valmis ryhtymään vaikka mihin.

* * * * *

Pappilassa oli oikeastaan Sakarin käynti särkenyt koko kihlajaisonnen. Sekä pastori, että rouva hermostuivat hermostumistaan sitä mukaa, kun kokivat kiusallista mielialaansa toisiltansa salata. Seurakunta oli papin palkalla kahdentoistatuhannenkin arvoinen, vaikka matrikkeli osoitti vajaan yksitoista, eikä rouva Amalia olisi muutenkaan tahtonut muuttaa toiseen seurakuntaan.

Ja ilkeintä ja kiusallista asiassa oli juuri se, että pastorista on seurakuntalaisten keskuuteen levinnyt se ajatus, että hän muka on tuhma. Jos nyt vielä sanottaisi, että hän on huono saarnamies, niin ei se niin loukkaavaa ja kiusallista olisi, mutta panna miehen viisaus epäilyksen alaiseksi…

Ei. Ei sitä jaksanut kumpikaan tyynesti sulattaa. Ja sitte vielä Amalian kuullen! Hermostuneena yski ja yritteli jos mitä pastori ja Amalia touhusi aivan pää sekaisin, kiihtyneenä, kuumeisena. Oli pastori jo yrittänyt puhuakin, mutta ei siitä tullut mitään. Hermostuneena seisahtui hän nytkin akkunasta katsomaan. Se vanha ruuna siellä nyt lähti liikkeelle. Torkuksissa kävellä kopsi se ruokakellon patsaiden luo. Kellon nuora riippui siinä pitkänä, laiskana. Aluksi aikoi ruuna kuovaista kuvettaan, jossa joku kärpänen syyhytti, mutta laiskotti niin, ettei sitä viitsinyt. Sen sijaan hapasi se huulillaan kertasen kellonnuoraa. Sen hapuileminen tuo kun oli mukavampaa, helpompaa kuin kupeen kuopaisu, jota tehdessä olisi pitänyt kääntää päätä. Nuoraa hapaistessa kilahti ruokakello hieman, tuskin kuuluvasti, ja välinpitämättömänä ja laiskana lähti ruuna astua kapsuttamaan syöttömaata kohti.

Amalia koki neuloa sukkaa, mutta hermostui.

»Mitä sinä Ruudolf katsot?» hän jo aivan kuin kiihtyneenä kysyi.

»Jaa…» tapaili pappi. Ei hän viitsinyt sanoa, että tarkkasi ruunan omituisia eleitä.

Ja hermostuneena meni ruustinna toisesta akkunasta katsomaan.

Koiranpenikka vekkuli siellä pihamaalla terhensi kissalle, joka laiskana

nuoli käpäliään ja pesi silmiään. Se hypähteli, haukahteli iloisena.

Isot korvat lupsahtelivat kuin mitkäkin.

»Nal-le!… Nal-le hoi!» kiihtyi ruustinna jo torumaan penikkaa ja koputti sille akkunaan. Ei se näkynyt kuulevankaan. Yhä jännittyneemmin seurasi hermostunut rouva sen menoa. Aivan varmasti se kissa lopulta sähähtää ja repäisee siltä silmät.

»Nyt… Nyt… Nyt se repäisee ja sylkäisee!» tuskaili hän pastorille:

»Ruudolf… Rakas Ruudolf!»

Jo silloin sähähtikin kissa äkkiä, raapaisi penikan silmiä ja kiipesi sitä samaa vauhtia aivan kuin nuoli lyhtypatsaan päähän, köyristyi siellä vihaisesti, ja jäi häntä pörhöllään istua kököttämään patsaan päähän, tuijottaen vihaisesti penikkaan, joka uikuttaen juosta lupsutteli keittiöön, valittaakseen siellä vaivojansa.

»Herrasiunaa!» päivitteli kiihtynyt ruustinna ja pyöritteli keittiöön. Sinne saapuikin nyt piika Liisa heinämaalta hikisenä, huivi myssynä päässä ja rouva alkoi hänelle juonitella:

»Kuinka Liisa voi tuolla tavalla unohtaa tehtävänsä! Nalle-raukastakaan ei pidä tuon parempaa huolta…»

Liisa oudostui. Mitähän ihmettä se rouva tuolla tavalla! Mutta rouva hyvitteli penikkaa ja jatkoi juonitteluansa. Hiljakseen kiihtyi sananvaihto.

»Lii-sa!» koveni jo rouva, mutta toinen vain tiukkeni.

»On tässä muutakin tehtävää kuin koirien kanssa juosta!» ynseili hän jo vastaan.

