Читать книгу Tähtien alla - Maila Talvio - Страница 4

Sisällysluettelo

Sisarukset Jenny ja Aline Murman olivat vanhaa pappissukua. Kaksi heidän veljeään vielä eli pappeina kaukana maalla. Yksi veljeksistä oli aivan nuorena lähtenyt merille. Hänestä ei kymmeneen vuoteen ollut kuulunut mitään. Perhe ei ollut niitä sukurakkaita, jotka eri elämänteistä huolimatta tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa. Aika ja etäisyydet olivat heidät erottaneet. Vuoden vaihteessa vaihtoivat he joskus tervehdyksen — lyhyt kortti oli, sydämellisistä sanoista huolimatta, niukka. Säännöllisesti lähettivät he toisilleen kutsun häihin ja hautajaisiin. Mutta Hiljalla oli Helsingissä niin läheisiä sukulaisia kuin serkkuja, joiden ohi hän kadulla kulki kuin vieraiden ihmisten ohi.

Jenny täti oli nuorena erään rikkaan, hiukan omituisen itämerenmaakuntalaisen aatelisrouvan seuranaisena joutunut Riikaan. Rouva oli sattunut kiintymään hyvänsävyiseen Jennyyn ja Jenny oli jäänyt hänen luokseen pitemmäksi aikaa kuin alussa oli ajateltu. Tänä aikana eli Jenny elämänsä ainoan, lyhyen rakkauden eikä hänen sydämensä valittu ollut kukaan vähempi kuin aatelisen rouvan ainoa poika. Kaikki oli mitä viattominta laatua: muutama suudelma valkoiselle kädelle — Jennyllä oli harvinaisen pienet, sirot kädet —, muutama punainen kukkanen rintaan. Mutta kun vanha rouva sai vihiä asiasta, nosti hän suuren melun ja Jennyn oli nopeasti palattava Suomeen. Jenny täti ei koskaan puhunut Riianmatkastaan ja vain joku harva nuoruudentuttava tiesi koko asiasta. Vuosien perästä sai Jenny sattumalta tietää, että hänen nuoruutensa sankari oli joutunut naimisiin jonkun ylhäissyntyisen kaunottaren kanssa ja lyhyen avioliiton jälkeen kuollut tapaturmaisesti. Sattui olemaan lauantai-ilta, kun Jenny täti kuuli tämän: hän meni silloin saksalaiseen kirkkoon ja itki koko ensimmäisen virren ajan, painuneena penkkiinsä. Saksalaisen uudentestamenttinsa lehtien välissä oli hän aina Riianmatkastaan lähtien säilyttänyt haaltunutta kukkasta ja tämä kukkanen kävi tästälähtien entistä kallisarvoisemmaksi. Jenny täti elätti itseään antamalla saksantunteja. Hänen suurena huolenaan oli vain, että nykyään vaadittiin berliniläistä saksaa, kun hänestä Itämerenmaakuntien saksa oli paljon selvempää ja kauniimpaa.

Isänsä kuoltua oli Jenny täti pitkiä vuosia asunut yhdessä äitinsä kanssa. He olivat pitäneet täysihoitolaisia ja alussa heillä oli asunut hienoa väkeä: maistereita, jotka kirjoittivat tohtoriväitöskirjojaan ja maksoivat hyvin, mutta myöhemmin oli tullut ylioppilaita ja koululaisia, jotka kolmeen mieheen sulloutuivat samaan huoneeseen ja tahtoivat maksaa niin vähän kuin suinkin. Viime vuodet olivat monesti olleet tuskalliset, kun äiti oli kipeä ja täysihoitolaiset tyytymättömiä.

Äitinsä kuoltua Jenny täti sitten asettui asumaan neiti Lydia Längforsin kanssa, joka pitkät ajat oli ollut täysihoitolaisena äidillä. Heillä oli kolme huonetta ja keittiö: molemmilla neideillä makuuhuoneensa, keittiössä he söivät ja sali heillä oli yhteinen. Salissa antoi Jenny täti tuntinsa niille, jotka halusivat tulla hänen luokseen. Useimmat olivat kiitollisia, että hän tuli heidän kotiinsa. Hänen seurustelupiiriinsä kuului muutama opettajaperhe, muutamia vanhempia saksaa puhuvia rouvia ja neitejä sekä saksalaisen papin perhe. Hän kävi säännöllisesti saksalaisessa kirkossa ja tapasi siellä kaikki tuttavansa. Lydia Längforsin kautta hän kyllä sittemmin oli joutunut tekemisiin toisten — ja aivan toisenlaisten ihmisten kanssa.

