Читать книгу Tähtien alla - Maila Talvio - Страница 3

Sisällysluettelo

Se päivä teki valkenemistaan vaivalloisesti, niinkuin muutkin päivät sinä syksynä.

Oltiin vasta lokakuun alussa, mutta puut loivat jo lehtiään. Kevät olikin ollut aikainen ja kesä harvinaisen kaunis. Aurinkoa ei enää riittänyt lokakuun osalle, lehdet eivät varisseet sinisellä syysilmalla eikä tuuli tanssittanut niitä iloisissa pyörteissä. Ne kellastuivat märkyyttään, tippuivat raskaasti maahan ja sade liimasi ne heti kamaraan mätänemään.

Satoi lakkaamatta. Helsingin kadut lepäsivät kiiltävinä pintoina, joista sadepisarat kimmantelivat ylös kuin herneet. Kattokouruista syöksyi alas kokonaisia koskia ja katuojat kohisivat kuin virrat. Aleksanterin ja Esplanaadin kadut alkoivat jo unohtaa, miltä näyttää joutilaiden iltapäiväkävelijäin hauska tulva. Ihmiset tottuivat elämään ilman aurinkoa, kuuta ja korkeita tähtiä. He täyttivät kahvilat, teatterit, ravintolat ja kokoushuoneet ja antautuivat kokonaan niihin töihin ja huvituksiin, joita Helsinki niin runsaasti varaa syksyn osalle.

Haapasten perheessä tuli päivä samanlaisena kuin niin monet muut päivät.

Hilja oli vielä vuoteessa ja huone ihan pimeänä, kun Maali, oikeassa kädessä halkokannin ja vasemmassa kirje, raotti ovea ja päästi sisään iloisen valo viivan ruokasalista. Maali ei sanonut huomenta, se ei kuulunut hänen tapoihinsa, eikä hänen tapojaan enää voinut muuttaa — hän oli kolmattakymmentä vuotta palvellut Haapasilla. Kun hän oikaisi kirjeen Hiljaa kohti, ei hän katsonut sattuiko se rinnalle vaiko kasvoihin vaiko hiuksiin. Kaikki riippui siitä, missä asennossa Hilja oli.

Joka tapauksessa tyttö heti paikalla heräsi, vaikka edellisenä yönä olisi tanssinut kuinka myöhään. Hän ei juuri saanut kirjeitä muuta kuin sulhaseltaan ja kun Maalin käsi näin aamuisin kosketti häntä, tiesi se, että kirje oli tullut. Nytkin hän sävähti istualleen, pudotti kirjeen rinnaltaan, jonne se oli joutunut, kumartui hakemaan sitä lattialta, löysi sen, tunsi hienon reseedan lemun ja kiihtyi niin, ettei tahtonut saada kuorta auki.

Kuinka hän taasen olikin odottanut kirjettä! Aina ne hänen mielestään viipyivät, ja varsinkin ne olivat alkaneet viipyä viime aikoina.

Kyykistyneenä tekemään tulta ei Maali voinut olla seuraamatta Hiljaa, millä kiireellä hän sai kynttilän sytytetyksi, kuinka hän repi auki kuoren ja sitten ajatuksissaan kävi piiloittamaan tulitikkulaatikkoa tyynyn alle, jossa tavallisesti piti nenäliinaa. Että sitä nainen voi tulla noin hulluksi, ajatteli Maali, joka ei milloinkaan ollut katsonut yhteenkään mieheen. Muuten hän kyllä oli tyytyväinen tähän Hiljan kihlaukseen. Maisteri Armas Brede oli hienoa sukua ja rikas ja komea herra. Mutta kaunis tyttö oli Hiljakin — kyllä Hiljalla olisi ollut ottajia ilman tätäkin. Jo siellä maalla, pappilassa, kun Hilja ja Laina vielä olivat lapsia, heitä kosittiin ja samaa se sitten oli ollut Hiljan täällä Helsingissä. Eihän niitä iltamia ja arpajaisia voinut olla enää ensinkään, joissa ei Hilja ollut tanssimassa tai esiintynyt kuvaelmissa. Ihanhan hän viime keväänä laihtui paljaasta tanssimisesta. Tänä syksynä nyt oli saanut olla vähän enemmän rauhassa, kun oli morsian. Mutta yhtämittaa sittenkin käytiin tahtomassa toimikuntiin.

Tärkeän ja äreän näköisenä tuijotti vanha palvelija halkoihin, joita liekki hitaasti alkoi nuolla. Hän kuuli paperin hiljaa risahtelevan lukevan tytön käsissä, kuuli kellon ruokasalissa tikuttavan — saman vanhan kellon, joka oli tikuttanut läpi koko hänen nuoruutensa siellä kotipitäjässä, pappilan seinässä —, kuuli ruustinnan kaatavan kahvia, kuten oli kuullut miltei joka aamu kolmattakymmentä vuotta, pudotti vihdoin tulitikut halkokantimeen, muisti tyytyväisenä, että heille oli ostettu kellari täyteen halkoja ennenkuin nämä pitkälliset sateet alkoivat, nousi varovasti ja astui, ympärilleen katsomatta, ulos, painaen oven kiinni perässään.

Hilja jäi vuoteeseen lukemaan. Heti Maalin mentyä sieppasi hän kynttilän yöpöydältä ja asetti sen syliinsä. Äiti ja Maali olivat ankarasti kieltäneet häntä tekemästä niin, sitten kun lakanoihin kerran sattui palamaan läpi. Mutta se oli vain pieni läpi ja kun hän näki niin huonosti! Yöpaidan pääntietä ja hihansuita reunusti kapea, veripunainen nauha, niskaan valui ohennut, vaalea palmikko ja nuorten, punastuvien kasvojen ympärillä nousi kuin sädekehä tuuheaa, uutta tukkaa. Hän oli kesällä ollut kipeänä ja silloin olivat hiukset pahasti lähteneet.

Kuinka nämä kirjeet aina nostivat veret kasvoille ja panivat sydämen takomaan! Ne toivat onnea ja riemua, ne toivat tuulahduksen taiteen ja kauneuden maailmasta, itse Parisista. Mutta samalla sekaantui iloon pieni määrä katkeruutta. Hilja ei tahtonut myöntää sitä itselleenkään. Hän saneli itselleen, ettei tuntenut muuta kuin iloa ja kiitollisuutta. Tiesihän hän miten kiire Armaalla oli. Mutta piikki pisti heti, kun ei hän ollut varoillaan. Se oli ihan pieni piikki, mutta se seisoi pystyssä, elinvoimaisena kuin punertava oras syyspellossa. Armas on siellä suuressa maailmassa — hän yksin täällä Helsingissä: jollei Armas aina muistakaan häntä, jos niiden taiteilijattarien ja parisittarien joukossa on kauniimpia kuin hän, Hilja. Ja tietysti onkin…

Armas pani niin suuren arvon vapaudelle. Mustasukkaisuus oli hänestä ihmistä alentava ominaisuus. He olivat päättäneet, etteivät ole mustasukkaisia. Armas oli sanonut, että hän toivoo Hiljan huvittelevan niinkuin ennen kihlaustaan. Sitä rikkaampana saa hän Hiljan omakseen, jota enemmän Hilja on ehtinyt elää. Hilja olisi ollut onnellinen, jos Armas olisi kieltänyt häntä seurustelemasta muiden kanssa niin paljon kuin ennen. Mutta Armas väitti sellaista vanhanaikaiseksi, itsekkääksi rakkaudeksi. Hän tahtoo, että Hilja vapaasti elää ja nauttii — ja niin hän tekee itsekin. Kun he kerran yhdistävät kootut elämyksensä, tulee siitä ihana aarnivalkea, joka pysyväisesti valaisee heidän kotiansa ja karkottaa sieltä rakkauden pahimman vihollisen, arkipäiväisyyden, kaikiksi ajoiksi.

