Читать книгу Tähtien alla - Maila Talvio - Страница 6

Sisällysluettelo

Ruustinna Haapasen lähdöstä oli kulunut viikko. Jenny täti oli lähtenyt tänä aamuna. Konsulinnan tyttärelle, jonka tukena Jenny täti matkusti, oli näet alituisten sateiden tähden tullut kiireinen matka, ja niin oli Jenny tädin täytynyt jättää Hilja tuhansien neuvojen ja varoitusten varaan.

Oli maatapanon aika. Keittiöstä ei enää hyvään hetkeen ollut kuulunut mitään ja ikkuna toisensa perästä sammui suuren kivimuurin seinämästä vastapäätä. Vaihtaessaan lankaa neulaansa Hilja tuontuostakin huomasi kiiltävien kupariastioiden keittiön ikkunoista peittyvän pimeään. Hän oli koko päivän istunut kuin naulittuna työnsä ääreen, hän oli valinnut niin paljotöisiä nimiä, että sai istua koko päivän ja olla hyvin ahkera, jos mieli saada valmiiksi nimen päivässä. Mutta kaunis nimi se oli, H. H. rinnan ja ympärillä lehtikiehkura, joka samalla yhdisti kirjaimet. Hän oli vetänyt kattolampun pöytään kiinni, jotta saisi tarpeeksi valoa työlleen, lamppu sihisi, ja jota enemmän ympärillä hiljeni, sitä selvemmin sihinä kuului.

Hän oli tämän viikon aikana päässyt melkoiseen tottumukseen, korko-ompelu tuli jo pyöreää ja tasaista ja menestys lisäsi intoa. Hän ompeli työn ilossa, paljon mitään muuta ajattelematta. Vilahdukselta meni ajatus Parisiin tai Lainan luo tai uuteen, omaan kotiin, johon hän liinaa ompeli. Hän oli tänään syönyt huonosti, sillä Maalia oli ollut pesutuvassa, vain jonkin voileivän hän oli malttanut itselleen tehdä, mutta hän ei tuntenut vähintäkään väsymystä. Hän ompeli kuumana ja punaposkisena, hiukset epäjärjestyksessä kasvojen ympärillä. Lamppu oli lämmittänyt pienen huoneen niin, että kädet tahtoivat hiestyä, hän oli hyvän aikaa halunnut auki salin ovea, mutta ei malttanut nousta sitä avaamaan. Vihdoin, kun piti vaihtaa neulaan uutta lankaa, hän työnsi oven auki. Silloin tuli häntä vastaan raikasta pimeyttä ja ääniä kadulta: jotakin laulua, raitiovaunun jyrinää ja torvisoittoa. Hän muisti, että oli lauantai-ilta, katseli sormeaan, jonka ommellessa oli pistänyt verille, harmitteli, ettei voinut oppia neulomaan haavoittamatta sitä ja istui taasen neulomaan. Ei ollut kuin pieni lehti jäljellä.

Koko aamupäivän oli satanut. Nyt oli nähtävästi lakannut, koskei kuulunut loisketta rännistä ikkunan juuressa. Lamppu sihisi. Keittiönkäytävän päästä saattoi erottaa kuorsaavaa ääntä. Maali nukkui tietenkin raskaasti pesupäivän perästä. Äkkiä törähti epäpuhtaista torvista kuuluville tanssisävel: yhdistyksessä vastapäätä tietysti oli tanssi-ilta. Ikkuna oli kai äkkiä avattu.

Aih!… tuli liian pitkä piste! Ehkä se sentään häviäisi muiden alle. Mutta kun hän oli ommellut vähän matkaa, huomasi hän, että täytyi ratkoa, painui syvemmä työtä vastaan, harmitteli, ratkoi varovaisesti ja pakottautui uudelleen ommellessaan ja viimeisiä pisteitä pistäessään suurimpaan huolellisuuteen. Sormesta tuli verta… Varmaan hänen huomenna täytyy panna tukkoon koko sormi. Ettei hän nyt voi oppia…!