Tämä Lydia Längfors oli hyvin palkattu kassanhoitajatar suuressa pankissa ja tunsi koko Helsingin, ainakin ulkomuodolta. Hän tiesi kaikkien ihmisten sekä rahalliset että henkiset suhteet, arvioi ensi silmäyksellään uuden ihmisen, joka sattui hänen tielleen, teki sen purevasti ja terävästi. Hän kävi hyvin puettuna, oli komean näköinen ja herätti huomiota minne tuli. Hän seurasi kiihkeästi yleisiä asioita, oli kiivas puoluelainen ja lakkasi erinäisissä ajankäänteissä tervehtimästä vastapuolueen johtohenkilöitä. Pankissa hänen tietysti täytyi virkansa puolesta olla heillekin kohtelias, mutta pankin ulkopuolella oli hänellä täydet kansalaisoikeudet ja silloin hän selvästi näytti kantansa heihin. Hänet tavattiin usein toimittamassa adresseja ja protesteja erinäisille henkilöille ja usein hänet valittiin kunniatervehdyksille. Väliajoilla teatterissa tavattiin hänet keräämässä rahaa kukkiin tai laakeriseppeleisiin ja hän teki sen sillä tavalla, että ihmiset yksin eivät voineet olla antamatta, vaan lisäksi pitivät kunniana, että saivat olla antamassa. Sekä Lydia Längfors että Jenny täti lukivat sanomalehdet syntymäilmoituksista matkustavaisiin asti tuiki tarkkaan. Joka toinen kesä teki Lydia ulkomaanmatkan, tavallisesti Norjaan. Heidän ei tullut mieleensäkään, että he olisivat matkustaneet yhdessä, vaikka Jennykin aina jonkin vuoden perästä saattoi tehdä lyhyemmän matkan. He olivat hyvin erilaiset ja pysyivät yhdessä vain arkipäiväisten asioiden liittäminä. Ja sillä lailla tulivat he aika hyvin toimeen keskenään. Tosin ei puuttunut ristiriitoja, mutta Jenny, joka ei milloinkaan olisi alistunut kaksoissisarensa tahdon alle, teki sen säännöllisesti Lydiaan nähden. Hän uskotteli tekevänsä sen siksi, että kunnioitti Lydiaa pohjaltaan hyvänä ja kelpo ihmisenä, mutta itse asiassa hän pelkäsi Lydiaa. Joskus kun teatterissa näyteltiin jokin klassillinen kappale, meni Jenny Lydian mukana ensi-iltaan ja toisinaan, kun oli saapunut synkkä poliittinen huhu, läksi Lydia Jennyn mukana kirkkoon. Yhteisenä ajankuluna oli asuintovereilla kortit. He pelasivat Mylly-Mattia ja muuta viatonta ja panivat pasianssia. Mieliruuatkin sattuivat heillä olemaan samat, paitsi että Lydia piti hummereista, joita ei Jenny voinut syödä. He viettivät molemmat nimipäiviään, panivat paljon huolta valmistuksiin ja saivat paljon kukkia, kakkuja ja onnitteluja. Salaa he laskivat toistensa kukkalaitteet, nähdäkseen kumpiko sai enemmän. Lydia sai aina enemmän, Jenny ei koskaan siinä suhteessa saavuttanut häntä. Mutta hänen merkkipäivänsä sattuivatkin onnellisempaan aikaan. Nimipäivävastaanotoissa heidän tuttavansa jonkin verran sekaantuivat yhteen: Jennyn pappis- ja opettaja- ja saksalaisneitituttavuudet ja Lydian pankki- ja ylemmät virkamiespiirit.