Kauniisti Armas puhui, korkeat ja lentävät olivat hänen ajatuksensa. Hilja tunsi pienuutensa hänen rinnallaan eikä löytänyt sanoja vastaukseksi. Hän vain kietoi kätensä rakastetun kaulaan, painoi poskensa hänen poskeaan vastaan ja tunsi huumaantuneena, silmät suljettuina, Armaan suudelmat kasvoillaan, kaulallaan, silmälaudoillaan.

Muistot tulivat kuin kuuma aalto. Hän putosi vuoteeseensa, painoi kasvot kirjettä vastaan ja itki. Kynttilä oli kolahtanut lattiaan. Se meni poikki ja sammui. Ruustinna riensi sisälle, nuhdesaarna oli jo tulvimaisillaan hänen huuliltaan, mutta se pysähtyi, kun hän huomasi Hiljan itkevän. Hän katseli häntä hetkisen, näki, ettei itku ollut mitään vaarallista, meni sitten takaisin ruokasaliin ja kaasi itselleen neljännen puolikuppisen kahvia. Hänelle oli vähitellen tullut tavaksi juoda kahvinsa puolissa kupeissa. Vaikkei hän suvainnut vieraille kaadettavan kuin tuskallisen runsaita kuppeja, maistuivat hänelle itselleen vajavat kupit, varsinkin näin aamuisin.

Hän nousi entiseen maalaiseen tapaansa kuudelta ja istuutui kutimensa ja kahvipannunsa ääreen ajattelemaan lapsiaan, jotka olivat hajallaan maailmalla, ja odottelemaan Hiljan nousemista. Lainan tila oli taas viime aikoina ollut huolestuttava. Kunhan hän taas vain onnellisesti pääsisi tämän ajan ohitse. Se oli hänelle aina niin vaikea. Johannes, metsäherra, asui perheineen pohjoisessa, niin kaukana, että siellä jo ajettiin poroilla ja lapsilla oli neljäkymmentä peninkulmaa kouluun. Kesät olivat siellä ylhäällä yhtä ainoaa valkeutta ja talvet loppumatonta pimeyttä. Johanneksen väet voivat kuitenkin aina hyvin, ilma siellä pohjoisessa oli puhdasta. Hyvää kuului niinikään aina Pekan perheeltä — äiti sanoi yhä ajatuksissaan tätä poikaansa Pekaksi, kuten lapsena, vaikka hän viime aikoina oli kirjoittanut kirjeidensäkin alle "Pietari". Hän oli ankarasti uskonnollinen, hänellä oli hyvä pappila, hyvät pitäjäläiset ja terveet lapset — kymmenen lasta. Vahinko vain, että he asuivat niin kaukana, ettei isoäiti useammin voinut käydä lapsikultia katsomassa. Hyvissä naimisissa oli Lahjakin, Jumalan kiitos. Kuusi lasta oli heilläkin ja seitsemäs oli tulossa. Lahjalta se kävi verraten helposti. Ei ruustinna ensinkään osannut olla hänestä niin huolissaan kuin Lainasta… Joskus meni ruustinnan ajatus niihinkin lapsiin, jotka kerran hukkuivat. Mutta hän ei voinut viipyä heissä kauan. Vuodet eivät olleet jaksaneet lääkitä sitä haavaa… Verraten harvoin kirjoittivat äidilleen elossa olevat lapset, mutta kun lapsenlapset oppivat kirjoittamaan, sai isoäiti useammin kirjeitä ja lapset ja miniät kirjoittivat uskollisesti merkkipäivien tullen sekä ilmoittivat tietysti tarkasti syntymä- ja sairaustapaukset. Isoäiti ei unohtanut ainoankaan lapsenlapsen syntymä- tai nimipäivää. Hän osti kotiin tusinoittain kuvakorttia, kaikenlaisia hauskoja kissojen, koirien ja hevosten kuvia ja kun asianomaiset alkoivat käydä vähän suuremmiksi, saivat he mummolta soman tytön- tai pojankuvan onnentoivotukseksi.

Joka aamu, kun Hilja tuli huoneestaan, tapasi hän äitinsä ajatuksissaan läpikäymässä lastensa perheasioita tai kirjoittamassa heille. He eivät, Hilja ja äiti, vaihtaneet monta sanaa. He kysyivät kuinka olivat nukkuneet — Hilja kysyi siksi, että tiesi äidin nukkuvan perin vähän ja äitikin kysyi Hiljan yön kulkua, vaikka Hiljalla oli aivan erinomainen unen lahja. Sitten Hilja lyhyesti kertoi, mitä Armas oli kirjoittanut ja äiti ojensi hänelle omaisten kirjeet, jotka aina olivat osoitetut hänelle — jos sellaisia oli tullut. Kahvia juodessa Hilja ne luki ja äiti kutoi sukkaa ja kello nakutti. Sitten mentiin hakemaan sanomalehteä kirjelaatikosta eikä voitu ryhtyä mihinkään ennenkuin se oli tullut. Hilja luki sen häthätää: ensinnä kuolin- ja kihlausiimoitukset sitten teatteria tai iltamia koskevat kirjoitukset ja vihdoin pikku-uutiset. Äiti luki pääkirjoituksetkin ja yleensä koko sanomalehden, kannesta kanteen.

Hilja ompeli nykyään liinavaatteita uuteen kotiinsa. Armaan piti väitellä keväällä ja heti sen jälkeen vietettäisiin häät. Sekin tilaisuus antoi äidille ja tyttärelle päänvaivaa — oliko vihittävä kirkossa ja sitten syötävä päivällinen Alppilassa tai Kaisaniemessä, tai kutsuttaisiinko vain ahtain omaisten piiri ja vihittäisiin kotona.

Koska kevääseen vielä oli pitkä aika, eivät äiti ja tytär sentään niin paljon puhuneet häistä kuin he niitä ajattelivat. Suurin osa Hiljan liinavaatetta oli annettu hyvälle liinaompelijalle valmistettavaksi, sillä hienoa ja kaunista siitä piti tulla, mutta merkkaustyön oli Hilja itsepintaisesti halunnut tehdä itse, ja niin hän nyt heti noustuaan painui suurten lakanoiden ja pöytäliinojen ääreen neulomaan paljotöisiä nimiä. Alussa hän sai ratkoa ja yritti moneen kertaan tuskastua, mutta vähitellen kävi ommel kauniiksi ja tasaiseksi. Menestys kiihotti häntä eikä hän noussut työstään muuta kuin mennäkseen telefoniin tai avaamaan ovea. Telefoni soi useammin, mutta kukapa tällaisena sateisena syksynä olisi jaksanut käydä vieraissakaan. Jenny täti kuitenkin tuli Haapaselle joka päivä ja soitti monta kertaa päivässä. Usein kävi myöskin Elsa, Hiljan paras ystävä. Elsa Vaarnakoski, ylioppilas.

Elsa tuli aina keittiön tietä ja huuteli jo kaukaa, että hän on niin märkä, että tuo mukanaan kokonaisen vedenpaisumuksen. Maali piti hänestä eikä hänellä niinmuodoin ollut hätää. Muuten Maalille vastenmieliset vieraat kyllä saivat kokea hänen epäsuosiotaan. Maali auttoi märän takin Elsan yltä, ja kuultuaan hänen äänensä, juoksi Hilja vastaan, laahaten käsityötä kainalossaan.