»Lii-sa!» varoitti ruustinna yhä, mutta vihaisena sysäsi Liisa kattilaa ja murisi yhä ynseämpänä:

»Sillä ihmisiä ne ovat palvelijatkin… Ei niitä ihan iltikseen haukkua tarvitse…»

Hepokaisen eukko toki tuli ukkoinensa. Toi, näkyi, lapsen kastettavaksi. Se keskeytti riidan sillä jumalaiseksi tekeytyen alkoi rouva kysellä eukolta lapsen ikää ja ukko vastaili, tökersi vaimonsa puolesta.

»Ka siinähän se … tässä heinänteon alussa … saatiin…»

* * * * *

Oli jo illaksi kallistumassa. Ulkonakin oli sama omituinen kesäpäivän hiljaisuus. Viirinsalko venyttäytyi korkeuteen, seisten siinä, tojottaen niin omituisen, yksinäisen näköisenä.

Ja sama hiljaisuus oli huoneissakin. Ruustinna oli keittänyt kahvit, mutta ei tuo senkään juominen nyt tuntunut entiseltä. Paksussa pumpulimyssyssä kykötti pannu pöydällä ja hermostuneena neuloi ruustinna sukkaa. Silloin tällöin sieppasi hän puikolla silmän niin kiivaasti kuin nälkäinen kana ohranjyvän, ja huoneessa oli niin hiljaista, että joskus ihan selvästi erotti sukkapuikkojen kilinän. Pastori käveli, yskähteli neuvottomana. Hermostunut ruustinna koki hillitä mieltään neulonnan kiireellä.

Äkkiä kapsahti kissa pöydälle, pannunmyssyn viereen, köykistäytyi ja naukasi kermaa anoen.

»As!» äsähti sille rouva, sieppasi sen pöydältä ja ihan viskasi lattialle.

Mutta silloin työntyivät toki piiat keittiöön. Nyt ei rouva enää voinut pidättäytyä, vaan riensi niille juonittelemaan. Olivat, näet, rannassa pakanneet pestyt pyykkivaatteet lihavan rovasti-vainajan paitaan ja housuihin ja kantaneet niissä kotiin. Paita pullotti siinä muhkeana kuin iso jauhokuli ja housut kuin mitkäkin näkemykset.

Siitä hän riiteli ja torui. Sukeutui taas tiukka sananvaihto. Tulipunaisena palasi rouva lopulta huoneeseensa. Mutta illalla, kun hän oli hyvääyötä sanoessaan suudellut pastoria hellästi, ja istui jo yksin makuuhuoneessansa, itki hän katkerasti. Samaan aikaan seisoi pastori oman makuuhuoneensa avonaisessa akkunassa ja tuijotti hiljaiseen kesäiseen yöhön. Jossain vilahti yölepakon hiljainen siipi. Viirinsalko seisoi yhä yksinäisenä ja ruispellosta kuului ruisrääkän tasainen kurnutus. Häntä painosti. Ajatukset turtuivat. Täytyi kertanen yskähtää ja sitte jatkoi hän ennallansa, tuijottaen hiljaiseen, yksinäiseen, lämpöiseen kesäyöhön. Ajatuksistaan hän heräsi vasta silloin, kun rupesi hieman syyhyttämään oikean jalan yläsäärtä.

Mutta reittänsä syyhäytettyään hän ikäänkuin virkosi, turvautui viisauteensa; ryhtyi mietiskelemään miten oikaista ne näin vaalin edellä kamalat luulot, että hän muka ei olisi viisas, vaan tuhma. Hän istahti keinutuoliin pöydän ääreen ja koki miettiä. Pöydälle oli morsian varannut häntä varten yöksi aimo tertun viinirypäleitä. Niiden vieressä oli kaupungista lukkarin tuoma iso paketti rippileipiä. Hän maistoi vuoroon yhtä, vuoroon toista, alkoi rauhoittua, unohti asiankin. Söi vain, maiskutteli namusiansa, kunnes yö painui ihan syväksi ja uni alkoi painostaa.

Hän riisuutui, ripusti sukkansa pellinnuoraan. Tuolille, sängyn viereen, huomasi hän nyt morsiamensa varustaneen hänelle rovasti-vainajan sukat. Oli pesuvaatteita tarkastaessaan huomannut, että pastorin sukat ovat kantapäistä rikki. Pöndinen tarkasti sukat. Ihan ne olivat kuin Herran lahja. Rauhallisesti toimitti hän maatamenon edelliset menonsa, kääntyi vuoteessa päin seinään, selin huoneeseen ja nukkui Herran turviin, sikeästi ja raskaasti kuin märkä hirsi.