Viime Lydianpäivä oli ollut merkillinen siitä, että Hilja Haapanen ja Armas Brede silloin ensi kerran näkivät toisensa. Heidän tutustumisensa oli heti herättänyt huomiota, sillä he olivat ensi hetkestä asti rakastuneesti vetäytyneet ikkunakomeroon puhelemaan ja kun oli soitettu pianoa, eivät he olleet jääneet kuuntelemaan, vaan siirtyneet Jenny tädin kamariin. Kihlaus oli sitten seurannut niin pian, että nekin hämmästyivät, jotka jo tuona Lydianpäivänä sitä ennustivat. Mutta senjälkeen oli Jenny täti entistä enemmän Lydian käsissä, sillä Lydia piti itseään ikäänkuin kihlattujen suojeluspyhänä, koska he hänen kauttaan olivat tutustuneet ja Jenny täti eli ainaisessa pelossa, että Lydia — ja Lydian kautta Armaan sukulaiset — saisi huonon käsityksen Hiljasta, niin ajattelematon kuin Hilja oli. Hänen vallaton suoruutensa kehittyi kehittymistään, sillä Armas ihaili sitä, eikä hän enää koettanutkaan taltuttaa rajuja päähänpistojaan, Armas kun suosi niitäkin. Hilja saattoi todella koska tahansa tehdä jonkin tyhmyyden. Vastaiseksi Lydia kyllä oli häneen tyytyväinen, jopa hänestä ylpeilikin kuin ikinä omasta keksinnöstään ja ompeli hänelle jo kallista, suuritöistä häälahjaa. Mutta Hilja ei ymmärtänyt olla Armaan omaisille huomaavainen ja varomattomasti hän vastaili itse Lydialle. Hän näytti yleensä selvästi keistä ei pitänyt ja onnettomuudeksi hän oli saanut päähänsä, että Armaan sukulaiset olivat ikäviä. Sitä ei hän toki ollut sanonut Lydialle, mutta Jenny täti näki hänen päänsä heilahduksista, että hän jonakin hetkenä voi sanoa senkin. Ja silloin voi tapahtua mitä tahansa. Se oli kyllä tullut sekä Aline Haapasen että Jenny Murmanin korviin, että Bredein suvussa epäilyksellä oli katseltu tätä kihlausta. Hiljan kauneus kyllä oli osaltaan haihduttanut epäilyksiä, muttei läheskään kaikkia. Jotakin epäsuoraa ja vaanivaa oli ilmassa, sen tunsi Hiljakin, kaikista hyväilyistä huolimatta, millä Armaan äiti ja sisaret häntä hyvittelivät, kun hän joskus heillä kävi. Yhä vaikeammaksi kävi rouva Haapaselle ja Jenny tädille saada häntä taivutetuksi menemään Armaan vanhempien luo.

Armaan isä oli aikaisemmin ollut suuren tuomiokunnan päänä maaseudulla. Sittemmin oli hänet kutsuttu huomattavaan toimeen Helsinkiin. Äiti oli syntyisin von Scholzen, niitä kauneudestaan kuuluisia sisaruksia, jotka kaikki joutuivat niin ylhäisiin naimisiin. Eivät rouva Breden lapset kuitenkaan enää olleet kauniita, paitsi vanhin, Armas. Hän oli komea. Ja niin hilpeä ja miellyttävä hän oli, miltei vaatimaton.

Hiljan äiti pelkäsi sisimmässä mielessään Bredein perhettä. Hän oli aivan samaa mieltä kuin Hilja: ettei Bredein seurassa koskaan voinut liikkua vapaasti. Aina oli kankeaa ja tukalaa. Hän tunsi vaistomaisesti, että he häntä vain sietivät, valhe kuulsi ystävällisyyden alta. Mutta tätä ei hän tietenkään millään lailla päästänyt kenenkään tietoon, kaikkein vähimmin Hiljan.

Hän, Aline Murman, oli nuorena joutunut naimisiin isänsä apulaisen, pastori Haapasen kanssa ja kuudentoista vuoden aikana olivat heidän yhdeksän lastansa syntyneet. Kolme vanhinta ja kaksi nuorinta eli — neljä keskimmäistä oli kuollut. Sentähden oli ikäero vanhinten ja nuorinten välillä verraten suuri, mutta vielä suurempi oli ero ulkomuodoissa ja luonteissa. Vanhimmat olivat joka suhteessa oikeita pappilan lapsia, luonteiltaan mallikelpoisia ja yhteiskunnan palvelukseen soveltuvia, ulkomuodoltaan samanlaisia kuin joukko. Molemmat nuorimmat sensijaan olivat outoja vilkkaita, ajattelemattomia ja joka paikassa huomiota herättäviä. Ihmiset ihmettelivät, miten he olivatkin niin erilaisia. Äiti tiesi, että isä niihin aikoihin, jolloin he saivat elämän kipinän, oli istunut komiteassa Helsingissä ja palannut kotiin merkillisen nuortuneena ja ruvennut suunnittelemaan ulkomaanmatkaa. Kun Laina oli pienenä, oli hän sitten saanut virkavapautta, matkustellut Palestiinassa ja palannut kotiin Italian ja Saksan kautta. Ja siltä matkalta oli hän tuonut paljon kuvia, valokuvia maisemista ja jäljennöksiä kuuluisten etelämaalaisten mestarien tauluista. Pappilan seinillä nähtiin nyt kuva Getsemanen yrttitarhasta, maisemia, joissa mustat poppelipuut vartioivat keltaisia temppeliraunioita, useita Kristuksen kuvia, ja sitten oli kaunis, katuva nainen, joka luki kirjaa ja jonka pitkät, vaaleat kiharat valuivat avatuille lehdille. Se oli Maria Magdalenan kuva. Ulkomaanmatkan jälkeen rovasti myöskin osti soittokoneen taloon ja määräsi, että Lainan ja Hiljan pitää oppia soittamaan. Kun pitäjän nuoria vapunpäivänä, juhannuksena ja sillä välin kokoontui pappilaan, tanssittiin suuressa salissa.