Elsa alkoi aina torumalla Hiljaa siitä, ettei Hilja ollut käynyt heillä. Se oli sellaista, että Hilja hiukan pelkäsi täti Forsbergia, Vaarnakoskien äitiä, vaikkei hän milloinkaan ollut kohdellut Hiljaa kuin erittäin ystävällisesti. Sitä ei hän sanonut Elsalle, vaan syytti sitä, että heidän oli niin paljon parempi jutella Hiljan pienessä sinisessä sohvassa, kuin Vaarnakoskella, jossa tytöt kaikki kolme asuivat samassa huoneessa. Elsan huolena oli tavallisesti, mitä hän lausuisi huomisessa iltamassa, tai kenen hän saisi pitämään esitelmää "Sovinnon" iltamassa, tai mitä hän pukisi ylleen siihen tai siihen tilaisuuteen. Hän sadatteli ihmisten laiskuutta ja leväperäisyyttä — ei viitsittäisi tulla kokouksiin eikä tehtäisi mitään iltamien onnistumista varten!

Tänään, kun he olivat päässeet Hiljan siniseen sohvaan, oli Elsalla tällainen tiedonanto.

— Niin, ensimmäinen ohjelmatoimikunnan kokous oli sitten eilen meillä.

Herrat kävivät toissapäivänä — oikein frakissa — pyytämässä äitiä!

Äiti pani ensin vähän vastaan. Hänestä koko puuha on myöhästynyt, mutta

viime hetkessähän ohjelmat aina sittenkin harjoitetaan ja äiti suostui.

Päätettiin ottaa tanssia. Sinä tulet tietysti siihen!

— Ohoo! yritti Hilja sanoa vaatimattomasti, vaikka hän jo koko ruumiissaan tunsi tanssin lumon. — Minä luulin, etten enää kelpaa mihinkään senjälkeen kun jouduin kihloihin.

— Mene nyt suohon! Et sinä sitä itsekään ajattele. Pelkäävät sinun käyneen ylpeäksi, kun jouduit kihloihin niin hienoon perheeseen… Koko kaupunki tietää sinun nykyään ompelevan liinavaatetta…

— Ohoo!

Hilja nauroi koko kasvoillaan. Hänellä oli omituinen tapa nauraa niin, että joka solu hänen kasvoissaan eli. Teki sen vaikutuksen kuin tuuhea, juuresta tunkeva, kuria tottelematon tukkakin olisi ilakoinut mukana.

— Mutta minäpä sanon sinulle, touhusi Elsa — ettet saakaan, kun tulet rouva Bredeksi, lakata auttamasta iltamissa. Armas ei sitä vaadi ensinkään — siitä minä häntä kunnioitan, vaikka me muuten niin monessa asiassa olemme eri mieltä. Tanssi sinä vain, kyllä Armas omalla haarallaan pitää hauskaa.

Hiljaan pisti ja hänen hymynsä kävi väkinäiseksi. Hän olisi halunnut kysyä, millä perustuksella Elsa sanoi niin, mutta eihän sellaista saattanut päästää huulilleen.

— Ne tulevat tänään juhlallisesti sinua pyytämään, puhui Elsa taasen. — Ethän sinä kiellä, ethän! No niin, tiesinhän minä sen. Minua innoittavat sellaiset makeat kihlaukset, kun ihmiset äkkiä muuttuvat niin, etteivät enää huoli mistään muusta, elävät vain "toisiaan varten".

Hiljan mieleen tuli, että juuri sellaiseksi hän olisi kihlauksensa suonut, mutta hän etsi kiireesti ompelukohdan lakanasta ja kysyi:

— Kutka tulevat?

— Saat sitten nähdä…

— Mutta sano nyt…

— No niin, meidän Hannes tietysti. Eihän hän päästä käsistään yhtään hetkeä, jolloin saa sinut nähdä. Se on hänelle taidenautinto…

— Älä nyt! koetti Hilja keskeyttää, vaikka hänelle oli erinomaisen mieluista kuulla, että häntä pidettiin kauniina. Armaan tähden se oli suorastaan tärkeääkin.

— Eihän siinä mitään pahaa ole. Ei Armaan ensinkään tarvitse olla mustasukkainen. Hannes katselee sinua aivan esteettisesti. Sinähän olet niin kreikkalainen. Aarne Koskinen tulee Hanneksen mukaan. Aarne on hieno poika. Hän on luvannut liittyä Sovintoon… Muuten arpajaisohjelma on suunniteltu suurenmoiseksi. Otso Okkolalta pyydetään juhlaruno. Hänellä kuuluu olevan jokin aihe ja nythän hän on päässyt rouvastaan… Voi, voi, minun pitäisi lähteä, mutta kun tässä on niin hyvä istua!

Hilja kiersi kätensä hänen ympärilleen ja pidätti hänet. Hänen mielensä oli joutunut juhlahumun läikyntään ja hänen täytyi saada kuulla enemmän. Hän sai kuulla, että tanssiin tulisivat "ne vanhat", nimittäin ne, jotka vuodesta vuoteen olivat tanssineet juhlaohjelmissa, sekä joku uusi lisää. Heitä oli: Britta, Elsan sisar, Anni Koskinen, Kaino Autere, Tyyne Leinonen, Meri Nikkilä, Linda Kaisla ja Hilja, ja… joku vielä, jota ei Elsa muistanut. Ai, tietysti Elma Vaurio, paras kaikista. Neiti Höökiä tietysti ajateltiin harjoittamaan. Eihän Helsingissä ollut niin suurta valikoimisen varaa.

— Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä! sanoi Elsa taas hetken perästä ja sävähti pystyyn. — Osakunnassa on tänään illanvietto… En minä viitsi tehdä tilausta telefonissa. Minun pitää kuitenkin mennä katsomaan, onko flyygeli vireessä Sovinnon huomista juhlaa varten. Meillähän on niin hieno ohjelma. Mutta ne taitelijat ovat aina niin arat siitä virityksestä. Eikä virittäjää aina saa viime hetkessä.

Hilja kasasi käsityön kainaloonsa ja meni jouduttamaan kahvia. Kahvipöydässä oli äiti mukana ja he keskustelivat Elsan kanssa puiden, perunoiden ja voin hinnoista. Elsa tunnusti nöyränä ja nauraen, ettei ymmärtänyt paljon niistä asioista. Äiti heillä ne kaikki hoiti. Kun joutui, kuten hän, Elsa, osakuntaelämään ja raittiushommiin, niin ei jäänyt aikaa lukuihinkaan, saatikka sitten taloustoimiin. Hänenkin kandidaattinsa siirtyi ties mihin aikoihin. Se oli aivan hirveää!

— Kun toiset eivät tee mitään! palasi hän alituiseen harmiaiheeseensa, jonka kymmeniä kertoja samoin sanoin puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä, oli purkanut kuuluville. — Meillä ei ole työnjakoa. Kaikki sälytetään muutamien niskoille. Kyllä tuo Hiljakin saisi auttaa minua enemmän — ettetkö sinä osaisi puhua tai lausua tai vaikka laulaa! Se on paljasta kuvittelua, ettet osaa. Ja sen teidän vuokralaisenne, sen Matariston, sen minä mieluimmin nylkisin! Hänestä ei ole vähintäkään hyötyä osakunnassa. Kaksi kertaa olen nähnyt hänet kokouksessa eikä hän ole puhunut eikä pukahtanut.