Hän ei malttanut ottaa saksia, vaan puraisi poikki langan, oikoi nimen suoraksi polvelleen ja ihaili sitä, pää kallellaan, posket kuumina. Kaunis se oli, pyöreä ja tasainen, hän oli sentään suuresti edistynyt. Hän taittoi kokoon liinan, laski sen tuolille ompelukoneen viereen, seisahtui ja suori selkäänsä ja käsivarsiaan, mielessä tyydytys ja väsymys… Mitä? — oliko kuuvalo, kun pihamaa näytti niin valoisalta? Hän kiersi lampun sammuksiin, päästi sen luisumaan ylös kattoon ja meni ikkunaan. Totisesti! Sade oli lakannut ja kuun kajastus tuntui seinällä vastapäätä. Ah, ehkäpä nyt alkavatkin kauniit ilmat. Hänen mieleensä tuli iloinen raukeus ja jäsenissä kiersi suloinen levonkaipuu.

Hän tuli omaan huoneeseensa. Siellä oli pehmoinen, sinertävä hämy. Vuode odotti valkoisena, vedettynä pitkäksi. Marmorikuvan kasvot tuntuivat nukkuvan, taulut seinillä olivat nekin puhumattomina ja kuin unessa. Hilja ei hennonut särkeä hämärää, hän ei sytyttänyt tulta, vaan riisuutui valon kajastuksessa, joka tuli ulkoa. Kumartuessaan ottamaan auki kenkiään hän huomasi, miten tyhjä ja ontto hänen päänsä oli. Hän ei eilen ja tänään ollut käynyt ulkoilmassa. Ja hänen mieleensä johtui äkkiä kuva vanhasta kotipappilasta: portti kiviaidassa, sireenipensaat sen syrjällä ja puukuja. Olisipa hän nyt siellä, niin he Lainan kanssa lähtisivät kävelemään…!

Palmikko riipuksissa, yllä pitkä yöpaita, paljain jaloin veti hän ikkunan eteen kellahtavat kangasuutimet, loi vielä katseen kirjoituspöytään valokuvineen, kuihtuneine ruusuineen — se oli hyvää yötä Armaalle, — ja oli jo astumaisillaan vuoteeseen, kun vielä muistui mieleen: sammutinko tulen ruokasalista? Kun äiti oli poissa, täytyi aina olla niin varovainen tuleen nähden. Hän avasi oven ruokasaliin — siellä oli pimeä. Mutta äidin oli tapana ennen maatapanoa käydä läpi kaikki huoneet. Ja vaikka Hilja tiesi, ettei salissa ollut laisinkaan ollut tulta, niin hän kuitenkin piti mahdollisena, että sinne olisi voinut jäädä jotakin sammutettavaa, ja niin hän paljain jaloin astui permannon poikki, raotti salin ovea ja pysähtyi tarkastellen kynnykselle.

Huoneessa paloi hiljainen kuutamo. Kun kuu on selkeä ja varjot jyrkät, niin esineet ikäänkuin jähmettyneinä uivat sen kirkkaudessa, joka lepää kuin liikkumaton vedenkalvo. Mutta kun kuun edessä on pilviharsoa, niin valo hiljaa värisee ja kuutamo kajastaa kuin tulen liekin palo tuulettomalla säällä. Tuollainen himmeän palon värinä oli salissa. Kasvien lehdet kyllä pitivät verkkoaan edessä, mutta yläruuduista pääsi valo vapaasti ja viisti juovina yli huonekalujen, mattojen ja lattialautojen. Hilja siirtyi vaistomaisesti matolle ja hänen silmissään selvenivät esineet pian näkyviksi kuin päivällä. Hän viipyi viipymistään. Värisevä valo vangitsi. Äkkiä rämähti torvisoitto kadun toisella puolella ja mieliala särkyi.

Hän likeni mattoa myöten ikkunaa ja siirsi syrjään kukkatelineen. Siellä loppui matto, mutta hän oli utelias ja tahtoi nähdä yhdistyksen talolle. Ajuri tulla rämisti ohitse ja toiselta puolen katua ajoivat raitiovaunut, neljä peräkkäin, ihan tyhjinä. Kävi vonkuva suhahdus vain, valaistu vaunurivi hyppi ja notkui. Se oli kuin mikäkin kummitus, joka tulee ties mistä ja menee ties minne, räikeällä valollaan ilkkuen hiljaista yötä.

Äkkiä kuului jokin ääni ihan likeltä… mitä se olikaan?…

Nyyhkytys… pitkä… haikea. Ja toinen… ihan likeltä!