Rovasti oli aikoinaan ankarasti pidellyt nuorten huveja eikä seurakunta enää ymmärtänyt, mitä rovastista piti uskoa, kun hän sallii tanssia omassa pappilassaan. Rovastille vihamieliset pitäjäläiset ivasivat ja pilkkasivat, suruttomille ei asia merkinnyt enempää kuin ilmanmuutos, mutta uskovaiset surivat. Ei siinä kyllin, että vanhat, köyhät muijat, joille kirkko oli kaikki kaikessa, tulivat itkemään ruustinnalle huoltaan, vaan tuli myöskin mahtavia isäntiä ja emäntiä valittamaan, ja ruustinna päätti tehdä kaikkensa säilyttääkseen miehensä ja seurakunnan välit hyvinä. Hän hämmästyi kirkasta hymyä miehensä kasvoilla ja hän hämmästyi sanoja, jotka sai mieheltään vastaukseksi: "Minä olen muuttunut, se on totta. Ennen minä olin äreä ja synkkä, lapsistani en välittänyt, sinulta aina vain vaadin. Jumalani asiaa ajoin tulella ja miekalla. Nyt on minun valoisa olla, viihdyn lasteni kanssa, sinua tahtoisin kiittää joka askeleestasi. Jumalani asiaa koetan ajaa rakkaudella. En enää voi tuomita ihmisiä, sillä olen itse syntinen ihminen ja tarvitsen kaikkien anteeksiantoa…"

Ruustinna ei ymmärtänyt miestään. "Mikä sinun on?" kysyi hän levottomana. "Silmäni ovat avautuneet, elämä on antanut minulle opetuksen. Mutta miksi sinä pelästyt? Kaikkihan on hyvin." Ruustinna läksi neuvottomana pois. Jos rovasti olisi ärähtänyt hänelle, olisi se ollut hänelle paljon mieluisempaa. Hän olisi sen ymmärtänyt. Nyt hän piti miestään sairaana.

Elämän kovuus oli kerran vienyt nämä kaksi ihmistä niin kauas toisistaan. Apulaispapin palkasta oli aloittelevan miehen pitänyt auttaa omaisiaan ja Aline rouva oli itse lapsi, kun hän kävi vastaanottamaan lapsiaan ja kantamaan huolta kaikista perheen käytännöllisistä asioista. Mies oli tulta ja henkeä, hänellä ei jäänyt aikaa eikä halua sellaisiin. Nuori rouva otti taakan hartioilleen sillä päättäväisyydellä, millä varattomista oloista lähtenyt, järkevästi kasvatettu ihminen voi sen tehdä. Hän oppi pusertamaan tähkästä joka jyvän, hän oppi miltei tyhjästä luomaan, hän tuli toimeen mitättömän vähällä unella, hänelle riitti mitä jäi, kun muut olivat ravitut. Hän sai aikansa ulottumaan keittiöön, lastenkamariin, navettaan ja saliin. Hän polki ompelukonetta, hän istui kangaspuulla. Alaluokilla käyttivät pojat äidin kutomia ja ompelemia vaatteita ja vielä yläluokilla olivat vaatteet äidin kutomat, joskin kyläräätälin neulomat. Pidoissa ja piispankäräjillä piti ruustinna itse huolen ruuista ja tuli ensi kerran eläessään kodissaan valmiiseen ruokapöytään miehensä hautajaisissa. Eikä silloinkaan suinkaan siksi, ettei olisi voinut voittaa suruaan, vaan siksi, että tapa niin vaati. Yksin lastensa hautajaisetkin — niiden, jotka hukkuivat — oli hän itse valmistanut. Ne eivät olleet suuret, mutta siinä sitä oli ollut itsensä voittamista. Hänet oli lapsesta asti kasvatettu noudattamaan tapoja eikä hän koskaan ehtinyt ajatella tai arvostella niitä, vielä vähemmin hänen mieleensä oli johtunut asettua niiden yläpuolelle. Hän pelkäsi miehensä hyvää nimeä ja pappilassa piti elettämän niin, ettei kenelläkään ollut sanomista.