— Hän on ahkera poika, ehätti ruustinna puolustajan, — ja maksaa täsmällisesti. Hänestä ei ole mitään vaivaa. Me olemme häneen hyvin tyytyväiset.

— Kyllä minä sen uskon! nauroi Elsa hiukan silittäen äskeistä moitettaan, — mutta kyllä hänen pitäisi ruveta ottamaan osaa osakuntaelämään. Se sellainen karhumaisuuskin menisi hänestä vähemmälle. Eikö tätikin sanoisi hänelle. Tai sano sinä, Hilja! Voi, voi kuinka te olette hienotunteisia. Minäpä ravistaisin häntä aika tavalla, jos asuisin täällä saman katon alla.

Elsa näytti, vehnäleipä toisessa, piparikakku toisessa kädessä, miten hän häntä ravistaisi. Häntä täytyi nauraa, niin hullunkurinen hän oli. Ja pakahtuakseen nauroivat sekä Hilja että ruustinna, kun hän eteisessä, pois lähtiessään, yhtäkkiä iski nyrkkinsä Matariston oveen.

— Herra Mataristo, oletteko kotona?

— Jaa-a, kuului yksivakainen, ujo ääni.

— Minä olen Elsa Vaarnakoski, teidän osakuntatoverinne. Tahdoin vaan sanoa, että tulisitte tänään kokoukseen ja illanviettoon. Mitä se on, ettette käytä hyväksenne osakuntaa. Tulettehan. Tottahan te kuulitte? Meillä valitaan tänään kansanvalistuskomitea, minä ehdotan teitä. Tottahan te tulette…?

Elsa pui nyrkkiä Hiljalle, joka oli kyykistynyt salin kynnykselle ja nauroi siinä katketakseen. Pää ovenrakoa vastaan sai Elsa odottaa hyvän aikaa ennenkuin äskeinen yksivakainen ääni, entistä epävarmempana vastasi:

— Jaa-a!

— No hyvä on! sanoi Elsa sitovasti ja läksi.

Keskipäivällä tulivat herrat, Hannes Vaarnakoski ja Aarne Koskinen. Hilja ei ollut tietävinään heidän asiastaan, vaan vei heidät salin plyshiliinapeitteisen pöydän ääreen, hämmästyi heidän pyyntöään ja antoi punastuen suostumuksensa.

Koskinen oli pitkä, laiha, mustatukkainen, heleäihoinen ja hajamielinen professorinpoika, joka kirjoitteli Virittäjään ja kulki lahjakkaan nuoren miehen maineessa. Vaarnakoski oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänen pituuttaan kannatti jykevä tanakkuus, hän puhui paljon ja vaikka mistä. Kaikki hänen kasvoissaan oli väritöntä. Hänellä oli leveät, tukevat, huonosti harjatut hampaat. Hän tiesi kaikki Helsingin juorut ja halusikin esiintyä niiden itsetietoisena tuntijana. Hänelle oli erityisen mieluista katsella kauniita nuoria tyttöjä, saattaa heidät namille ja sitten armahtaa heitä. Hilja oli kiitollinen esine, sillä veri nousi helposti hänen kasvoilleen ja silloin olivat hänen korvanlehtensäkin kuin veripisarat.

Kun kysymys Hiljan esiintymisestä arpajaisissa oli ratkaistu, oli syntymäisillään vaitiolo. Hilja tunsi Vaarnakosken katseen kasvoillaan ja kuumeni jo. Mutta Vaarnakoski armahti häntä ja rupesi puhumaan:

— No, kai te olette kuullut, että Otso Okkola nyt lopulta on päässyt rouvastaan. Dorothea rouva matkustaa Ruotsiin. Sillä naisella on tempperamenttia. Se oli Oopperakellarissa viskannut kahvelin Otson kasvoihin. Se ei sopinut aviovaimoksi. Taiteilijattarena se olisi voinut olla mainio. Sääli, sääli! Se oli kuin elämänlanka, niin hento ja samalla käärmemäinen. Ja osasi kynsiä. Verratonta sen kanssa oli viettää iltaa ja yötä. Se räiskyi ja se säkenöi. Ja osasi pukeutua! Nenäliinoista kenkiin asti oli kaikki valikoitua. Sääli, sääli, että se joutui aviovaimoksi ja hukkasi seitsemän vuotta elämästään. Tietenkin hän vielä voi yrittää, jahka vuosi nyt on mennyt, mutta näyttämöllä on aika kalliimpaa kuin muun taiteen tanterilla… Hän aikoo näyttelijättäreksi. Minä kehoitin. Ja sitten: ei mitään kotimoraalia painamaan, ei mitään aviomoraalia…! Tekin, neiti Haapanen, että te menitte kihloihin. Te ette sovi siihen…!

Hilja oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi ja suupielissä nyki hymy, joka enemmän oli sukua itkulle kuin naurulle. Hän veti paperiveitsellä, jonka jostakin oli saanut käsiinsä, voimiensa takaa viivoja pöytäliinan nukkaan, eikä löytänyt sanoja. Aarne Koskinen tunsi hämillään ja suutuksissaan aseman tukaluuden ja käsitti samalla, että kajoaminen siihen olisi ollut sen pahentamista. Vaarnakoski kidutti heitä hetkisen, otti sitten hallitsevan ylemmyydellä paperossilaatikon taskustaan ja särki äänettömyyden.

— Sallitteko, neiti Haapanen? Minussa istuu vanha Aatami vielä perin lujassa. Sinä, Koskinen, tietysti et tupakoi. Sisareni Elsahan kuuluu kääntäneen sinut uskoonsa. Ei, ei, lapset, ihminen toki ei tule tekopyhäksi niin kauan kuin hän lankeaa. Minä uskallan kokemuksesta sanoa, että hänen parhaimmat hetkensä ovat ne, jolloin hän katuu, ryvettyään liassa… Niin…

Koskinen odotti vilkastuneena ja taistelunhaluisena suunvuoroa.

— Siis: älä taistele, älä koetakaan seisoa. Olet parempi ihminen, jota syvemmälle lankeat.

— Niin, tietysti, sanoi Hilja, suuttuneena itselleen siitä, että äsken oli jäänyt vastausta vaille ja ettei nytkään keksinyt mitään tehoisaa.

Vaarnakoski heilautti kättään ja laski paperossin tuhka-astian laitaa vastaan.

— Minä sanon vain: jos te tahdotte antaa isänmaalle tusinaihmisiä, niin menkää raittiusseuroihin ja siveellisyysyhdistyksiin. Mutta jos te tahdotte antaa sille taiteilijoita, yksilöitä, niin eläkää ja antakaa ihmisten elää!

— Ja rypeä! iski Hilja kiinni, tyytyväisenä iskuunsa ja samalla voittaen takaisin tasapainonsa.

— Niin, juuri rypeä! sanoi Vaarnakoski vakavasti kuin vanhus, joka puhuu kalliista elämänkokemuksesta.

— Mutta minä en käsitä, ehätti Koskinen sanomaan, — kuinka sinä voit kuulua niin vanhoillisen lehden toimitukseen kuin "Maaemo".

— Minä toimitan ulkomaanosastoa. Mitä lehden vanhoillisuus minuun kuuluu!

Hilja oli kiitollinen Koskiselle hänen iskustaan, muttei taaskaan keksinyt mitään lisättävää. Herrat huomasivat olevan ajan lähteä ja nousivat. Eteisessä tarttui Vaarnakoski vielä kiinni suustaan.

— Ettekö te pelkää, kun asutte täällä keskellä sosialistiaristokratiaa? sanoi hän. — Samassa talossa Leena Parkkari-Lehmus, Mikki Parkkari-Lehmus…

— Ja "Moukarin" toimittajia jos kuin monta! lisäsi Koskinen.