Hiljasta tuntui siltä kuin se olisi tullut nojatuolista pianon vieressä ja hänen koko ruumistaan kylmäsi. Joku istui nojatuolissa ja itki!… Hän jähmettyi poskia myöten eikä uskaltanut liikahtaa. Hän odotti ja odotti, mutta ei taaskaan kuulunut mitään ja vihdoin hän uskalsi tarkastaa nojatuolia, sohvaa ja joka paikkaa eikä missään näkynyt mitään. Häntä paleli, mutta hän tahtoi vielä nähdä kuinka ne tanssivat siellä vastapäätä, nousi sohvankulmaan, kyykistyi siihen ja katseli selustan yli.

Parit kieppuivat yhtenä mylläkkänä. Pitkin seinää istui miehiä ja naisia… Tuossa kaksi tyttöä sylityksin. Nyt tuli mies, työnsi pois tytön ja istuutui toisen tytön polvelle — sellainen suuri mies niin pienen tytön syliin!… Useat parit tanssivat käsivarret kireästi toistensa ympärillä, otsat vastatusten kuin vihaisilla sonneilla. Ne kieppuivat kankeiksi seivästettyinä ja liimautuneina toisiinsa kiinni. Kuinka kauan yksi pari jaksoikaan…!? Hilja päätti seurata paria, joka kieppui ihan pienessä piirissä keskellä lattiaa. Tanssikoot miten kauan hyvänsä — hän istuu tässä… Näytti sentään kovin hullunkuriselta koko tuo huone, jossa täysikasvuiset ihmiset survoivat kuin hyttyset. Hilja tanssi hänkin niin mielellään ja se näytti tietysti yhtä hullunkuriselta… Ikkunoista tulvi ulos tomun ja tupakansavunsekaista valoa…

Nyyhkytys…! Taas nyyhkytys… tuskainen, haikea…! Mistä? Ylhäältäkö… alhaaltako?… Hiljan sydän jyski niin, ettei hän tahtonut voida erottaa mitään. Se ei tullut tästä huoneesta eikä se kuulunut ulkoa, ei liioin ylhäältä eikä alhaalta. Se tuli pianon takaa, seinän läpi, vuokralaisen huoneesta. Hilja rauhoittui ja ymmärsi, että Matariston luona oli joku, joka itki, tai itki hän itse — ehkä hän oli tullut sairaaksi.

Itku oli epätoivoisaa: pitkiä, haikeita, tukahduttavia nyyhkytyksiä. Ehkä hän oli saanut surusanoman, ehkä isä oli kuollut, tai jotakin sellaista… Hetkiseksi itku lakkasi ja silloin Hilja jo toivoi hänen rauhoittuneen, mutta sitten se taas alkoi uudelleen, tukahdutettuna, vihlovana, ikäänkuin itkijä olisi hautaantunut vuoteeseen patjojen ja peitteiden alle ja siellä hytkinyt ja kiristellyt hampaitansa.

Hilja kävi neuvottomaksi. Hän aikoi ensin huutaa hänelle salista, mutta juoksi eteiseen.

— Herra Mataristo…

Ei vastausta. Ainoastaan entistä nyyhkytystä. Hilja huusi uudelleen ja käsitti samalla, että täytyy mennä herättämään Maalia. Hän riensi huoneeseensa, otti tulta, sai ylleen hameen ja palasi, hakasia kiinnittäen, eteiseen kuuntelemaan. Nyyhkytys ei ollut lakannut.

— Herra Mataristo — oletteko kipeä? Mitä teille on tapahtunut? Voi, voi, elkää itkekö noin. Vastatkaa toki minulle. Minä olen niin levoton. Ettekö te nyt voi vastata…

Mutta nähtävästi Mataristo ei ensinkään kuullut.

Hilja suuntasi askeleensa keittiöön. Hän töytäsi käytävässä jotakin esinettä vastaan ja muisti, että se oli tyhjä matka-arkku, jota ei äiti ollut ottanut mukaansa. Haparoiden löysi hän lukon ja avasi rämistäen oven, toivossa, että Maali heräisi jo siihen. Mutta Maalin kapeasta vuoteesta kuului luja, kuorsaava hengitys. Keittiössä oli raskas ilma ja tuntui pestyn lattian ja kiilloitettujen kupariastioiden haju.

Hilja puhutteli Maalia, hän lausui hänen nimensä huutamalla; vihdoin hän kävi kiinni olkapäähän, joka kohotti peitettä. Mutta Maali vain kääntyi ja jatkoi nukkumistaan. Hilja ravisti olkapäästä voimiensa takaa. Silloin pöllähti tyttö säikähdyksissään istumaan, sitaisi hiuksia silmiltään ja pälyili kiukustuneena ympärilleen.