Hän ei tehnyt syvän luonteen vaikutusta. Kuka ties mitä hänestä olisi voinut tulla, jolleivät käytännölliset asiat olisi valjastaneet häntä aisoihinsa ja vieneet häneltä mietiskelyn mahdollisuutta. Rovastille taas tuli ensimmäisen leimuavan hengenjulistuksen ajan jälkeen epäilyksen ja taistelun aika. Hän kävi ankaraksi itselleen ja muille. Ruustinna ei ehtinyt epäillä. Hän oli ottanut vastaan uskonnon valmiina, oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Aviopuolisoiden välille ei syntynyt ajatusten vaihtoa muusta kuin päivän asioista. Rovasti saattoi valvoa öitä epäilystensä ääressä. Ruustinna nukkui joka hetken, jonka pieniltä lapsiltaan sai nukutuksi. Hän palveli miestään, lapsiaan ja pitäjäläisiä koko sielullaan ja mielellään ja piti palvelijat kurissa. Hädän hetkenä saattoi hän itsekseen siunata tai huutaa avukseen Jumalaa, hän pani vaistomaisesti kätensä ristiin, kun asettui aterialle, hän kävi joka vuosi ehtoollisella miehensä kanssa, hän opetti lapset joka ilta lukemaan ehtoorukouksen. Niin eli hän Jumalan kanssa täydellisessä sovinnossa ja koetti huolellisesti antaa hänelle, mitä hänelle tuli. Hän oli iloinen ja ylpeä, kun emännät ja muijat sunnuntaisin kahvikuppiensa ääressä pappilassa kehuivat rovastin saarnaa, hän punastui mielihyvästä, kun piispa kehui hänen ruokaansa, hän riemuitsi, kun rovasti kutsuttiin komiteaan Helsinkiin ja häneen koski kipeästi joka moite, aiheeton tai aiheellinen, joka pappilaisista pääsi liikkumaan pitäjälle. Kun rovasti oli ulkomailla, oli koko talous hänen hallussaan. Laina oli lisäksi silloin pieni, mutta se aika toi sittenkin suuria onnenhetkiä, sillä pitäjäläiset kokoontuivat pappilaan kuulemaan uutisia kaukaiselta matkalta ja moittivat kappalaisen saarnoja. Suuri oli ilo, kun rovasti palasi. Pitäjäläiset panivat oikein toimeen tervetuliaiskutsut.

Silloin kun soittokone tuotiin pappilaan ja pitäjäläisten suosio sielunpaimeneensa nähden peloittavasti horjui, joutuivat mies ja vaimo ensi kerran katsomaan suhdettaan syvemmälle. Ruustinna ei nähnyt kuilua, joka oli avautunut heidän välilleen, rovasti sen näki. Hän huomasi samalla, miten se oli syntynyt ja alkoi soimata itseään. Hän, hän oli kaikkeen syypää, hän oli jättänyt vaimonsa yksin arkipäivän raadantaan. Hän päätti koettaa päästä yli kuilun. Ja kerran kun Aline rouva istui käsityönsä ääressä, tuli rovasti tuolille vastapäätä. Hänen oli vaikea päästä alkuun, jonkun vieraan ihmisen kanssa olisi ollut helpompaa. Hän tuskitteli pahemmin kuin rakastunut tunnustuksensa edessä, mutta sai kun saikin vihdoinkin suustaan, ettei pidä välittää maailman puheista, ne, jotka nyt tuomitsevat heidän viatonta iloaan, eivät vielä ole päässeet Herran tuntemiseen. Nuorten täytyy kodissa saada sitä iloa, mikä kuuluu heidän ikäänsä, muuten he ottavat sen maailmalta eivätkä ehkä silloin saa sitä niin viattomana. "Mutta kun kaikki sinun ystäväsi sinut heittävät!" sanoi ruustinna. Eikä hän päässyt sen yli, vaan palasi aina siihen, vaikka rovasti olisi yrittänyt mistä päästä. Keskustelu ei vienyt heitä likemmä toisiaan. Vanhempia lapsia oli isän niinikään mahdoton voittaa, mutta pienemmät tulivat likeisiksi. Pikku Hiljaa, joka oli syntynyt ulkomaanmatkan jälkeen, isä kanniskeli sylissään ja kiikutteli polvellaan. Vasta nyt lastensa keskellä alkoi Kristuksen suhde lapsiin hänelle selvitä.