— Entä jos täällä olisi pommitehdas. Vaikka jonakin kauniina päivänä räjähtäisitte ilmaan.

Hilja kertoi nauraen, että he Haapaset lähettävät kaikki kerjäläiset Parkkari-Lehmukselle. Mutta eivät he mitään anna! Kerjäläiset tulevat sieltä perin suuttuneina. Kerran, juuri ennen viime valtiopäiviä — ja tämän kertoi Hilja kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt äänensä tunkevan kattojen ja permantojen läpi — tapasivat Haapasen vanha palvelija ja rouva Parkkari-Lehmus toisensa parvekkeella. Maali tomutti mattoja ja Leena rouva vispilöi lasissa munaa ja sokeria. "No, joko te olette päättänyt ketä äänestätte?" sanoi Leena rouva. "Jo", vastasi Maali ja käänsi selkänsä. "Rouvaa minä ainakaan en äänestä. Ettehän te ole edes oikealla tavalla naimisissa."

— Hyvä, hyvä!… se täytyy panna pikku-uutisiin! nauroi Vaarnakoski ja kopeloi taskukirjaansa. — Älkää pelätkö, en minä pane mitään nimiä.

Herrat läksivät. Hilja haki esiin käsityönsä, mutta neuloi huonosti ja sai ratkoa. Jenny täti ja äiti puhuivat pitkältä telefonissa. Jenny täti sanoi, ettei hän tänään jaksa nousta portaita Haapaselle. Hilja voi sensijaan tulla hänen luokseen iltapäiväkahville. Hän on löytänyt uuden kotileipomon, josta saa erinomaisia sokerileipiä, kolme viidellä pennillä. Äiti lupasi Hiljan puolesta, että Hilja tulee. Hilja nyrpisti hiukan nenäänsä ja vastusti. Ei hän viitsisi, kun näin sataa.

Satoi todella lakkaamatta. Seinät pihanpuolella olivat omaksuneet taivaan harmauden ja alas ikkunapieliä valui ikäänkuin mustia suonia. Ruudut olivat läämityt täyteen pisaroiden jälkiä ja teitä.

Hämärissä, päivällisen jälkeen, juuri kun Hilja teki lähtöä Jenny tädin luo, sattui outo tapaus: tuli sähkösanoma. Hilja oli eteisessä ja pelästyi, kuten ainakin ihminen, joka harvoin on ollut tekemisissä sähkösanomien kanssa. Hänelle tuli se tunne, ettei saa pelästyttää äitiä, ja allekirjoitettuaan kuitin, repi hän porraskäytävässä auki sinetin ja luki vaivalloisesti:

"Laina ikävöi mammaa. Odotamme. Toivo."

Hän hengitti taas. Siis Laina toki vielä elää. Tai kukaties… Eiväthän ihmiset koskaan sano sähkösanomissa kaikkea. Hän jäi silmänräpäykseksi tuijottamaan ulos liankarvaiseen seinään vastapäätä ja pihamaalle, jonka märän asfaltin poikki talonmies paraikaa astui, väsyneenä ja laahustellen jalkojaan. Hän oli nähtävästi hiukan humalassa. Johonkin keittiön ikkunaan syttyi tuli ja punaiset kupariastiat hyllyllä kiilsivät. Talonmiehen vaimo nousi ylöspäin jostakin kellarista, jonka aukko oli ihan musta. Hän kiikutteli raskaasti muodotonta ruumistaan. Pieni, punainen huivi oli sidottu solmuun leuan alle. Omituinen kaamea tunne tuli Hiljaan. Kaikki mitä hän näki: surullinen, sateen valama pihamaa, väsynyt, sairas mies vaimoineen, yksin keittiön ikkunakin, jonka takana palvelustytön varjo liikkui, tarttui hänen silmäkalvoonsa ja teki pahaatietävän enteen vaikutuksen. Jotakin kauheaa tapahtuu. Siitä ei ole pelastusta eikä ulospääsyä. Täytyy vain odottaa ja antaa sen likenemistään liketä, kunnes se tapahtuu… Tämä, joka nyt on tulossa, on itse elämää, kovaa, vakavaa elämää, jonka ote on raudanluja eikä leikkivä, kuten se, jolla nuori tyttö ja hänen tanssitoverinsa pitelevät toisiaan, kiitäessään yli kiiltävän permannon. Elämä on niinkuin tuo pihamaa, nuo väsyneet ihmiset ovat ihmisen kuva. Vaimo on hakenut punaisen huivin päähänsä, hän on etsinyt punaa ja iloa elämältä. Hänellä on kahdeksan, pian yhdeksän lasta. Kuoleeko hän pian? Kuoleeko Laina?

Silmänräpäykset ovat joskus niin hedelmälliset. Sähkösanoma kädessä eli Hilja itselleen uuden, oudon silmänräpäyksen. Hän heräsi siihen, että äiti tuli eteisen ovelle ja kysyi häneltä, mitä hän teki siellä portaissa.

— Jotakin Lainalta ja Toivolta, sanoi äiti ja hänen kunnolliset arki-ihmisen kasvonsa jännittyivät.

He olivat niin tottuneet siihen, että jos jotakin odottamatonta oli kohtaamassa, niin Lainalta ja Toivolta se tuli. Kaikki ne vuodet, jolloin he olivat olleet naimisissa, se oli ollut sellaista. Viikko sitten oli Laina kirjoittanut äidille kovin alakuloisen kirjeen ja sanonut tuntevansa, ettei enää kestä. Hänellä ei enää ole halua elää. Lapsia hänen käy sääli, varmaan Toivo menee uusiin naimisiin. Äidin pitää pian tulla ottamaan lapset. Ruustinna, käytännöllinen ihminen ja yhdeksän lapsen äiti, oli kirjoittanut vastaan pitkän, rauhoittavan kirjeen: siinä tilassa tulee ihmiselle kaikenlaisia ajatuksia, mutta varmaan käy hyvin, kuten edellisilläkin kerroilla. Ja nyt siitä varmasti tulee poika. Jenny täti on siitä niin vakuutettu, että jo kutoo pientä sinistä villaröijyä. Jahka aika nyt vähän lähenee, tulee äiti.

Tästä kirjeestä oli kulunut viikko, ja nyt tämä sähkösanoma!

Ei ruustinna pahasti pelästynyt, tottunut kun oli Lainan sairastelemiseen. Se hänelle sentään paikalla oli selvänä, että asia on vakava ja että huomispäivänä on lähdettävä, ja hänen ajatuksensa siirtyi heti käytännöllisiin toimiin: mitä vielä on tehtävä kotona ja mitä pitää ottaa mukaan matkalle.

Hiljalle eivät matkavalmistukset antaneet työtä. Äiti oli aina tottunut tekemään kaikki itse. Hän meni antamaan Maalille määräyksiä ja Hilja jäi neuvottomana yksinäisyyteen. Hän kiersi huoneesta huoneeseen ja saneli itselleen, että jos Laina kuolee…! Ei, ei, Jumala ei voi olla niin kova! Lainahan oli niin kaunis, kaikkien ihailema ja tavoittelema, ja niin terve. Naimisiin mentyä sitten tuli paljasta sairautta ja surkeutta. Kuinka Jumala sallii sellaista? Ja nyt on hän itse, Hilja, menemäisillään naimisiin… Ah, ei sitä voi ajatella. Se on niin kauheaa!