— Maali kulta, jos Maali nousisi ja panisi vähän ylleen. Meidän herra on tullut kipeäksi. Maali kulta, Maalin täytyy nousta.

Mutta Maali paiskautui takaisin vuoteeseen, maiskutti suutaan ja veti peitteen ympärilleen. Hilja kävi uudelleen kiinni hänen hartiaansa, ravisti ja toisti yhä tuskastuneemmin sanottavansa. Maali työnsi itsetietoisen voimakkaasti pois hänen kätensä, mongersi jotakin epämääräistä, veti peitteen päänsä yli ja vaipui syviin, tasaisiin hengenvetoihin.

Hiljaa suututti, sitten hän kävi neuvottomaksi ja vihdoin hän varpaillaan hiipi pois. Ehkei vuokralainen enää itkenytkään! Hän tuli puolijuoksua käytävän läpi, vältti matka-arkun ja toivoi kaiken aikaa, ettei itkua enää kuuluisi. Mutta se tuli häntä vastaan jo ennenkuin hän pääsi eteiseen. Mitä kummaa hän nyt tekeekään?… Hän koputti oveen, mutta ei saanut vastausta enempää kuin Maaliltakaan. Hänen poskensa alkoivat hehkua, kädet olivat hiessä, sydämen tykintä takoi korvissa ja ohimojen kohdalla. Häntä rupesi peloittamaan. Outo, uliseva nyyhkintä tuntui siinä yön hiljaisuudessa jonkin yliluonnollisen voiman ääneltä — oli kaameaa olla sen kanssa kahden, kolmantena nukkuva ihminen, joka ei herää. Kun soitto kadun toiselta puolen rämähti kuuluville, oli se toki kappale todellista, oleellista elämää ja Hilja riensi vaistomaisesti sitä kohti, ikäänkuin sieltä olisi ollut odotettavissa jotakin apua… Tanssihuoneen ikkunat olivat taasen auki, miehiä seisoi aukoissa, tupakansavu puskui ulos heidän päidensä lomitse ja heidän takanaan jyskyttivät parit toisiinsa liimautuneina, kuten äsken… Äkkiä kuului seinän takaa jysäys, ikäänkuin jotakin raskasta olisi pudonnut. Hiljasta hävisi kaikki epävarmuus, hän juoksi eteiseen ja löi nyrkillään Matariston oveen.

— Jollette te nyt avaa, niin minä soitan lääkärille tai poliisille tai ilmoitan talon isännöitsijälle.

Olihan selvää, että nuori mies oli vakavasti sairaana. Mitäpä Hilja muuta saattoi tehdä kuin kääntyä lääkärin puoleen. Hän kävi jo kiinni telefonitorveen. Ensin täytyi kuitenkin tietää numero. Mutta kun hän alkoi selailla luetteloa, ei hän saanut mieleensä ainoatakaan lääkärin nimeä. Hän ei muistanut sitäkään lääkäriä, joka oli hoitanut häntä, kun hän oli sairaana. Tämähän oli ihan hullua… mikä kumma hänen oli? Se lääkäri oli monta, kertaa käynyt heillä… Ei, ei, vaikka mikä olisi ollut!

Täytyy kai soittaa isännöitsijälle… Mutta hän oli äkkiä unohtanut isännöitsijänkin nimen. Se oli kaksitavuinen ja ristimänimen alkukirjaimet olivat K.M., mutta millä kirjaimella itse nimi alkoi…? Oliko hän nyt näin hätääntynyt!… Ulinaa seinän takana vain jatkui lyhyissä otteissa, ikäänkuin itkijän hampaat vilussa olisivat hytisseet vastatusten.

— Mitä minä teen, mitä kummaa minä teen? äänteli Hilja itsekseen ja hänenkin hampaansa rupesivat kalisemaan. — Jollette te nyt avaa, niin minä lyön rikki oven! Kuinka te voitte olla noin paha, ettekö te nyt kuule, missä hädässä minä olen?

Hän kävi päättävästi kiinni kääkään. Ovi pamahti auki ja vei hänet hyppäyksen taaksepäin. Se ei ollutkaan lukossa.