Mutta pitäjällä ruvettiin puhumaan, ettei rovasti enää mahda olla selvissä järjissä: hän taitaa jo tulla lapsekkaaksi, hänen saarnansakin ovat sellaisia pehmeitä ja outoja. Hän tunnustaa omia syntejään, miten hän on pettänyt ja valehdellut — tässäkin pyhässä paikassa on hän haltioitunut pois Jumalan vakavasta, yksinkertaisesta sanasta… Se oli toki monen mielestä liikaa, että hän sillä lailla alensi itsensä. Toiset tekivät suorastaan pilaa rovastista. Pitäjän säätyläiset huomauttivat ruustinnalle tosiystävinä, että rovastin oli muistaminen olevansa tekemisissä rahvaan kanssa, joka aina tarvitsee auktoriteetteja. Papin auktoriteettia ei saata alentaa itsetunnustuksilla. Mutta muutamiin seurakuntalaisiin vaikutti rovastin kääntyminen kuin tulinen miekka. Synkkä, kova Mikko Paanu, jota aikoinaan oli epäilty äitinsä murhasta, tuli tunnustamaan tekonsa ja tunnusti vielä muitakin tekojaan. He puhuivat pitkältä rovastin kanssa, mutta kun rovasti toi hänet ruokasaliin tarjotakseen hänelle ruokaa perheensä pöydässä, koska hän oli tullut kaukaa ja yksintein aikoi nimismiehen luo, ei ruustinnalle ollut mieleen, että vastapestylle lattialle jäi jälkiä hänen saappaistaan. Tyllin Liena-Kaisa tuli tuomaan rovastille markkaa, jonka kaksikymmentä vuotta sitten oli varastanut kauppiaan myymäläpöydältä. Kauppias oli kuollut, joten ei markkaa enää voitu antaa hänelle, mutta se pantiin vaivaiskassaan ja Liena-Kaisa sai rauhan. Monet muutkin pitäjässä tulivat rovastin uuden uskonelämän jälkeen mielenmuutokseen ja rupesivat elämään hiljaisen ilon elämää.

Sitä juuri rovasti nykyään saarnasi, että elämää tulee nauttia ilolla ja kiitollisuudella. Ristikin on kannettava ilolla, kunnes Herra itse tahtoo ottaa sen pois. Sillä se annetaan aina ihmisen kasvatukseksi ja otetaan pois, kun hän on kypsynyt siihen, mihin suuri kasvattaja tahtoo hänet saada. Eihän rovastin entisillä uskonystävillä oikeastaan ollut mitään tähän sanomista. Sitä iloa vain eivät he voineet hyväksyä, sillä heistä maailman tuli olla surun laakso.

Nuorimmat lapset olivat vielä pieniä, kun rovasti sairastui. Hän oli sairasmatkalla kastunut läpimäräksi ja vilustunut. Hänen jäseniinsä tuli niin hirveä kolotus, ettei hän päässyt liikkumaan. Turhaan kävivät tohtorit ja hierojamuijat — rovasti painui vuoteeseen eikä enää terveenä noussut. Hänelle tuli pitkä, kova sairaus. Entiset ystävät ja opetuslapset tunsivat nyt Jumalan rakastavan vitsan ja riensivät kiittäen ja ylistäen tuskaisen sairasvuoteen ääreen. He tahtoivat tietää, eikö rovasti jo näkisi, että maailma on murheen laakso ja ihminen vain vaivainen matkamies. Mutta he tapasivat lapset nukkineen, puuhevosineen leikkimässä sairaan ympärillä ja kun tuskat pusersivat hikeä otsalle, pyysi hän lapsia laulamaan. Jumalan karitsa, kultakruunut ja valkeat vaatteet olivat lauluissa. Mutta oli myös sellaisia lauluja, joissa puhuttiin pikku jänöstä, Mansikista ja Mustikista ja muista maallisista asioista. Pitäjäläiset ihmettelivät Herran voimaa palvelijassaan.