Vihdoin kierreltyään tapasi hän itsensä omasta huoneestaan, selkä lämmintä muuria vastaan. Häntä värisytti ja hän iski kuin apua etsien katseensa johonkin esineeseen. Silmä sattui hienoon venetsialaiseen maljakkoon kirjoituspöydällä. Siinä oli kuihtuneita, punaisia ruusuja. Parempaa ankkuria ei hän olisi voinut löytää. Armas oli tuonut kukat, kun ensi kerran tuli heille. Illalla he olivat menneet kihloihin ja seuraavana päivänä, huhtikuun sadekuurojen välillä, auringon paisteessa hän oli tullut. Kolme päivää myöhemmin hän oli tuonut maljakon kukkia varten. Ne olivat Hiljalle kuin reliikki, niihin oli salaperäisesti kätkettynä koko hänen rakkautensa ihme eikä hän sallinut kenenkään muun järjestää pikkuesineitä kirjoituspöydällään, ettei maljakko joutuisi vaaraan. Se oli niin hauras ja herkkä, siroa, vihreähtävää, kultasuonista lasia. Muutenkin oli huone täynnä Armaan lahjoja ja ennen kaikkia muistoja heidän yhdessäolonsa ihanista hetkistä. Pöydän takaa nousi marmorinen Venuksen pää, sohvan yläpuolella riippui suuri "Toteninsel", vastapäisellä seinällä hymyili Mona-Lisa arvoituksellista hymyään ja katosta valui alas lamppu maidonvalkeine lasikoristuksineen. Kaikki muistutti Armasta. Ikkunoista ympäri ahtaan pihan tuli valoa niin, ettei huone ollut pimeä. Sinisillä huonekaluilla ja vuoteella, joka oli kohollaan valkoisia pitsikoristeita, sai valaistus kuutamon kelmeyttä. Venetsialaisen maljakon pintoja vastaan taittuivat säteet kimmellellen.

Äkkiä kiintyi Hiljan korva ääniin ruokasalista.

— Eihän sähkösanomassa muuta ole kuin että Laina ikävöi mammaa. Voi, voi sentään, Jumala antaa välistä niitä lapsia liian tiheään.

Se oli äidin ääni ja heti senjälkeen tuli Maalin:

— Mikäs hätä näillä on. Pastorihan on rikas eikä meidän Lainakaan mennyt hänelle tyhjänä. Mutta kun oikein köyhillekin antaa yhdeksän lasta…

— Kyllähän Jumala tietää mitä tekee. Näin ihmissilmillä katsoen vain on kovin lyhyt aika siitä, kun pikku Elli syntyi.

— Toisilla on sellainen siunaus. Minun sisarentyttäreni kun sai kaksi kertaa perätysten kaksoset… Ja niin köyhää kuin siinäkin perheessä oli — mies sellainen juoppo. Ja entä tämä meidän talonmies! Ruustinna menisi kerran katsomaan. Ihan siellä läkähtyy, kun oven avaa. Tämä lapsi on nyt yhdeksäs. Siunaukseksiko sitten on vai miksi.

Hiljasta tuntui, että hän läkähtyy. Hän ei tahdo kuulla enempää! "Jumala antaa välistä lapsia liian tiheään." Heitä oli heitäkin ollut liian paljon — olikohan hänkin syntynyt liian tiheään? Mitä kauheita ajatuksia nämä olivatkaan! Hän ei enää tahdo kuulla mitään, ei ajatella mitään! Hän painoi kädet ohimojaan vastaan ja tarttui kovalla otteella hiuksiinsa. Ruumiillinen kipu karkotti hetkiseksi ajatuksen. Hän näki esineet huoneessa, sädehtivän maljakon ja valkoisen marmoripään. Silmä kiintyi marmoripäähän. Se oli tänään niin ankara. Se oli Hiljaa vastaan, se ei hyväksynyt hänen ajatuksiaan. Se syytti.

— Sellaista on elämä. Älä niskoittele. Sinun on elettävä se niinkuin kaikkien muiden, ja sitten kuoltava.

Hilja iski katseensa lahjomattomiin kasvoihin ja puolusti itseään:

— Minkä minä sille voin, että se minusta on rumaa ja häpeällistä! Minä en tahdo sellaista avioliittoa — en, en, en!

Hänen teki mieli iskeä nyrkkinsä ankariin kasvoihin. Kyyneleet vaivasivat lähteissään, tulematta esiin. Hän oli ilmisodassa noita kasvoja vastaan, jotka puolustivat elämää ja hän tunsi, että ne voittavat. Hän ei jaksa taistella, hän tietää, että kaikki tämä läkähdyttää hänet.

Hän tuli juoksu jalan ruokasaliin ja tapasi äitinsä istumassa ovensuussa telttatuolilla, jota ei hän muuten milloinkaan käyttänyt kuin kirkossa. Sähkösanoma oli hänen kädessään.

— Mamma on levoton! huusi Hilja, siristäen silmiään valoa vastaan ja aseman vakavuus painui taasen kuin rautainen koura pitelemään hänen hartioitaan.

— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi ruustinna ja nousi, ikäänkuin hänet olisi yllätetty luvattomissa ajatuksissa, tarkastamaan sukkaläjää, jonka oli tuonut pöydän toiseen päähän. Hilja ei saanut kysytyksi enempää ja ajelehti, tietämättä mitä teki, saliin.

Kuolee, kuolee, kuolee! se on varma. Kun äiti ennättää perille, makaa Laina jo valkoisena valkoisessa vuoteessaan. Tuskan hiki pisaroi otsalta ja liimaa otsaan vaalean tukan, joka kerran oli laheinta silkkiä. Ja hänen rinnallaan on ruma, muodoton olento, jota hän hakee hellin, sammuvin silmin.

Kuinka Hilja tunsi vihaavansa tuota rumaa pientä, joka on ruhjonut hänen siskonsa, nuoren, kauniin Lainan!

Samanlainen olet sinä kerran itse ollut! iski hänen mieleensä. Yhtä ruma ja punainen! Ja niin kaunis olet sinä nyt ja iloinen…

Ah minä en enää koskaan tule iloiseksi, minä inhoan itseäni, minä en ole pyytänyt tulla herätetyksi elämään enkä minä sitä niin rakasta, etten minä hetkenä hyvänsä voisi sitä heittää…

Valehtelet, tyttö…! Sinä tahdot vielä nähdä sulhasesi, sinä janoat hänen suudelmaansa, sinä tahdot elää pitkän elämän hänen omanaan. Sinä olet joskus unessa nähnyt, että teilläkin on lapsi, pieni poika, joka kietoo kätensä isän kaulaan ja pyrkii isän polvelle…

Niin, niin, niin! Se on totta. Minä en tiedä mitä minä tahdon, minä en tiedä mitään, minä en ymmärrä mitään!

Ja Hilja tarttui oikealla kädellään vasempaansa, jotta tuntisi kihlasormuksen olevan paikallaan. Hän painoi sitä kovasti ja tuijotti kauan tyhjyyteen.

Maali kantoi kolisten alas matka-arkkuja ullakolta. Äiti käski noutaa kinkkua ja makkaraa ja keittää munia. Hän söi aina matkoilla omia eväitään eikä ravintolasta ottanut kuin lasin maitoa tai kupin kahvia. Maali kulki edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä ja äiti puhui hänelle kovalla äänellä, jotta kuuluisi keittiöön asti. Pyykki oli pestävä ennen joulusiivousta. Sitä oli karttunut kovin paljon. Puukellaria oli tarkoin pidettävä silmällä. Jos naapurin palvelustytöt vielä yrittäisivät avonaisin lampuin käydä ullakolla, niin oli välttämättä ilmoitettava talon isännöitsijälle. Sitten äiti huusi Hiljaa.