Pilvisen kuutamon lumo värisi tässäkin huoneessa. Hilja jäi kuin lumottuna kynnykselle. Voimakas mielikuva vangitsi hänet. Hän oli tulevinaan isänsä huoneeseen: ulkopuolella oli avara pihamaa kiviaitoineen, sireenipensastoineen ja täällä isän vuode, nahkasohva, tuolit, piippuhylly… Tuossa he rippikouluaikana istuivat, tuossa polvistuivat vannottamisen ehtoona… Ei, tämä on mielikuvitusta, tuttu huonekalusto vaikuttaa sen, kun hän oudokseltaan tulee huoneeseen. Miksi se onkin kalustettu aivan kuten isän huone ennen! Hilja painoi käden otsaansa vastaan ja koetti vapautua, mutta muistojen kielet olivat saaneet kosketuksen ja soivat, virittäen mielen vahanpehmeäksi. Hän vei kädet rintaansa vastaan ja hengitti syvään.

Lumoa kesti vain silmänräpäyksen, sitten hän voitti sen ja astui huoneeseen.

Vuoteen ääressä permannolla oli ihminen polvillaan. Hänen yllään ei ollut kuin lyhyt paita, hän piti jalkojaan kuten paimenet jouluyötä esittävissä kuvissa, hän värisi vilusta. Lyhyen hetken hän oli hiljaa, sitten hän alkoi väännellä käsiään, hän putosi suulleen, piteli päätänsä, haroi käsiinsä lakanaa, iski pään vuoteen laitaan ja putosi jälleen suulleen maahan. Sänky vaatteita oli valunut alas hänen perässään.

— Herra… armahda… Synnissä olen siinnyt ja syntynyt… pitänyt syntistä elämää… Jeesus auta! kuului soinnuttomina kuiskeina nyyhkytysten lomitse. — Auta minua, minä hukun!

Hilja likeni varpaillaan. Sairas pelästyy tietysti, jos hän äkkiarvaamatta näkee hänet. Hilja koetti kolistella tuolia, hän mainitsi Matariston nimen. Vihdoin hän kumartui ja laski kätensä hänen olalleen. Iho tuntui paidan läpi polttavan kuumalta ja veri tykytti Hiljan kättä vastaan.

Polvistuva nosti päätään, parkaisi ja suistui maahan. Hilja ymmärsi olleensa varomaton, lankesi polvilleen hänen viereensä ja löysi hänen kätensä.

— Minä se vain olen, Hilja Haapanen, puhui hän rauhoittaen kuin lapselle. — Ei teidän pidä pelätä. Te olette sairas. Siinä lattialla tulee kylmä. Minä järjestän teidän vuoteenne. Ja sitten panette nukkumaan. Saatte nähdä, että tulee paljon parempi.

Hilja auttoi häntä, kainaloista nostaen, vuoteeseen ja pani peitteet lujasti ympärille. Hänessä pulppusi tarve auttaa ja olla hyvä. Hän sytytti lampun, haki pyyheliinan, teki kääreen sairaan otsalle ja jatkoi lapsellisen rauhoittavaa puhettaan. Muuttaessaan käärettä huomasi hän sairaan kasvoilla kumman hurjistuneen ilmeen. Ne olivat jollakin lailla käperryksissä ja kädet pitelivät kiinni vuoteen laidoista, ikäänkuin hän olisi pelännyt putoavansa.

— Mikä teidän on? pääsi Hiljalta ja hän pysähtyi kääre käsissä. — Te pelkäätte minua… sanokaa! Mutta enhän minä tee pahaa. Minä koetin herättää palvelijaa mutta hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt, puhui hän yhteen kyytiin ja kaiken aikaa kuin naulittuna seuraten ilmettä kasvoissa vuoteella. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sellaista hurjistunutta pelkoa ja epämääräisesti tuli hänelle tunne, että eihän tuo ihmisraukka mahtane tulla mielipuoleksi. — Mutta miksi te katsotte tuolla tavalla, sanoisitte minulle mikä teille on tullut… Oletteko saanut jonkin huonon uutisen…?

Sairaan kädet, jotka pitelivät vuoteen laitoja kuin linnun kynnet, pusertuivat vieläkin lujempaan otteeseen ja tahdonpingoitus pakotti esiin pari sanaa, mutta Hilja ei kuullut niitä ja riensi hellästi pyytämään niitä uudelleen.

— Menkää pois! erotti hän silloin kiristyneiden hampaiden välitse.

Hiljaan koski, että se, mitä hän hyvästä sydämestä tahtoi antaa, työnnettiin pois. Hän seisoi hetkisen ääneti, mutta päätti sitten alistua.