— Sinä et moneen viikkoon ole käynyt hovineuvoksella. Mitä se on!

Sinun täytyy oppia ihmistapoja. He ovat Armaan omaisia. Sinun täytyy.

Olisi hyvä, jos kävisit ainakin kerran viikossa.

Hilja tuli nyrpeäksi, muttei sanonut mitään.

Heti sähkösanoman tultua oli ruustinna soittanut Jenny tädille — hänelle piti tehdä tarkka tili pienemmistäkin asioista, saaatikka sitten tällaisesta — ja pian oli hän talossa.

Hän oli ruustinnan kaksoissisar ja rakasti sisartaan ja sisarensa lapsia yli kaiken. Kesät hän aina ennen, rovastin eläessä, oli viettänyt Haapasten pappilassa ja armovuosien mentyä oli ruustinna, pääasiassa hänen tähtensä, muuttanut Helsinkiin. Heidän piti asettua asumaan yhteen, mutta he riitaantuivat jostakin pienestä asiasta juuri ratkaisevalla hetkellä ja katsoivat parhaaksi asua kukin haarallaan. He olivat hyvin toistensa näköiset, molemmilla oli säännölliset, verevät miellyttävät kasvot ja kiiltävä, ruskea tukka. Ennen oli vieraiden ollut vaikea erottaa heitä toisistaan. Nyt oli rouva Haapanen paljon lihavampi kuin Jenny täti. Toisen ulkomuoto vaikutti toimekkaalta, huoltapitävältä ja äidilliseltä. Siinä oli kaikkea mitä elämä jättää. Toinen vaikutti hennolta ja keskentekoiselta ja vaikka hiukset olivat käherretyt ja vaatteet iloisen väriset ja viimeistä muotia, alkoi koko olennossa jo tuntua sitä kulmikkaisuutta, mikä tulee naimattomiin naisiin, jotka eivät koskaan ole tunteneet elämän täysinäisiä iloja ja suruja. Jenny täti ja ruustinna Haapanen riitaantuivat ylen helposti ja aina mitä vähäpätöisimmistä syistä.

— No, alkoi Jenny täti heti eteisessä, — Toivo sähkötti! Laina on

taas huonompi. Sinä lähdet tietysti, Aline. Kyllä minä pidän huolta

Hiljasta… Minä olen hyvin vihainen Toivolle. Onko tämä nyt laitaa.

Saat sanoa Toivolle, etten olisi odottanut häneltä tätä! Hän…

— Hss! sanoi ruustinna. — Mataristo on kotona.

— Oh, ei hän tiedä mistä minä puhun! Sano se vain Toivolle. — Hän on muuten kelpo mies, mutta tässä asiassa — ihan niinkuin kaikki miehet… Missä Hilja on? Hiljaaa! Tule tervehtimään tätiä. No, suutele tätiä. Paremmin… No, tyttöseni, onko Armas kirjoittanut?

Jenny täti taivutti Hiljan pään puoleensa, sillä hän oli paljon lyhyempi Hiljaa, ja suuteli häntä huulille, poskille, niskaan. Ei hän odottanut vastausta kysymykseensä, hän kysyi muuten vain, tottumuksesta.

— Alina, alkoi hän samassa, — mitä tuliaisia sinä aiot viedä lapsille? Minä tahtoisin lähettää Lainalle leivoksia ja viinirypäleitä. Niistä hän pitää. Kun sinä vain saisit rypäleet perille paleltumatta. Kuka tietää kuinka kylmä siellä maalla voi olla. Sitten minulla on Ellille gumminen porsas ja Eeville kukko, joka kiekuu. Oikein somat. Ja vain viisikymmentä penniä kappale. Pikku pojun röijy nyt ei ole valmis, minä lähetän sen postissa. Mutta ne eivät saakaan mennä pesemään sitä tulikuumalla vedellä. Lainalla on aina sellaisia huolimattomia palvelustyttöjä… Hilja lapseni, sinä olet itkenyt. Te salaatte minulta jotakin… Ties vaikka Laina olisi kuollut…!

— Emme tiedä enempää kuin sinäkään, sanoi ruustinna kuivasti.

Jenny täti istui suu auki ja tuijotti vuoroin ruustinnaan, vuoroin Hiljaan. Hiljaa rupesi naurattamaan. Jenny täti nauratti häntä usein vakavina hetkinä, ja pelastuakseen rupesi hän ottamaan esiin kahvikuppeja kaapista.

— Näyttäkää minulle sähkösanoma.

Hän sai sen.

Ruustinna käänteli sukkavarastoaan ja huomasi, että parhaimmat sukat sattuivat olemaan likaisina. Oli ikävä näin lauantai-iltana pyytää Maalia pesemään.

— Minä olen niin vihainen Toivolle, että…! sanoi Jenny täti.

— Ei tässä voi syyttää ketään, sanoi ruustinna. — Kun ihminen menee naimisiin, niin hänen pitää olla valmis vastaanottamaan kaikkea.

— Mutta joka vuosi lapsi! Eihän mikään terveys kestä sellaista. Ja sellainen kukkanen kuin Laina oli. Toivo ei laisinkaan tiedä, minkä aarteen hän Lainassa sai. Hän ei taida tietää, kutka kaikki Lainaa yrittelivät…

— Älä nyt viitsi.

— Mutta niinhän se oli! tulistui Jenny täti ja rummutti pöytään pienellä kädellään, jossa oli kolme sormusta, kaksi timanttikannallista, kolmas sinikivellinen. — Toivon pitää se tietää. Jollet sinä sano sitä hänelle, niin minä kirjoitan.

— Se onkin parasta. Kirjoita sinä.

Sisaren ääni oli vähän ärsyttävä ja Jenny täti karkasi ylös kuin vieteri.

— Sinä tahdot minua kirjoittamaan, vaikka itse juuri menet sinne ja voisit puhua. Sinä et senvertaa tahdo auttaa minua. Vaikka sinä tiedät, että minulla ehkä on ulkomaanmatka edessä…

— Joskus jälkeen joulun…

— Ei ensinkään. Lääkäri voi määrätä lähdön miksi hetkeksi hyvänsä, jolleivät ilmat parane. Ja eikö minulla ole työtä…!

— Mutta itsehän sinä sanoit, että tahdot kirjoittaa.

— Niin, kun sinä kieltäydyt viemästä perille terveisiäni. Mahdat luulla, että minun työni on niin helppoa että minä huvikseni käyn talosta taloon… Minä lähden nyt.

— Mutta rakas Jenny…

— Hyvästi. Ehkä saan pyytää Maalia ostamaan kaksikymmentä leivosta ja kilon viinirypäleitä. Tässä on rahat.

Maali oli karkealla kädellään työntänyt auki käytävän oven ja laski kahvipannun pöydälle.

— Ei neiti nyt mene minnekään, sanoi hän uskollisen palvelijan äreällä, määräävällä äänellä.

Mutta hento, pieni Jenny täti oli jo juossut eteiseen ja pani hattua päähänsä. Hilja, turhaan peitellen leikillisyyttä mielessään, seurasi hänen kintereillään ja kävi kiinni käsiin, jotka hermostuneesti pistivät hattuneulaa.

— Täti, tuleehan täti huomenna päivälliselle. Meillä on lintu. Maali sai sattumalta suurenmoisen linnun. Laitamme luumuputinkia jälkiruuaksi…

Kyyneleet olivat Jenny tädin silmissä.

— Mamma on aivan sietämätön. Ja sinä naurat sinäkin. Älä kiellä ensinkään. Sinun silmäsi nauravat.

Hilja talutti hänet, olkapäistä kuljettaen, puoliväkisin ruokasaliin ja pian istuivat nuo kolme, jotka mitä lujimmilla sukulaisuussiteillä läpi elämän olivat olleet sidotut toisiinsa, täydessä sovussa juomassa kahvia. Jenny täti muisti jo, että ruustinnan musta puku oli aivan liian huono ristiäisiin. Se oli sitäpaitsi nähty molemmissa edellisissä ristiäisissä eikä semmoinen käynyt laatuun. Ruustinna vakuutti, että se on ihan tarpeeksi hyvä, mutta häntä ilahutti kuitenkin, että hänen asioistaan välitettiin. Jenny täti iski silmää Hiljalle ja selitti pitävänsä huolta siitä, että isoäidillä Lainan pikku pojun ristiäisissä on uusi puku. Mutta tuskin oli siitä huolesta päästy, kun hän muisti, ettei Hiljan mitenkään sovi jäädä tänne yksin, kun on herra talossa.

Hilja oli kauan pidätellyt leikillisyyttä mielessään, mutta nyt hän purskahti täyteen nauruun.

— Aijai kuinka täti on hassu!

— Mutta jäähän Maali kotiin, sanoi äiti.

— Maali on sittenkin palvelija, väitti täti vakavana ja pelästyneenä.

— Maali nukkuu kuin seinä eikä tiedä, mitä pahaa Hiljalle voi

tapahtua. Minä tunnen Maalin unen, häntä ei saa valveille millään.

Minun täytyy jättää ulkomaanmatkani — en tiedä muuta neuvoa.

— Kaikkia hullutuksia! sanoi äiti.

— Tai täytyy sulkea ovi Matariston huoneesta eteiseen. Hän saa kulkea suoraan portaisiin.

— Huone tulee kylmäksi…

— Sille ei voi mitään. Voisihan hän myöhään tulla kotiin ja Hilja voisi sattua olemaan salissa ja ovi voisi olla auki…

— Hiljan pitää katsoa, että ovi on kiinni, keskeytti ruustinna ja hänen äänestään tuntui, että uusi riita helposti voi nousta.

— Jenny täti kulta, päästi Hilja tulemaan yhteen kyytiin ja samaan äänilajiin kuin täti äsken, — mutta voisi sattua vieläkin hullummin: Mataristo voisi sairastua keskellä yötä ja minun täytyisi mennä häntä hoitamaan. Olisiko se sopimatonta?

— Sinä olet niin tyhmä, ettei sinulle viitsi vastata, sanoi Jenny täti ja kysyi sisareltaan, tulisiko pannusta kolmas kuppi.

Tietenkin sieltä tuli. Kahvia keitettiin aina siltä varalta.

Mutta Hilja oli joutunut ylenannettuun mielialaan, Jenny täti oli tällä kertaa liian hullunkurinen.

Hän tukahutti nenäliinaan naurunsa ja karkasi keittiöön, saadakseen edes Maalille purkaa mieltään. Mutta Maali ei tällä hetkellä ollut vastaanottoisalla tuulella… Hän kuurasi kupareja. Näivettynyt, luiseva käsi hankasi kattilan kylkeä. Tuolilla oli ruustinnan alushame ja sukkia. Hilja ymmärsi, että niiden pesu oli tullut lauantaitöiden tielle. Hän kiersi auki vesijohdon hanan ja rupesi viruttamaan kättään, jotta olisi olevinaan jotakin asiaa. Ei ollut kulunut montakaan silmänräpäystä ennenkuin Jenny tädin pienet, hyppivät askeleet kuuluivat käytävästä. Hän puhui jo puolitiessä.

— Hiljaaa! Tyttöseni — kuinka sinä käyttäydyt! Tule heti tänne. Ei saa sillä tavalla juosta pois kesken tädin puhetta. Mitä sinä luulet Armaan sanovan, jos jäät tänne noin vain yksinäsi…

— Armaan! toisti Hilja helisevin äänin ja viskasi päätään niin, että hiukset hulmusivat. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat, loistavat ja pehmeät.

— Niin, juuri Armas, sanoi täti, silmät pystyssä. — Armas on hienosta perheestä, jossa noudatetaan vanhoja hyviä tapoja. Ajattele, jos hänen hienot sukulaisensa saisivat tietää…

— Minä viis hänen hienoista sukulaisistaan! nelisti Hilja tulemaan ja asettui oviaukkoon tädin eteen, kädet vielä märkinä. Hän nousi vuoroin varpailleen, laskeutui vuoroin kantapäilleen, koukisti käsivarsiaan ja heilutti niitä nyrkkeinä, ikäänkuin voimiaan koetellakseen. — Minä en kärsi, että minun siipiäni leikataan. Armaskaan ei sitä tahdo.

Hän seisoi kuin nuori, uusi aika vanhaa, väistyvää vastassa.

Hän oli pitkä ja solakka, hiukan hintelä ja kapeapovinen. Tummansininen puku sulki sileänä, joskaan ei kireänä, allensa paraikaa kehittyvän ruumiin. Samettipäärmeen alta hihansuissa ja kaulan ympärillä erottautui eheä, valkoinen hipiä.

— Mitä sinä puhut! päivitteli täti, väistyen tytön märkiä käsiä. — Et kärsi, että tätisi, joka sinua rakastaa, taivuttaa sinun siipiäsi lentämään oikeaan suuntaan. Kyllä vieraat tulevat ja leikkaavat.

— Antaa leikata! pani Hilja uppiniskaisesti. — Armas on minun, muusta minä en välitä!

— Mutta entä, jollei Armas olekaan niin lujasti sinun, ettei joku voi häntä viedä…!

Täti pelästyi itsekin ajattelemattomia sanojaan. Hän todella ei ollut tarkoittanut mitään ja hän riensi tekemään kaikkensa saadakseen Hiljan kasvoista avuttoman pelästyksen. Hän taivutti hänen päänsä huultensa tasalle ja suuteli häntä poskille, huulille, hiuksiin. Hän pyyteli anteeksi. Hänen oli mahdoton nähdä Hiljan kärsivän.

Keittiön käytävässä syleilivät täti ja sisarentytär vihdoin toisiaan ja astuivat hellinä ystävinä ruokasaliin, missä äiti järjesti matkatarpeitaan.

Maata pannessa kajasti Hiljalle vielä kerran tulevaisuuden tie omituisen vakavana. Kerran ennen, kauan sitten, kun isä kuoli, oli hän aavistanut jotakin samantapaista. Mutta nyt tämä välähti eteen selvänä, ikäänkuin valonheittäjä äkkiä olisi iskenyt auki pimeyden.

Laina kuolee, kuolee nuorena ja kauniina ja kolme pientä lasta jää hänen tilalleen. Hän eli, rakasti, kuoli. Hänen lastensa edessä on sama tie. Köyhän vaimon edessä pihamaan kivijalassa on sama tie. Hänen, Hilja Haapasen, Armas Breden morsiamen edessä on sama tie. Vain joidenkin vuosien eroavaisuudesta on kysymys.

Hilja vapisi valonheittäjän edessä kuin lintu, joka on joutunut ihmiskäteen. Elämä tuntui kurjalta, rumalta, käsittämättömältä.

* * * * *

Aamulla läksi äiti.

Oli oikein helpottavaa, kun tiesi hänen rientävän Lainaa kohti. Vain kärsivällisyyttä! Pian hän on perillä ja kaikki kääntyy vielä hyvin päin.